Hän tuli sisään soittamatta ovikelloa, sylissään jotakin liikkuvaa.
Iida tuli sisään soittamatta ovikelloa. Hän ei ollut koskaan aiemmin tullut näin, ja jo se sai minut Anneli Väisäsen astumaan keittiöstä käsi pyyhkeessä. Oli helmikuinen lauantai, ulkona sakeaa loskaa ja harmaa taivas, ei enää aamu mutta ei päivä. Sellainen sää, jota vastaan tahtoisi painautua sohvalle ja unohtaa kaiken.
Iida seisoi eteisessä, avasi takkiaan yhdellä kädellä. Toisessa hän kantoi jotain ruutuvilttiin käärittynä. Jotain pientä ja elävää.
Jälkeenpäin sanoin itselleni, että tiesin heti. Mutta se vale. En tiennyt. Kuvittelin Iidan tuoneen kissanpennun.
Tule olohuoneeseen, siellä on lämpimämpää, sanoin. Tuletko suoraan rautatieasemalta? Laitan veden kiehumaan.
Äiti, Iida sanoi, äänessä outo sävy. Ei vihainen, ei hellä, vaan kuin olisi viimein laskenut raskaan taakan käsistään. Äiti, tämä on Mikko.
Katsoin vilttinyyttiä. Peitosta pilkisti pieni punainen nyrkki. Sitten kasvot, kurtussa kuin kuivunut sieni, silmät kiinni.
En muista tarkalleen mitä sanoin. Jotain keittimestä, ehkä kengistä. Höpisin jotakin aivot yrittivät jäsennellä: Iida oli ollut harjoittelussa neljä kuukautta. Hän soitti viikoittain. Kaikki hyvin, tentit vaikeita, ikävä kotitekoista hernekeittoa.
Kuinka vanha hän on? kysyin lopulta.
Kahdeksantoista päivää.
Kahdeksantoista. Iida oli soittanut jo synnytyksen jälkeen. Soittanut ja sanonut kaikki hyvin, kun hänellä oli yksiviikkoinen vauva.
Siirryimme olohuoneeseen. Iida laski Mikon sohvalle, laittoi tyynyt ympärille, oikaisi selkänsä ja katsoi suoraan. Tässä näin, näin, miten tytär oli muuttunut: laihtunut kasvoista, silmien alla harmaata. Mutta seisoi siinä määrätietoisena, kuin nainen joka on jo pelkonsa pelännyt.
Sinun olisi pitänyt huomata, Iida sanoi. Eikä huutanut, eikä itkenyt. Sanoi vain väsyneellä äänellään. Kun kävin marraskuussa, olit nähnyt. Olin jo kuudennella kuulla.
Muistin sen viikonlopun. Iida kulki leveässä neuleessa, ajattelin vaan silloin kasvanut tuo tyttö, ennen piti vartalostaan huolta, nyt kulkee miten sattuu. Katsottiin telkkaria, syötiin karjalanpiirakoita, Iida auttoi laittamaan verhot. Kolme päivää ja lähti.
Luulin, että olit vain lihonut, sanoin.
Tiedän, mitä luulit. Sinulla oli aina muuta ajateltavaa kun minua.
Se ei ollut reilua. Ei ollenkaan, ja tiesin sen. Mutta sanoin mitään, koska joskus epäreiluudessakin on totuutta, jota ei halua tunnustaa.
Olit aina töissä, Iida jatkoi, ja ääni hieman vavahti. Tulin kotiin, olit jo nukkumassa. Tai istuit papereidesi parissa. Kahdeksannella luokalla aloin polttaa, huomioit sen puolessa vuodessa. Kympillä en puhunut kanssasi kahteen viikkoon et kysynyt miksi. Sinulla oli sinun maailma, äiti. Olen tottunut, että sinulle ei kannata puhua. Itse pärjään.
Mikko tiukkui sohvalla. Iida kääntyi, suoristi viltin, niin varmoin ottein, että näin: hän oli oppinut. Hän pärjäsi, siellä jossain, yksin pienen kanssa.
Missä olit? kysyin.
Marin luona. Se vanha opiskeluystävä, muistatko? Hän auttoi.
Mari joku ystävä, jonka en ollut koskaan tavannut. Tyttäreni synnytti esikoisensa jonkun Marin läsnä ollessa.
Menin keittiöön. Laitoin vesipannun. Jäin ikkunan ääreen katsomaan loskaista pihaa, joka muistutti enemmän soppaa kuin lunta. Kuulin, miten Iida jutteli Mikolle ääniä, ei sanoja.
