Hän hautasi miehensä, kesti kaikki yksin, piti talonsa pystyssä… ja sitten naapurin Aila avasi suunsa.
Viestien vaihto ja sähköposti
Ja nyt sanokaa suoraan, Aila Hietanen, käännyin hänen puoleensa sanokaa kaikkien kuullen, miksi parjasitte minua? Mitä pahaa olen teille tehnyt? Miksi näin piti käydä? Vastaus muutti kaiken.
Hän hautasi miehensä, pysyi pystyssä, piti kotitilansa kunnossa ja sitten naapuri avasi kitansa.
Yksi juoru. Vain yksi. Ja kohta kaupan Leena katsoo minua säälivästi, terveydenhoitaja puristaa kättä: Pidä pintasi. Kaikki ympärillä tuntuvat tietävän jotakin, mutta itse et ymmärrä, mitä on tekeillä.
Marjatta olisi voinut vaieta. Mutta hän nousi kaiken kylän eteen ja kysyi suoraan:
Miksi teette minulle näin?
Vastaus, jonka hän sai, muutti kaiken.
***
Maa tuoksui sinä aamuna oudolta ja jännitteiseltä, kuin suuren onnettomuuden edellä tai suuren muutoksen kynnyksellä.
Lähdin navetalle ennen päivän valkenemista, lehmät eivät odota, niille on aivan sama, onko sydämessäsi kivi vai juhla maito tulee ajallaan, yritäppä vain myöhästyä.
Kaste lepäsi ruoholla hopeisina pisaroina. Ajattelin, että maa pesee kasvonsa joka aamu, aloittaa kaiken alusta, kuin eilistä ei olisi ollutkaan. Mutta ihmiselle ei sama suotu me raahaamme kaiken menneen perässämme kuin hevonen märkää rekeä. Ja jospa sentään kuljettaisi hyviä asioita, mutta ei pääasiassa kertyy pettymystä, loukkuja, anteeksiantamattomia sanoja, viileitä katseita.
Neljättä vuotta asun yksin Aitolahdessa, ellei eläimiä lasketa.
Mieheni Kalevi kuoli äkillisesti, sydän pysähtyi keskellä niittyä, kun hän levitti heinää. Hänet löydettiin illansuussa, auringon laskiessa kasvot rauhalliset, kuin olisi nukahtanut väsyneenä töiden jälkeen. Ehkä niin oli parempi ei ehtinyt kärsiä, nähdä elämän hiipuvan itsestään.
Kalevin jälkeen jäin tilan kanssa yksin kaksikymmentä lypsylehmää, vasikat, peltohommat. Moni silloin kehotti: myy pois koko tila, Marjatta, lähde kaupunkiin tyttäresi luokse, mitä sinä täällä kuihdut? En pystynyt. En sinnikkyydestä yksin, vaan koska joka lauta, jokainen nurkka täällä hengittää Kalevin muistoa. Täällä on meidän elämämme, miten olisin voinut jättää?
Herään neljältä, menen nukkumaan kymmeneltä, selkää särkee, kädet kuoleentuvat syksyyn kylmässä vedessä, mutta silti elän. Iloitsen joka vasikasta, maitotonkasta, jokaisesta aamunsarastuksesta joen yllä.
En tahtonut ajatella naapuri-Ailaa.
Hän asui kolmen talon päässä, vanhassa sodanjälkeisessä mökissä, leski jo vuosikymmeniä, kasvatti poikansa Tapion yksin. Tapio oli reilu kolmekymppinen, mutta kylä kutsui häntä aina Ailan Tapio.
Hänellä hyvä sydän, työ, mutta onni vain pakeni. Tapio meni naimisiin, mutta vaimo lähti parin vuoden jälkeen Helsinkiin sanoi, ettei voi elää tällaisessa hiljaisuudessa. Tapio ei pidätellyt.
Aila ei osannut elää ilman juoruja.
Koko kylän asiat hän sai käänneltyä ja väänneltyä mielensä mukaan vasta sitten hän tunsi olevansa jotain, tärkeä. En ollut kiinnittänyt aiemmin huomiota, kuka mistäkin höpisee, omia kiireitä piisasi. Mutta viimeisin kuukausi kaikki muuttui.
