Hän oli aina reissussa töiden takia, ja minä olin jo tottunut siihen. Vastaukset tulivat myöhään illalla, kotiin hän palasi väsyneenä kuin hiihtäjä Jukolan viestissä, ja selitti, että oli ollut pitkä kokous. En koskaan kytännyt hänen puhelintaan tai pommittanut kysymyksillä. Uskoin häneen.
Eräänä päivänä viikkasin pyykkiä makuuhuoneessa. Hän istahti sängylle, otti kengätkin pois vain toisesta jalasta (suomalaista tehokkuutta?), ja sanoi:
Haluan, että kuuntelet loppuun asti, etkä keskeytä.
Jo siitä tiesin, että nyt tulee kylmä rinki. Hän sanoi tapailevansa toista naista.
Kysyin, kuka se on. Hän mietti hetken ja sanoi nimen: Pihla. Töissä viereisessä talossa, nuorempi kuin hän. Kysyin, onko hän rakastunut. Hän vastasi, ettei tiedä, mutta Pihlan kanssa on kepeä olo eikä töistä jää semmoinen ikuisen väsyn huntu sieluun. Kysyin, aikooko hän lähteä. Sanoi:
Aion. En halua enää teeskennellä.
Sinä iltana hän nukkui sohvalla. Aamulla lähti huomaamatta, eikä näkynyt kahteen päivään. Kun seuraavan kerran palasi, kertoi jo tavanneensa lakimiehen. Halusi avioeron mahdollisimman nopeasti, ilman turhia draamoja. Alkoi ruksimaan, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Minä vain nyökyttelin. Alle viikossa en enää asunut siellä.
Seuraavat kuukaudet olivat yhtä Bensa-aseman kahvikuppia ja TE-toimiston papereita. Kaiken, mitä ennen jaettiin, piti nyt selvittää ihan itse: asiakirjat, laskut, elämän valinnat. Ryhdyin hyväksymään kutsuja ulos; en siksi että oli kiva, vaan koska kotona hyppivät ajatukset seinille. Eräällä kahvilan jonossa juttelin miehen kanssa. Puhuttiin säästä, ruuhkasta, siitä miten VR:n juna oli taas reilusti myöhässä.
Me jatkettiin katsekontaktia. Eräänä päivänä, istumassa pienellä pöydällä, hän kertoi ikänsä oli viitisentoista vuotta minua nuorempi. Ei hämmästellyt, tokaissut mitään kiusallista eikä vitsaillut. Kysyi vain, montako vuotta minulla mittarissa, ja jatkoi keskustelua kuin sillä ei olisi mitään väliä. Sopi uudestaan kahville. Suostuin.
Kaikki oli toisin hänen kanssaan. Ei tullut lupausten ilotulitusta eikä imelää lepertelyä. Hän kysyi voinko, kuunteli, istui viereen eikä vaihtanut puheenaihetta, kun vuodatin eroa. Kerran tokaisi reilusti, että pitää minusta ja tietää, että olen ollut vaikeiden asioiden äärellä. Sanoin, etten halua enää toistaa virheitä enkä halua ripustautua enää keneenkään. Hän totesi, ettei ole tullut kontrollia jakamaan eikä pelastamaan.
Entinen mieheni kuuli tästä tietysti muilta. Soitti kuukausien hiljaisuuden jälkeen. Kysyi, onko totta, että tapailen nuorempaa. Myönsin. Hän tivasi, enkö häpeä. Sanoin, että hänen pettämisensä on tässä se ainoa nolo juttu. Hän löi luurin korvaan kuin huonossa suomalaisessa tv-sarjassa.
Erosin, koska hän jätti minut toisen vuoksi. Sitten, kun en enää edes ettinyt mitään, löysin ihmisen, joka oikeasti arvostaa ja tykkää minusta.
Elämän lahja vai vaan tuuri, mene ja tiedä mutta kyllä tässä vähän tekee mieli hymyillä.