Olen kirjanpitäjä. Laskenut numeroita koko ikäni, aina on täsmännyt. Debet ja kredit, tulo ja meno. Mutta tässä: tytär asui kanssani seitsemän vuotta, sitten opiskelija-asuntolassa, soitti viikottain en tiennyt hänestä mitään. Mitkä numerot tästä selviää?
Palasin olohuoneeseen teekuppien kanssa, Iida ruokki Mikkoa. Se näytti niin normaalilta, niin oudolta, että laskin kupit pöydälle ja astuin takaisin ikkunaan. Katsoin pihalle.
Kuka on isä? kysyin selkä käännettynä.
Iida vaikeni.
Myöhemmin, äiti. Ei nyt.
Nyökkäsin, vaikka ei hän sitä nähnyt. Myöhemmin on aikaa.
Sillä ensimmäisellä yöllä en saanut unta. Kuuntelin, miten seinän takana Mikko ähisi ja Iida nousi, hyssytteli hiljaa. Mietin, että sänky pitää ostaa. Ja että kannattaa kysyä alakerran Leenalta, jolla oli omat lapsenlapset, ehkä tietää jotakin. Mietin, mitä Iida oli sanonut: Olisit huomannut. Olit omassa maailmassasi.
Oliko se totta?
Oli. Tietysti oli. Olin kuvitellut, että työni, rahat, harrastukset niillä rakastan. Että lapset tarvitsevat vaatteet, englannintunnit, ruokaa. Ajattelin, että kun jalat ovat illalla kipeät, mutta jääkaapissa jogurttia, se on rakkautta. Näköjään ei riittänyt.
Olinko syyllinen?
En tiedä. Tässä ei numerot kohtaa.
Viisitoista vuotta sitten matkustin junalla kohti lastenkotia marraskuun loskassa. Katsoin ikkunasta ja mietin, miksi menen. Mies oli lähtenyt kolme vuotta aiemmin Haluan lapsia ja meidän ei onnistu, tiedäthän, Anneli. Tiesin. Lääkärit sanoivat jo kolmekymmentäkaksivuotiaana: totuin siihen, kuten alhaiseen verenpaineeseen aina läsnä, välillä tuntuu. Kalle ei tottunut. Hän löysi uuden naisen, sai kaksi lasta. Näin heidät joskus kaupassa: Kalle, vaimo, pyörillä lastenvaunut. Tervehdittiin toinen toisiamme. Ihan hyvin kai.
En heti päättänyt lastenkodista. Mietin ja pelkäsin: pärjäänkö tuntemattoman lapsen kanssa? Ystävä Pirkko sanoi: Olet yksin, mieti itseäsikin. Helena taas: Kokeile, mitä häviät? Ratkaisin itse. Yhtenä päivänä vain menin.
Lastenkodissa esiteltiin eri lapsia. Pieniä, iloisia, viehättäviä. Iida istui nurkassa kirjan kanssa tai esitti lukevansa. Katsoi minua alta kulmien, kun hoitaja toi markkinoiden koiraa valitsemaan. Kaksitoista, laiha, lyhyet hiukset. Vasemmassa käsivarressa arpi. Hoitaja kuiskasi: Iida, hankala tapaus, älkää katsoko. Menin, kysyin mitä hän lukee. Hän näytti kantta: Monte Criston kreivi. Hyvä kirja, sanoin. Mm-hm, hän vastasi ja tuijotti sivua.
Valittiin toisemme. Tai ehkä emme valinneet, vaan niin vain kävi.
Alkuajat olivat vaikeita. Iida piikitteli. Ei rumasti, enemmän hiljaisesti: Ostit väärän leivän. Miksi kävit huoneessani? Ovi kiinni aina. Jos koputin: No? Eikä sisään, vaan no? kuin vieras.
Kerran yöllä kuulin Iidan yskivän pahasti. Kuuntelin oven takana, menin keittiöön, hain maitoa, voita ja hunajaa, kuten oma äitini teki minulle. Toin mukin. Iida otti sen, ei kiittänyt, joi. Sanoi sitten:
Miksi voita?
Auttaa.
Inhottavaa.
Silti auttaa.
Tauko.
No, hyvä on.
Se oli ensimmäinen oikea sana. Ei no eikä en tarvitse, vaan hyvä on. Yksi tavu, mutta se jäi mieleeni.