Alkoi pienestä. Kävin kaupassa hakemassa ruisleipää, ja myyjä-Leena katsoi minua oudon säälivästi, kuin olisin toinen jalka Valkeakosken hautuumaalla. Mikä tuli?
Leena, miksi katselet noin kummasti?
Ei mitään, Marjatta Kalevintytär… ei mitään.
Seuraavaksi meidän terveydenhoitaja Kaarina tapasi kirjastossa, puristi kättä ja sanoi:
Koetahan kestää, Marjatta, me ajatellaan sinua kaikki.
Olin hämmentynyt, mitä oli tapahtunut?
No, Aila Hietanen oli kiertänyt kertomassa, että pilaan lehmäni maidon, lisään siihen vettä, kalkkia ja muuta hullua nostattaakseni rasvapitoisuutta. Että juustoni, jota myyn Tampereen toreilla, on pilaantunutta että vain etikettejä vaihdan uusiksi.
Ajattelin ensin, että annetaan puhua, mutta tämä oli eri sehän on kuin lyönti palleaan, koko vuosien työ hetkessä mitätöityy. Viikon kuljeskelin miten sattuu, yöt valvoin miksi? Mitä olin Ailalle tehnyt?
Hautajaisissa Aila oli ollut, puristi minua, itki hihallaan.
Sitten tuli viha. Vahva viha, joka antoi voimaa. Nousin aamulla ja ajattelin: nyt riittää! En anna polkea itseäni lokaan. En kaiken tämän jälkeen.
Kyläkokous pidettiin lauantaina puhuttiin maantien remontista. Väkeä oli viitisenkymmentä, melkein koko kylä. Aila eturivissä, kasvot omahyväisenä, huulet tiukasti, silmät kiilsivät.
Kun maantiestä oli puhuttu, nousin seisomaan. Jalat vapisivat, ääni karhea, mutta nousin.
Hyvät ihmiset, sanoin, hyvät ihmiset, voinko sanoa pari sanaa?
Kyläpäällikkö Reino nyökkäsi, aloin. Sanat sekosivat mutta pian sain juonesta kiinni. Kerroin, mitä itsestäni olin kuullut viimeisen kuukauden.
Jokainen huhu valetta alusta loppuun! Maidostani tehdään analyysit joka viikko, tuossa testipaperit; juustojani ostaa kolme kauppaa, ei valituksia koskaan!
Ja nyt sanokaa, Aila Hietanen, kaikkien edessä, miksi panettelitte minua? Mitä tein teille? Miksi juuri minä?
Aila istui, kasvot vuoroin vaaleina, tummina, punotuksena.
No minä… enhän minä… vain sanoin, mitä kuulin… hän mutisi.
Keneltä kuulit? Sano suoraan, keneltä?
Klubilla oli niin hiljaista, että kärpäsen lentokin kuului. Kaikki katsoivat Ailaa, painavasti.
Ihmiset puhuivat…
Hän meni aivan hämilleen, kunnes huusi:
Mitä te tuijotatte? Onko minun syy, että hän lähti miehensä haudalta, ja nyt asustaa uuden miehen kanssa?
Tässä kohtaa hämmennyin.
Millä miesystävällä? Höpiset, minä elän yksin, miten niin miesystävä?
Taitaa olla Tapio poikas, onko hän sitten miesystävä? kuului takaosasta.
Vanha Anna, kyläläisistä uteliain, huikkasi sen.
Tapio auttaa navetalla, sitä nykyään kutsutaan kai miesystäväksi?
Silloin Tapio nousi kulmasta, mistä en ollut häntä edes huomannut, iso, hartiakas, kasvot kuin keitetty punajuuri, kädet nyrkissä.
Äiti… hän sanoi matalasti, äiti, mitä olet mennyt tekemään?
Aila ryntäsi hänen luokseen, kädet avoinna:
Tapio rakas, minä vain tahdoin parhaasi, tämä nainen juonittelee…
Hiljaa! Tapio mörisi. Hiljaa nyt! Tajuatko mitä teit? Julkisesti panettelit rehellistä ihmistä! Hän tekee töitä kuin hullu, ylläpitää tilaa yksin ilman miestä ja sinun piti viedä hänet lokaan!
