Olen ollut todella onnekas, koska olen aina ollut tavoitteellinen tyyppi. Ennen kuin täytin 25 vuotta, sain itse säästettyä omaan asuntoon Helsingissä.
Vanhempani eivät auttaneet minua lainkaan, ei myöskään mikään muu sukulainen tein kaiken omilla käsilläni. Kun tapasin miehen, johon rakastuin, olin jopa sen verran rohkea, että kerroin hänelle, että minulla on oma asunto.
Kuitenkin sanoin hänelle heti, ettei minulla olisi aikomusta muuttaa hänen asuntoonsa. Hän ehdotti, että voisimme vuokrata yhteisen kodin, ja minä taas voisin laittaa oman asuntoni vuokralle, jotta voisin säästää rahaa autoon. Sovimme tästä järjestelystä, ja hän sanoi pian alkavansa säästää vuokraa varten, jotta voisimme muuttaa yhteen.
Puoli vuotta myöhemmin hän ilmestyi ovelleni matkalaukun kanssa. Hän kertoi, ettei ollut töissä eikä hänellä ollut yhtään euroa.
Hän pyysi, voisiko asua luonani hetken aikaa. Onneksi hänellä kuitenkin ovat omat vanhempansa. En päästänyt häntä asumaan kanssani. Jälkikäteen ajatellen uskon, että hänellä oli vain tekosyy päästä elämään kustannuksellani ei mitään muuta syytä. Lopulta erosimme.
Joskus sitä vain huomaa, että toisen motiivit eivät ole rehellisiä, vaikka sydän haluaisikin uskoa muuta. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että pidin kiinni omasta elämästäni ja päämääristäni.