Sitten tuli farkut. Iida tahtoi sellaiset, kuin joku luokkakaveri, kalliit, taskuissa kirjailua. Rahat olivat tiukilla, söin töissä halvinta, kotona vain teetä ja leipää, sanoin Iidalle, ettei ollut nälkä. Mutta ne farkut ostin. Laitoin pöydälle. Iida katsoi farkkuja, minua, sitten taas farkkuja. Ei sanaakaan meni huoneeseensa. Mutta tunnin päästä tuli farkuissa keittiöön.
Nämä istuvat.
Hyvä, sanoin.
Kiitos, sanoi Iida, hiljaa ja vaivalloisesti, kuin jokin pala olisi nielaistava alas.
Näin rakentui arki. Hitaasti, kankeasti, ei niin kuin elokuvissa, joissa adoptiotytär heti haluaa halaukseen ja kutsuu äidiksi. Oikeasti se on hyvä on ja nämä istuvat. Ja tartun niihin.
Kolme vuotta koulussa, sitten opettajaopintoihin. Olin yllättynyt: Iida ja lapset, käykö? Haluan tätä, hän sanoi. Ei väittelyä. Muutti opiskelija-asuntolaan, soitti harvoin, sitten useammin. Kävi viikonloppuvisiiteillä, söi hernekeitot, kertoi opiskeluista. Jotain muuttui, kun olimme etäämmällä. Ehkä molemmat tarvitsimme hengähdystä.
Mutta Iidan kerronta pysyi yleisenä: opiskelut, kämppäkaverit, luennot. Ei mitään henkilökohtaista.
Vuosi sitten maaliskuussa Iida soitti ääni oli outo. Kysyin: Onko kaikki kunnossa? On, olen vain väsynyt. Puhuimme muusta. Jälkeenpäin mietin, että olisi pitänyt kysyä toisin. Mutta miten, en tiedä.
Se, mitä maaliskuussa tapahtui, selvisi vasta vuotta myöhemmin, kun Mikko oli jo yli kuukausi vanha ja osasi tuijottaa lempinurkkaansa katossa.
Pedagogiikan lehtori. Iida kävi luennolla, mies kuunteli, kun tuntui, että tämä ymmärsi paremmin kuin itse. Mies oli naimisissa. Sen Iida tiesi. Hän moitti itseään, ettei osannut olla järkevä. Mutta kun kaksikymmentäkaksivuotiaana joku katsoo kuin olisit maailman mielenkiintoisin nainen vaikea sanoa ei. Varsinkin, jos olet ollut lastenkodissa, jossa kukaan ei koskaan katsonut niin.
Kaikki päättyi lokakuussa. Vaimo tuli laitokselle. Kuvittelin kohtauksen, sydän vihlaisi. Vaimo huusi käytävällä, opiskelijoiden edessä. Syytöksiä, joita ei toista. Lehtori vei vaimon mukaansa, katsomattakaan Iidaan.
Hän ei katsonut taakseen.
Iida katsoi hänen selkäänsä, meni vessaan ja istui suljetussa kopissa. Kukaan ei tullut perään. Kaikki näkivät ja kuulivat, mutta katsoivat muualle.
Kolmen viikon jälkeen testi näytti kaksi viivaa.
Iida istui opiskelija-asuntolan kylpyhuoneessa, tuijotti testiä. Sitten pesi kasvot kylmällä vedellä, katsoi peiliin ja sanoi: No, antaa olla. Soitti Marille, ainoalle johon luotti.
Mari: Tule tänne asumaan, niin kauan kuin haluat.
Miksi hän ei soittanut minulle?
Iida selitti:
Sillä hetkellä et olisi istunut vain vieressä ja hiljaa. Olisit alkanut ratkaista. Antaa ohjeita, soittaa neuvolaan, hoitaa isyyspapereita, järjestää kaikki. Sinä osaat tehdä, muttet osaa olla.
En väittänyt vastaan. Kuulin itseni niissä sanoissa.
Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi. Iida asui Marin luona. Mari oli hyvä: ei neuvonut, teki ruokaa, toi yöllä vettä. Sellaisia ihmisiä on vähän. Olin kiitollinen, vaikken koskaan sanonut Marin kuullen.
Mikko syntyi tammikuussa. Terve, äänekäs, tummahiuksinen ja jopa sairaalassa Iidan vierellä oli Mari, ei äiti.
Kun Iida kertoi tämän, olin hiljaa.
Olisi pitänyt olla toisenlainen.
Niin, kai, Iida sanoi.
En osannut, myönsin.
