Kuule, mun on ihan pakko kertoa sulle yksi tarina, joka tapahtui tuossa meidän lähistöllä, ihan tavallisessa puistossa Helsingin keskustassa. Tämä juttu muutti yhden perheen elämän kertaheitolla.
Tiedäthän, miten meilläkin usein puhutaan siitä äitiyden pyhästä velvollisuudesta? Että pitää vaan jaksaa ja kestää, ja miten mummotkin Suomessa synnyttivät ladon kulmalla ja sitten jatkoi töitä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta joskus kaikessa vaan mitta tulee täyteen.
Tapahtumapaikkana oli aurinkoinen puistonpenkki. Nuori äiti, vaikka vasta kolmekymppinen, istui ihan puhki. Kainalossa kaksi pientä vauvaa identtiset kaksoset, jotka eivät olleet suoneet äidille unta moneen kuukauteen. Vähän matkan päässä seisoi anoppi, Maija, jonka suu oli viivana. Mies, Jari, naputteli kännykkää ja vilkaisi kelloa, muka kyllästyneenä.
Maija siinä sitten tokaisee kylmän viileästi: Katso nyt itseäsi, Hilja! Istut vaan siinä toimettomana. Koko asunto kuin pommin jäljiltä. Mitä sä oikein ajattelet?
Jari ei edes katsonut ylös, mutisi vaan:”Voisitko jo tulla ylös sieltä, kulta? Mun vanhemmat tulee meille illalliselle, pitäis ehdottomasti alkaa tekemään siivousta ja ruokaa.”
Siinä hetkessä Hiljan katse muuttui. Väsymyksen tilalle tuli jotain muuta, sellaista päättäväisyyttä jota en oo nähny kummassakaan aiemmin. Yhtäkkiä hän nousi penkistä niin ripeästi, että Jari ja Maija säikähtivät. Hilja antoi toisen vauvan Jarille, toisen Maijalle. Sanoi ihan hiljaa, mutta teki selväksi, että nyt on heidän vuoronsa.
Molemmat ottivat vauvat syliinsä, vähän hämmentyneenä. Lapset tietty alkoivat huutaa samantien kun joutuivat pois äidin sylistä.
Hilja veti takkia paremmin päälleen ja katsoi Jaria silmiin: Mahtava idea, olkaa te illallisen vastuussa. Mulla on vapaapäivä tänään. Sitten hän kääntyi ja marssi pois pitkin Esplanadin puiden reunustamaa kävelytietä, jätti kaksi aikuista ja kaksi huutavaa vauvaa hölmistyneinä paikoilleen.
Jari räpläsi hetken puhelintaan ja yritti soittaa Hiljalle, vaikka kymmenen minuutin välein, mutta puhelin pysyi visusti kiinni. Maija meinasi tunnin päästä jo panikoida “Missä vaippapussi? Millä nämä lapset rauhoittuu? Missä se korvikemaito edes on?” Kävi aika nopeasti selväksi, että se kotonakoko päivän olon helppous oli kaikkea muuta kuin kahvin juomista ja makoilua.
Koti oli täydessä kaaoksessa iltaan mennessä. Illallinen jäi tekemättä, Jari hikoili väsyneenä ja Maija valitti päätään. Vauvat eivät rauhoittuneet, ja molemmilla aikuisilla oli jo hermot riekaleina.
Hilja palasi kotiin vasta kymmeneltä illalla tuore kampaus, takeaway-kahvi kädessä ja silmissä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rauhallinen katse. Hän ei huutanut, ei selitellyt.
Hilja sanoi vain: Nyt tehdään uusi pelisääntö. Tästä eteenpäin meillä jaetaan hommat tasan. Tai jos ei kelpaa, niin huomenna en enää tule takaisin yksin, vaan laukku kädessä.
Tänä iltana Jari nousi ensimmäistä kertaa itse yöllä katsomaan lasten perään kolmen aikaan aamulla. Silloin hän käsitti, ettei vaimo ole mikään robotti, jonka jaksaminen on loputon.
Mitäs mieltä itse oot, vetikö Hilja liian överiksi? Vai oliko tämä just se herätys, jonka perhe tarvitsi? Kertokaa kuule ihmeessä, että mitä ajattelette tästä!
