Mulla on kaksi lasta. Lapset ovat eri miesten kanssa, eli ei saman isän peruja. Mun esikoinen on tyttö, Aino. Aino täytti just 16. Ainon isä huolehtii elatusmaksuista ja pitää säännöllisesti yhteyttä tyttöönsä. Vaikka mun exällä on jo uusi perhe ja kaksi muuta lasta toisen vaimon kanssa, hän ei unohda Ainon olemassaoloa.
Sitten on mun viisivuotias poika, Väinö. Väinön kohtalo ei ole ollut ihan yhtä lempeä. Pari vuotta sitten toinen mieheni sairastui aika nopeasti, ja kolmen päivän jälkeen hän menehtyi sairaalassa. Aikaa on jo kulunut, mutta edelleen tulee hetkiä, jolloin suorastaan odotan että ovi aukeaa ja hän astuu sisään, virnistää ja toivottaa mulle hyvät huomenet sitten alan itkeä koko päiväksi.
Väinön mummu, eli mieheni äiti, Leena, on ollut mulle tosi iso tuki. Vaikka hänelläkin on ollut suru valtava: mies kun oli hänen ainoa lapsensa. Ollaan Leenan kanssa pidetty yhtä, soiteltu paljon ja käyty toistemme luona kylässä. Jaettu surua, purettu tuntoja, muisteltu Väinön isää.
Välillä käytiin jo ajatusta siitäkin, että alettaisiin asua saman katon alla, mutta Leena käänsi kelkkansa. Me asuttiin yhdeksän vuotta ihan naapureina ja oltiin oikeasti vähän kuin ystävät, vaikka sukua oltiinkin.
Muistan muuten, kun tulin raskaaksi Väinöstä, Leena nosti puheeksi isyystestin. Oli kuulemma telkkarista katsonut ohjelman, jossa joku mies oli vuosia kasvattanut vieraan lasta tietämättään, ja totuus paljastui myöhemmin. Sanoin siinä suoraan, että ajatuskin moisesta testailusta tuntui tosi oudolta ja ikävältä.
Jos mies ei luota, niin parempi päästää irti heti, sanoin. Olkoon viikonloppuisä sitten!
Leena vakuutteli, että kaikki on kunnossa ja että hän uskoo Väinön olevan hänen poikansa lapsi. Jotenkin kuitenkin ajattelin, että kun poika syntyy, testit otetaan varmaan salaa mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Leena oli hiljaa.
Tänä kesänä sitten kaikki muuttui. Leenan terveys romahti, ja huomattiin että olisi parempi, jos hän asuisi lähempänä minua, niin pystyn auttamaan arjessa. Alettiin etsiä asuntoa Leenalle, otettiin välittäjäkin mukaan.
Sitten Leena joutui taas sairaalaan, ja välittäjää varten olisi tarvittu kuolintodistus. Leena ei pystynyt hakea sitä itse, joten mä menin hänen vanhalle kämpälle kaivelemaan paperipinoja.
Kun etsin sitä todistusta, satuin törmäämään vähän toisenlaiseen paperiin. Nopealla vilkaisulla tajusin, että se oli isyystesti. Osoittautui, että kun Väinö oli kahden kuukauden ikäinen, Leena olikin teettänyt isyystestin salaa. Ja testissä kävi ilmi, että Väinö on todellakin hänen lapsenlapsensa.
Olin ihan äimän käkenä. Siis Leena ei ollutkaan koskaan oikeasti uskonut mua! Puhuin asiasta suoraan hänelle, ja nyt Leena pyytää ihan sydämestä anteeksi ja kauhistelee omaa tyhmyyttään. Mutta mua harmittaa ja surettaa edelleen. Musta tuntuu, että luottamus meni siinä. Niin monta vuotta hiljaisuutta ja salailemista.
Nyt oon vähän ristiriitaisissa fiiliksissä: en haluaisi auttaa Leenaa enää, koska hän petti mut salaa. Mutta samaan aikaan tajuan, ettei hänellä oikeasti ole ketään muuta.
En halua Väinöltä viedä mummua pois, joten kyllä mä tuun auttamaan Leenaa jatkossakin. Mutta se sydämen lämpö ja aito luotto meidän välillä on kyllä mennyt, enkä usko että se tulee enää takaisin…