Tiedän. Enkä puhu anteeksiannosta, vaan siitä, että minä tiedän.
Nyt asuimme kaikki yhdessä. Iida sai ison huoneen, ostimme pinnasängyn Leena-naapurilta. Leena tuli joka toinen päivä patojen ja neuvojen kanssa, joita ei aina kaivattu. Mutta hyödyllinen hän oli: jaksoi vahtia Mikkoa, tiesi konstit vauvankoliikin hallintaan, toi jopa lääkäriksi käyvän miniänsä kerran apuun.
Minä en enää käynyt töissä. Eläkkeestä tuli riittävästi, vaatimattomaan arkeen. Välillä paine teki kiusaa, polvet olivat varsinkin helmikuussa huonot en puhua siitä Iidalle, jolla oli tarpeeksi omalla sarallaan.
Totuteltiin yhteiseloon. Hitaasti. Aamuisin Iida ruokki Mikkoa, minä keitin puuron ja teet, juotiin enimmäkseen hiljaa. Joskus Iida sanoi: Nukkui koko yön kuvittele. Tai: Uusi kuti näyttää tulleen, katso tuohon. Vasta varovaisia kerroksia uudessa keskustelussamme.
Huhtikuussa Kalle soitti.
Olin keittiössä, lehteä lukemassa. Katsoin soittoääntä pitkään en ollut poistanut numeroa.
No? vastasin.
Anneli, minä tässä. Ääni oli muuttunut. Ennen itsetietoinen, nyt jotenkin vaatimaton. Voidaanko tavata?
Tapasimme kahvilassa lähellä kotiani. Kalle oli kuihtunut, tukka harmaa, tummina silmien alla. Ei ollut enää viha, vain väsymys.
Hän tilasi teen, sekoitti sitä pitkään.
Minulta löytyi huhtikuussa haima. Leikkaus kesällä.
Olin hiljaa.
En hae sääliä, sanonpa vaan. Olen ollut yksin tämän kanssa. Tytöt kasvoi, vaimolla oma elämä… No. Hän vaikeni. Halusin vain sanoa, että silloin kun lähdin, tein väärin. Olin raukkamainen.
Niin, sanoin tasaisesti, ilman kysymystä.
Niin. Nyt tajuan. Katsoi suoraan. Myyn nyt sen grillin, tiedäthän. Rahaa tulee ihan hyvin. Haluan antaa sinullekin.
Laskin kuppini.
Miksi?
Tarvitsette isomman asunnon, kuulemma. Kyllä se Leena kertoi minulle teidän tilanteesta. Päätin vastustaa. Ei ole sun ongelma.
Anneli.
Kalle, et tee tätä minulle vaan itsellesi. Helpotuksesi vuoksi.
Hän ei kiistellyt.
Kotimatkalla kevät teki tuloaan, vihreää jo näkyi. Mietin Kallea, haimaa. En ollut kaivannut häntä kahteenkymmeneen vuoteen, mutta nyt tunsin jotakin omituista että hänen tilallaan oli sittenkin väliä.
Kerroin Iidalle kotona.
Iida katsoi minua, Mikko sylissään.
No?
Hän haluaisi antaa rahaa.
Ei käy.
Iida…
Äiti, hän jätti sinut, kun et voinut saada lapsia. Nyt hän pelkää ja haluaa hyvittää. Ei käy.
Katsoin tytärtäni.
Jos otan ne rahat?
En ymmärrä sinua.
Paljon sinä et minusta vielä ymmärrä, sanoin rauhassa. Etkä hänestä. Hän oli väärässä, mutta ei ilkeä. Useimmat ihmiset ovat vain heikkoja.
Ja aiot antaa anteeksi?
Annoin jo kauan sitten. Ei ollut tilaisuutta vain sanoa sitä.
Iida katsoi. Kasvoilla sekava liike; ehkä kiukkua, ehkä muuta.
Se on sinun asiasi, hän sanoi lopulta.
Rahat otin. Ei vain siksi, että asuntoa tarvitsi vaikka tarvittiin. Vaan siksi, että Kallen kuului luopua niistä. Osa hänen omaa keskusteluaan itsensä kanssa. Se siitä.
Iida oli viikkoja niukkasanainen. Ei riidellyt, vaan muuttui hiljaiseksi. Vanha keino: sulkeutua omaan kuoreensa.
Leena, tullessaan kaalikeiton kanssa, pyöritti päätään ja totesi:
Teissä on se vika, että kumpikin vaiettelee, kun pitäisi puhua.
