Minulla on kaksi lasta. Lasteni isät ovat eri miehiä. Esikoiseni on tyttäreni. Rakel on nyt 16-vuotias. Rakelin isä maksaa elatusapua ja pitää säännöllisesti yhteyttä tyttäreensä. Vaikka ensimmäinen mieheni on nyt naimisissa uudelleen ja hänellä on kaksi lasta toisesta liitosta, hän ei silti unohda meidän tytärtämme.
Viisivuotiaan poikani kohtalo ei kuitenkaan ole ollut yhtä suotuisa. Kaksi vuotta sitten toinen mieheni sairastui vakavasti ja kuoli kolmen päivän kuluttua sairaalassa. Vaikka aikaa on kulunut, en vieläkään oikein käsitä, ettei häntä enää ole. Usein kuvittelen, että ovi aukeaa ja hän astuu sisään, hymyilee ja toivottaa hyvää päivää. Silloin itken koko päivän.
Olen saanut paljon tukea entisen mieheni äidiltä, Anneliilta. Se on ollut raskasta myös hänelle olihan menetetty mies hänen ainoa poikansa. Pidimme yhtä ja lohdutimme toisiamme, kun suru oli suurimmillaan. Soittelimme usein ja vierailimme toistemme luona. Puhuimme miehestäni paljon.
Jossain vaiheessa mietimme jopa yhteisasumista, mutta Anneli lopulta perui ajatuksen. Me ehdimme asua yhdessä seitsemän vuotta. Välillämme on aina ollut läheinen ja ystävällinen suhde suorastaan ystävyys.
Muistan kun odotin poikaani, Anneli mainitsi isyystestistä. Hän oli nähnyt televisiossa ohjelman miehestä, joka oli kasvattanut toisen lasta pitkään, mutta sai myöhemmin tietää totuuden. Sanoin heti, että sellaiset testit tuntuvat minusta pahalta.
Jos mies epäilee lapsen isyyttä, on parempi erota. Sitten hän voi olla sunnuntaipappa!
Anneli kuitenkin totesi, että ymmärtää ja luottaa siihen, että kannan hänen poikaansa. Olin varma, että lapsen synnyttyä hän vielä ehdottaa testiä, mutta mitään ei tapahtunut.
Tänä kesänä, Anneli kuitenkin sairastui vakavasti ja hänen kuntonsa heikkeni nopeasti. Siksi päätimme, että hänen olisi hyvä muuttaa lähemmäs minua. Otimme yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja aloimme etsiä hänelle asuntoa.
Kuitenkin Anneli joutui uudestaan sairaalaan ja välittäjä tarvitsi erään virkatodistuksen. Anneli ei pystynyt sitä hakemaan, joten kävin hänen asunnollaan etsimässä sen papereiden joukosta.
Kun selasin kansiota etsiäkseni todistusta, löysin jotain hyvin yllättävää: isyystutkimuksen. Kävi ilmi, että Anneli oli teettänyt testin, kun poikani oli ollut vasta kahden kuukauden ikäinen, ja testi vahvisti hänen olevan poikani isoäiti.
Olin pöyristynyt. Kävi siis ilmi, ettei Anneli kuitenkaan luottanut minuun! En voinut olla hiljaa vaan puhuin suoraan Annelille asiasta. Nyt hän pyytää anteeksi ja katuu hölmöyttään, mutta sisälläni myllertää edelleen. Minusta tuntuu, että minut on petetty, koska Anneli piti tämän salaisuuden niin monta vuotta.
Tunnen, että en enää haluaisi auttaa Anneliia; petoksen tunne on liian suuri. Silti ymmärrän sydämessäni, ettei hänellä ole ketään muuta. Enkä halua viedä pojaltani isoäitiä.
Aion siis auttaa Annelia jatkossakin, mutta lämpö ja luottamus välillämme eivät koskaan enää palaa entiselleen. Elämä on näyttänyt, että luottamus on yhteiselon kivijalka sen murtumista on vaikea korjata, vaikka yrittäisi antaa anteeksi.
