Herään taas siihen kummaan ääneen, kuin jostain kaukaa tulevaan veden virtaan, jossa surisee pieni moottori. Se on neljäs aamu, kun sama sumuinen meteli kutsuu minut valveille. Kello näyttää 6.15. Helmi seisoo keittiössä, jalassaan tummansiniset trikoot ja päällään toppi, valmistaa jotakin vihreää lasisessa tehosekoittimessa. Pöydällä vieressä odottelee rullattu joogamatto. Hän huomaa minut, ja hymyilee oudosti:
Huomenta! Otatko vihersmoothieta? Tässä on pinaattia, selleriä, banaania ja chia-siemeniä.
Pudistan päätäni, kaadan itselleni kupin kahvia ja istun pöydän äärelle. Hän juo smoothiensa, ottaa maton ja katoaa olohuoneeseen. Oven takaa kuuluu sumuisen unenomaisena hiljainen äänimaisema, joka voisi olla joko tuulessa humiseva metsä tai etäinen tiibetiläinen laulu.
Olen 53, Helmi 35. Kahdeksantoista vuoden ero on kuin kaksi vuodenaikaa liukuvassa yössä. Yhteen muutosta tuli kolme kuukautta yhteistä taivallusta puolisen vuotta tapaamisen jälkeen. Silloin kaikki tuntui unenomaisen oikealta. Nyt istun kahvikupin äärellä ja ymmärrän jotakin, joka tuntuu hauraalta ja surrealistiselta kuin sumu järvellä aamunkoitteessa.
Kuinka me edes päädyimme samaan virtaan?
Törmäsimme sattumalta Akateemisessa Kirjakaupassa. Minä selailin dekkareita, Helmi piteli käsissään kirjaa tietoisuudesta. Sana vaihtui sanaksi, puhelinnumerot oudolla logiikalla taskuihin. Viikon päästä näimme, kuukauden päästä vietimme iltoja yhdessä, kuin olisi tanssinut oudon hitaan valssin.
Pidätkö dekkareista? hän kysyi.
Pidän, entä itse?
Henkistä luettavaa.
Helmi työskentelee markkinoinnissa, hyvä palkka, asui yksiössä Lauttasaaressa. Itse olen toimistossa, nautin elämästä kallioiden keskellä, kolmen huoneen kerrostaloasunnossa Itä-Helsingissä, eronnut kahdeksan vuotta, aikuiset lapset Töölössä.
Ensimmäiset kuukaudet olimme unessa elokuvia, ravintoloita, pitkiä kävelyjä Kaivopuistossa. Helmi on fiksu, nauravainen, kiinnostava. Hänellä on oma maailmansa, eikä hän vaadi jatkuvaa läsnäoloa. Ajattelin, että nyt, vihdoinkin tässä on kypsä nainen, vaikka nuorempi onkin.
Puolen vuoden jälkeen Helmi ehdotti muuttamista yhteen.
Miksi maksaisin vuokraa, kun vietämme kuitenkin kaiken ajan yhdessä? Voisimme kokeilla sinun asunnossasi.
Suostuin. Koti on iso, vuokra jäi pois, Helmi halusi osallistua hoitovastikkeisiin. Kaikki tuntui järjettömän järkevältä, kuin unessa jossa logiikka on liian kirkas.
Ensimmäinen kuukausi meni itseä uskotellen, että kyse on vain tottumisesta. Toisessa kuussa pikkuasiat alkoivat kutittaa ärtymyksen tavalla, joka ei kuulu valveillaoloon. Kolmannessa ymmärsin: en voi olla osa tätä rytmiä, jollaista en tunne.
Elimme eri aikavyöhykkeillä
Helmi nousi aamulla kuudelta. Joka päivä, myös sunnuntaisin. Joogaa, smoothie, etätyötä, joskus toimistolle. Illalla jo yhdeksältä peiton alle, silmät kiinni.
Tämä rytmi on ollut minulla viisi vuotta. En osaa elää muuten.
Minä herään kahdeksalta, ryystän kahvini, pukeudun hitaasti, silti joskus yhdeksäksi toimistolle. Illalla kotiin seitsemältä, haluan istua ja katsoa Huutokauppakeisaria, ehkä olutta, ehkä futista. Nukahdan puolenyön jälkeen.
Yhteistä aikaa tuntui löytyvän enää vain ohikiitävissä hetkissä. Aamulla Helmi oli jo täynnä energiaa ja unensumuisen outoa tehokkuutta, kun minä vasta nousin maailmaan. Iltaisin hän jo haukotteli, minä vasta hengittelin päivän raskaudet pois.
Yritin sopeutua kävin vuoteeseen aikaisemmin, mutta yö jäi katkonaiseksi, olo sekavaksi. Pyysin hiljaisempaa heräämistä Helmi loukkaantui:
En voi elää jonkun muun rytmin mukaan.
Erilainen arki kummitteli välillämme
Helmi on minimalisti hän karsii kaiken ylimääräisen pois ympäriltään. Muuton jälkeen hän heitti puolet minun tavaroista varastoon: säröiset mukit, kuluneet t-paidat, vanhat kahvilöyhkät lehdet.
Tarvitsetko oikeasti tätä kaikkea?
Hän ei juuri laittanut ruokaa enintään salaattia tai kaurapuuroa, ehkä tilasi jotain kotiin. Minä kaipaan perusruokaa perunamuusia, karjalanpaistia, ruisleipää, kalakeittoa. Usein tein itselleni, Helmi kurtisti nenäänsä:
Miten voit syödä näin raskasta ruokaa?