Leena, kiitos, mutta tämä ei ole sinun asiasi, Iida sanoi.
Leena ei loukkaantunut. Toi keiton ja lähti. Palasi seuraavana päivänä.
Kesä meni. Mikko kasvoi, sai hampaat koko talo valvoi. Iida teki opinnäytetyötä, minä hoidin Mikkoa. Jakauma oli uusi, mutta siinä oli jotakin hyvää uskalsimme tuskin tunnustaa edes mielessämme.
Lokakuuksi tuli Kallelta kirje. Oikea kirje, ei sähköpostia. Leikkaus 12. marraskuuta. En tiedä miten käy. Mutta jos kiitos siitä ajasta. Että et syyttänyt, että otit avun vastaan. Siinä kaikki.
Luettuani kirjeen laitoin sen lipastoon.
Iida näki kirjeen.
Kallelta, sanoin. Iida nyökkäsi, ei kommenttia.
Sitten tuli uuden vuoden aatto.
Olimme kotona kaksin Mikon kanssa. Leena oli tyttärensä luona, Mari pyytänyt Iidan kylään, mutta Iida jäi kotiin. Ei oltu suunniteltu juhlintaa, mutta mmandariineja ostettiin, Iida teki rosollia ja minä kaivoin pakastepiirakan esille. Mikko nukkui tapansa mukaan jo seitsemältä.
Kymmeneltä illalla istuttiin pöydässä, televisio mutisi. Iida söi rosollia, minä join teetä, mietin jotain sanottavaa, mutta se oli vaikeaa.
Sitten Iida nosti päänsä.
Kirjoitin hänelle, sanoi suoraan. Kun Mikko syntyi. Kirjoitin, että meillä on poika.
Ymmärsin heti, kenestä kyse. Laskin teekupin.
No?
Ei vastannut. Ei yhtään mitään. On estänyt kaikki kanavat. En ole enää olemassa missään. Mikko ei myöskään.
Olin hiljaa.
Ymmärrän, että olen syyllinen. Tiesin alusta, että hän ei ole minun. Mutta olisi voinut edes jotakin. Älä kirjoita enää. Jotain, joka varmistaisi, että viesti meni perille. Mutta ei mitään. Kuin ei meitä olisi.
Iida katsoi ikkunaan, jossa ensimmäiset raketit singahtelivat taivaalle.
Minua hävettää, äiti, hän sanoi. Ääni hiljainen, ei värisevä mutta vaivalloisesti koossa. Hävettää, että valitsin tuollaisen ihmisen. Hävettää, että pidin salassa. Ja hävettää, että istun tässä ja kerron sinulle.
Katsoin tytärtäni.
Olisi ollut paikka sanoa jotakin viisasta, sellaista mikä jää mieleen lopuksi elämää. Mutta eihän sellaiset sanat koskaan tule oikeaan aikaan. Joten sanoin vain totuuden:
Hölmö. Iida katsoi. Minäkin tein virheitä. Valitsin väärin. Menin naimisiin miehen kanssa, joka ensimmäisestä vastoinkäymisestä lähti ja jäin syyllistämään itseäni, etten ollut oikeanlainen nainen, kun en voinut saada lasta. Minäkin jäin yksin. Olin hetken hiljaa. Mutta silloin olin täysin yksin. Sinulla sentään on meidät. Tuo pikkuinen tuolla, ja minä. Et ole yksin, Iida.
Iida katsoi pitkään. Jostain hänen kasvoiltaan solahti pois se jännitys, jonka oli kuukausia pitänyt itsellään.
Olin vihainen sinulle, hän sanoi. Etten huomannut. Että olit aina töissä. Ja siitäkin että hyväksyit Kallen rahat. Että annoit anteeksi.
Tiedän.
En ymmärrä vieläkään, miten annoit anteeksi.
Ymmärrät kyllä. Et vain ole valmis hyväksymään asiaa.
Iida painoi katseensa. Sitten nosti uudestaan.
Äiti, minun on ikävä, etten soittanut silloin lokakuussa, kun sain tietää. Tai kun Mikko syntyi. Luulin, että pärjään omalla voimalla. Mutta olin väärässä. Se oli… hän jäi etsimään sanaa, sitä turhaa ylpeyttä. Hölmöä.
Minäkin pahoittelen, sanoin. Että olin sellainen äiti, jota pelottaa soittaa. Minun olisi pitänyt auttaa niin, ettei olisi pelko. En osannut.