Hän kääntyi minuun, ja silmissään paloi jotakin, mitä en ymmärtänyt.
Marjatta Kalevintytär, hän sanoi hiljaa, anna hänelle anteeksi. Hän ei tarkoittanut pahaa. Se on sitä naisen mustasukkaisuutta, pelkoa että minä jätän hänet, menen sinun luo. Ja…
Tapio pyyhkäisi kasvojaan.
Ja… minä olen rakastanut sinua, kauan. Siitä asti kun tulit Kalevin kanssa tänne. Olin silloin poika, neljäntoista, sinä kaksikymmentäviisi.
Haaveilin, että joskus minulla olisi sellainen vaimo. Sitten menin naimisiin Annan kanssa, kun ajattelin että menee ohi. Ei mennyt. Anna tunsi sen, siksi hän varmaan lähti.
Salissa oli täysin hiljaista. Aila istui lysähtäneenä, kasvot harmaat, yhtäkkiä vanhentuneena kymmenellä vuodella.
Miehen kuoltua aloin auttaa sinua tilalla. En säälistä, vaan kun en jaksanut olla poissa. Sinun kanssa on hyvä olla tuntuu oikealta. Paikallaan.
Hän vaikeni. En tiennyt, mitä sanoa. Aivot tuntuivat tyhjiltä, veren jyske korvissa, silmissä poltteli.
Tapio, olen sinua yksitoista vuotta vanhempi.
Tiedän, hän sanoi vain. Entä sitten?
No entä sitten Anna-rouva puuttui puheeseen minun ukko oli minua kahdeksan vuotta nuorempi, ja yhdessä oltiin neljäkymmentäkolme vuotta. Ikä on tuulenviirua! Tärkeintä että ihminen on kunnollinen.
Kansa alkoi supista, joku nauroi, toinen taputti Tapion olalle. Aila istui hiljaa kuin nuhdeltu koira, kukaan ei lähestynyt, kukaan ei katsonut päin.
Säälin häntä äkkiä.
Ei heti, mutta sitten aaltona. Näki, että pelosta hän, yksinäisyydestä ettei menettäisi poikaansa, ainoaa tukeaan. Hölmöä, rumaa, mutta ei varsinaisesta ilkeästä paikasta, vaan ymmärtämättömyydestä.
Menin istumaan hänen viereensä lattialle.
Aila Hietanen, sanoin pehmeästi, ei sinun tarvitse pelätä. Kukaan ei vie poikaasi. Hän rakastaa sinua, olet äitinsä. Mutta… älä enää tee näin, ethän? Ei saa valehdella muista. Se on kuin peltoa myrkyttäisi istutat valheen, niität surun.
Aila nosti katseensa, silmät punaiset, märät, onnettomat.
Anna anteeksi, Marjatta, hän kuiskasi. Oli typerää.
Nyökkäsin. Olinko antanut anteeksi? Ehkä, ehkä en. Näkee sen ajan kanssa, kun haava paranee tai jää parantumatta.
Lähdimme klubilta yhdessä minä ja Tapio. Hän käveli rinnalla hiljaa. Aurinko laski jo, taivas oli vaaleanpunainen, hauras kuin ruusun terälehdet.
Tapio, sanoin, oliko se kaikki tosissasi?
Oli, hän vastasi. En valhettelisi kylän edessä.
Pysähdyin ja katsoin häntä. Onpa hyvä mies luotettava, lämmin kuin uuni pimeänä iltana.
Mennään sitten, sanoin. Lehmät odottavat lypsyä. Tuletko?
Hän hymyili leveästi, kirkkaasti, aivan kuin poika.
Tulen.
Ja niin kävelimme kohti tilaa. Maa jalkojen alla tuoksui kitkerältä, raikkaalta, suopursulta, päivänkakkaralta. Mutta siinä karvaudessa oli jotakin suloista, ehkä toivoa.
Tai vain elämää, joka jatkuu, kiertyy eteenpäin, vahvempana kuin valhe, viha, pimeä ihmissielussa.
Tapio tarttui käteeni iso, karhea, lämmin käsi. En vetänyt pois, puristin vain lujempaa. Ehkä tämä on kohtalo
Mutta entä te? Mitä ajattelette? Jättäkää kommentti ja painakaa tykkäystä.