Helmi kuunteli podcasteja kaikkialla keittiössä, kylpyhuoneessa, autossa. Neurotieteestä, sijoittamisesta, psykologisista oivalluksista. Kuuntele, tästä saa perspektiiviä! Minä kaipasin hiljaisuutta päivän päätteeksi.
Hän kutsui kylään ystäviä kaikki kolmekymppisiä, media-alasta, ohjelmistoyhtiöistä, yhteisillä matkoilla Balille. Keskustelut pyörivät startupeissa, sijoittamisessa, tekoälyssä. Istuin siinä, nyökyttelin, tunsin olevani unessa väärässä huoneessa. He katselivat minua kuin olisin eksynyt Metsähallituksen kokoukseen vääränä karhuna.
Fyysinen läheisyyskin kulki eri askelissa
Helmin mielestä läheisyyttä piti olla usein. En ollut vastaan, mutta ikä tuntuu kehossa. Tarvitsen aikaa ja tunnetta. Helmi saattoi kesken päivän ehdottaa:
Mennäänkö sänkyyn?
En aina ollut valmis. Helmi loukkaantui.
Etkö halua minua?
Yritin selittää: olen väsynyt, en vain jaksa. Olet jo vanha ja et kehtaa myöntää sitä, hän joskus sanoi.
Sanat osuivat hermoon oli siinä totuus. En pysynyt Helmin vauhdissa; hän on täynnä energiaa, minä kaipaan pysähtyneisyyttä.
Koetimme puhua asioita läpi. Hän ehdotti lääkäriä, vitamiineja, liikuntaa. Hermostuin totuus oli, että tunsin itseni riittämättömäksi hänen seurassaan.
Sitten ymmärsin näytän vain toiselle todellisuudelle
Eräänä iltana Helmi puhui jostain uudesta projektistaan ja mainoskampanjoista. Kuuntelin, nyökyttelin, yritin kiinnostua mutta ajatukset olivat oudossa sumussa, kaukana koko aiheesta.
Ei kiinnosta, mitä metriikoita joku seuraa tai kuka on saanut palkankorotuksen. Silti esitin osallista koska niin kuuluisi.
Tajusin: en elä, esiin vain jotain nuorekasta rinnakkaisversiota itsestäni. Oikeasti haluaisin istua hiljaisuudessa, juoda oluen ja katsoa jääkiekkoa. En sanonut mitään, odotin vielä viikkoja, mutta sumu vain sakeni.
Kun erosimme
Sanoin suoraan. Istuin pöydän ääreen, laitoin television kiinni:
Helmi, luulen että olemme liian erilaisia. Ei siksi, että olisi vikoja. Sinä kaipaat uusia tuulia, dynaamisuutta. Minä rauhaa ja toistoa. En voi antaa sinulle sitä, mitä kaipaat enkä sinä minulle.
Helmi oli pitkään hiljaa. Sitten sanoi:
Arvasin tämän. Toivoin vain, että muuttuisit.
Se oli rehellisin keskustelu kolmeen kuukauteen. Helmi ei itkenyt, ei aiheuttanut kohtauksia. Huomenna hän jo pakkasi tavaransa ja lähti. Viikon päästä hän lähetti viestin:
Kiitos rehellisyydestä. Toivon sinulle onnea.
Vastasin samoin.
Mitä opin tästä ikäerosta
Puoli vuotta on kulunut. Asun taas yksin tarkassa hiljaisuudessa. Herään milloin mieli tekee, keitän mitä huvittaa, katson mitä haluan. En tunne yksinäisyyttä, vaan helpotusta.
Olen ymmärtänyt monta asiaa.
Ensimmäinen: kahdeksantoista vuotta ei ole vain numero se on elämänrytmi. Helmi on elämässään nousuvaiheessa, hakee uusia kasvoja ja haasteita. Itse haluan sameaa vakautta, jossa asiat toistuvat vuodesta toiseen.
Toinen: ei koskaan kannata muuttaa ydintä ja perustarpeita vain toisen vuoksi. Koetin sopeutua Helmin poljentoon ei onnistunut. Hän yritti hidastaa ei onnistunut. Vain esitimme. Se satutti kumpaakin.
Kolmas: suhde nuorempaan naiseen koettelee miehistä itsetuntoa. Vertaat itseäsi hänen ystäviinsä, tunnet itsesi vanhaksi varjoksi, yrität kiriä kiinni. Se väsyttää sielun.
Neljäs: rakkaus ei aina riitä. Meillä molemmilla oli lämpöä mutta olennainen puuttui: yhteinen rytmi, arvot ja mukavuus. Meiltä kaikkia näitä puuttui.
En etsi ketään nyt. Minulla on hyvä näin. Ehkä joskus kohdalle osuu nainen, jonka kanssa rytmi käy yksiin. Tai sitten ei. En kiirehdi.
Voiko 50+ mies ja 30+ nainen oikeasti sopia yhteen vai onko rytmisyyden ero aina liian suuri? Voiko nuorelle naiselle antaa energiaa ja intoa, vai onko odotus vain harhaa? Kannattaako tällaista yrittää enää neljänkymmenen jälkeen vai etsiä vertaistaan? Näissä kysymyksissä ei ole yksiselitteistä oikeaa, kuten unessakin joskus, jokin vain haihtuu ilmasta pois.