Hiljaisuus. Televisiossa mainokset.
Se on kaunis, sanoin Mikosta.
On, Iida hymyili ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Leena sanoo, että on kuin näyttelijä.
Leena sanoo kaikista noin.
Tiedän. Mutta jää silti hyvä mieli.
Ei halattu, ei itketty. Iida nousi laittamaan vettä, vei ohimennen kätensä olkapäälleni. Painoin omani sen päälle hetkeksi. Siinä se. Siinä se oli.
Vuosi vaihtui mandariinien ja televisiotaattojen keskellä. Mikko heräsi vähän ennen puoltayötä pelästyi pauketta Iida nosti syliin, Mikko rauhoittui. Katsoimme ikkunoista raketteja kolmestaan. Mietin, että vuosi sitten olin yksin eläkkeellä, eikä juurikaan ollut odotettavaa. Nyt minulla oli tytär, joka viimein puhui totta, ja lapsenlapsi, joka tarkkaili ilotulituksia maailman vakavimmalla naamalla.
Ehkä tämä oli uusi alku. Hiljainen, ilman juhlallisuuksia, vain mandariinien kanssa.
Toukokuun alussa Iida valmistui. Menin yksin, jätin Mikon Leenan hoitoon Leena oli pukeutunut parhaisiin vaatteisiinsa. Istuin auditoriosta lähes viimeisellä penkillä, pieni sali, vanhojen kirjojen ja pölyn tuoksua. Opiskelijoita ehkä kymmenen, pöydän takana kolmihenkinen raati. Iida esiintyi tummansinisessä mekossa, jonka olin valinnut hänen kanssaan viikkoa aiemmin. Aloitti, suoristi hiuksensa, avasi mappinsa.
Hän puhui, ja tajusin heti: hän oli hyvin valmistautunut, vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin. Ja että vuoden aikana, kaiken väsymyksen keskeltä, hän oli pysynyt pystyssä.
Istuin ja katselin. Muistin sen kiukkuisen lapsen nurkassa lastenkotia Monte Criston kreivi kainalossaan. En tiedä, mitä otin silloin tiesin vain, että halusin yrittää. Nyt hän seisoi, valmisopettaja, jonka kotona yksivuotias poika odotti.
Kun arvosana kerrottiin, Iida etsi minut salista. Katsoi vain. Tunsin kurkussani jotakin kyyneleet jotka tulivat, vaikken ollut itkenyt viiteentoista vuoteen. Otin nenäliinan, pyyhin silmät, ajattelin että sallittakoon.
Kahvilassa alas menimme, joimme kahvit. Iida kertoi, mitä kysyttiin, mikä yllätti. Juttelimme kuin emme koskaan ennen.
Seuraavana päivänä tuli Kallelta toinen kirje. Taas käsinkirjoitettu. Leikkaus meni hyvin. Ennuste hyvä. Kiitos.
Iida piti kirjettä, mietti pitkään.
Luuletko, että sun anteeksianto auttoi? hän kysyi.
Mitä?
Että hän parani.
En vastannut suoraan. Annoin kirjeen takaisin, taitoin sen varovasti.
En tiedä, sanoin rehellisesti. Ehkä sattumaa. Lääkärit osasivat. Ehkä kuitenkin… Minä vain tiedän, että kun oikeasti annoin anteeksi, jotakin muuttui minussa. Paranikohan hän siksi: en tiedä. Mutta ei sillä ehkä enää väliä.
Iida nyökkäsi hitaasti ja katsoi ikkunasta.
Mikko hymyili minulle tänään, hän sanoi. Ensimmäistä kertaa kunnolla. Katsoi silmiin ja hymyili.
Tunsin taas ne kyyneleet nousemassa. Taas.
Se on sinulle, sanoin. Tietää, että olet rauhallinen.
Iida katsoi minuun, sitten Mikkoon, joka sohvalta tarkkaili naapuritalon kattoa. Sitten takaisin minuun.
Oletko varma?
Olen.
Ulkona oli kevät. Oikea sellainen, jossa nuoren ruohon tuoksu ylsi kaupunkiin asti, jos avasi ikkunan. Mikko tuhisi, Iida nosti hänet syliin, jäi ikkunaan keinuttamaan. Mikko katsoi ylöspäin, rauhallisena, luottaen.
Onnistuin viimein ymmärtämään: ihmiset eivät tarvitse vain tekoja, vaan rinnalla elävän ihmisen ja se on tärkeämpää kuin olla aina oikeassa.
