Hei, vaimosi synnytti kaksoset!
Mutta… minä olen 52-vuotias… eikä minulla ole edes vaimoa!
En tiedä… menkää katsomaan, nainen väittää niiden olevan omiasi…
Kun kuulin nämä sanat, luulin tietenkin, että joku oli soittanut väärään numeroon. Olenhan 52-vuotias mitä lapsista tässä puhutaan? Uteliaisuus kuitenkin vei voiton. Hyppäsin autoon ja ajoin sairaalalle.
Astuin sisään osastolle, ja olin tipahtaa jaloiltani. Sängyssä makasi entinen vaimoni, Satu. Hänen molemmin puolin lepäsi kaksi pientä nyyttiä, tyyntä onnea.
Satu, keiden lapset nämä ovat? Kenen ne oikein ovat?
Sinun, hän vastasi rauhallisella äänellä.
Olin hetken täysin hiljaa, yritin sisäistää hänen sanansa.
Mutta sinähän olet jo 49-vuotias. Me erosimme jo aikaa sitten…
Niin, seitsemän kuukautta sitten. Mutta silloin en tiennyt olevani raskaana.
Kuinka tämä voi olla edes mahdollista?
Luulin, että minulla oli jo vaihdevuodet. Kukapa olisi arvannut, että meidän viimeinen intohimoinen hetki yhdessä johtaisi tähän. En vaadi sinulta mitään. Halusin vain kertoa.
Mutta kaksoset… Mehän yritettiin vuosia saada lapsia, eikä mikään onnistunut.
Totta puhuen olin itsekin täysin järkyttynyt. En edes tajunnut olevani raskaana ennen viidettä kuukautta. Luulin jo, että päässä surisee, kun mahassa tuntui liikkeitä…
Rehellisesti sanottuna tämä ei yllättänyt minua kovinkaan paljon. Satu oli aina ollut rehevä nainen, eikä kukaan tuttavapiiristä huomannut juuri muutoksia hänen olemuksessaan.
Kun tutustuimme, Satu oli jo vähän pyöreä, ja minä pidin siitä. En koskaan ollut laiheliinien ystävä. Elämä oli hyvää, vaikka haaveilimme kovasti lapsista. Satu kävi hoidoissa, stressasi, mutta tuloksetta.
Sitten päätimme elää itsellemme. Teimme pitkää päivää töissä, mutta osasimme myös nauttia: Itämeren rannat, Lapin tunturit, Euroopan pääkaupungit tulivat tutuiksi. Viimeiset viisi vuotta kuitenkin kaikki muuttui. Olimme kai hyväksyneet, ettei meille lapsia tulisi. Iän myötä yksinäisyys alkoi kalvaa: ajatukset siitä, ettei haudallekaan tule kukaan.
Riitelyt lisääntyivät. Satu lihoi vielä 15 kiloa. Lopulta eräänä päivänä hän sanoi:
Mehän vain kiusaamme toisiamme. Ehkä meidän täytyy erota. Kuka tietää, jos sinusta tulee vielä isä.
Totuus oli, etten olisi halunnut erota. Mutta Satu oli päättänyt. Kipu oli valtava, mutta lähdin.
Vasta jälkikäteen hän kertoi, että pelkäsi pitkään kertoa raskaudesta. Hän ei ollut varma, voiko jaksaa, tai syntyisivätkö terveinä. Ja sitten täysi yllätys.
Samana päivänä menin koruliikkeeseen, ostin sormuksen ja ison kukkakimpun. Palasin sairaalalle ja kosin Satua uudelleen. Nyt aikaa on kulunut kaksi vuotta. Olemme taas yhdessä. Lapset kasvavat terveinä ja me olemme onnellisia, vaikka nuoria vanhempia olemmekin enää vain sydämeltämme.
Uskaltaisitko sinä saada vielä lapsia näin aikuisena? Vai uskotko, että onnea varten on olemassa viimeinen käyttöpäivä?
Elämä opetti meille, ettei onnella aina ole aikarajaa joskus se löytää luoksemme silloin, kun vähiten odotamme.
