Häitä ei tule
Kirjoitan tätä päiväkirjaani, täysin sekaisin ajatuksistani. Astuin tänään olohuoneeseen ja jähmetyin paikalleni. Edessäni seisoi Aino, häikäisevänä morsiusmekossaan. Mekko sopi hänelle täydellisesti, vartaloa myötäilevä kangas korosti hänen lempeitä kurvejaan, ja silmissä oli kirkas, kevyt onni. En voinut olla sanomatta ihailuani:
Voi hyvä luoja, sinä suorastaan säteilet! huudahdin, pidättäen kyyneleitä. Olen niin onnellinen puolestasi! Sinä jaksoit kääntää uuden sivun, avata sydämesi uusille tunteille, unohtaa Samulin. Olet todella vahva.
Ainon kasvoilta hävisi heti pieni hymyn häivähdys. Hän alkoi kiireessä availla mekon hakasia, vältellen katsettani.
Parempi riisua tämä, hän mutisi, napitellen mekkoa auki kyljestä. Vain kaksi viikkoa häihin. Jos tälle sattuu nyt jotain, en löydä enää toista samanlaista.
Puraisin sisähuulta. Tajusin heti lipsauttaneeni väärät sanat. Miksi mainitsin Samulin? Aino oli löytänyt rinnalleen Arin rauhallisen, aikuisen miehen, jonka kanssa kaikki näytti viimein olevan hyvin. Menneisyyden haavat olisi pitänyt jättää pois. Samuli ei ollut koskaan Ansainnut yhtäkään Ainon kyyneleistä varsinkaan sen jälkeen, mitä hän aiheutti.
Minäkin muistan, miten Aino piti Samulia oikeana kohtalon kumppanina. Hän uskoi vakaasti, että heidän suhteensa olisi pitkä ja vakaa. Mutta vähitellen kaikki mureni. Ensin Samuli etääntyi, löytyi tekosyitä olla näkemättä toisiaan, sitten hän arvosteli Ainon valintoja, ystäviä, jopa unelmia. Hän oli saanut Ainon luopumaan työprojektista, myöhemmin harjoittelupaikasta ulkomailla, lopulta vielä koko alasta.
Ainon perhe ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. He näkivät, miten hän kadotti itsensä, mutta eivät voineet muuta kuin seurata sivusta. Yritykset keskustella päättyivät yleensä riitoihin Samuli oli uskotellut Ainolle, että perhe ei hyväksyisi häntä, vaan yrittäisi hajottaa heidän täydellisen rakkautensa. Jossain vaiheessa Aino vajosi lähes täydelliseen eristäytymiseen myös vanhemmistaan.
Sitten Samuli vain hävisi. Lähti sanomatta sanaakaan, jättämättä edes viestiä. Jäljelle jäi vain syvä haava sielussa ja lapsi, jonka Aino päätti pitää, hinnalla millä hyvänsä.
Nyt, katsellessani kuinka ystäväni riisui kiireessä hääpukuaan, tunsin piston rinnassani. Halusin vain iloita hänen puolestaan, nähdä hänessä onnea en ollut aikonut vetää pintaan vanhoja haavoja.
Samuli Junior, pienellä pojalla, tuli tänä keväänä neljä vuotta täyteen. Hän on eläväinen, utelias poika, joka kyselee loputtomasti: kerran hän halusi tietää, miksi taivas on sininen, toisinaan hän seuraa pilvien matkaa, ja kävelyillä innostuu tutkimaan ötököitä. Päiväkodin kasvattajatkin sanovat hänen oppivan nopeasti, painavan mieleensä runoja ja kuuntelevan satukirjoja tarkkaavaisesti.
Pojan arki on sujunut pitkälti Ainon vanhempien hoivissa. He hakivat sopivan päiväkodin, jossa opetetaan englantia, veivät uimakouluun ja tanssitunneille. Aino näki poikaansa muutaman kerran viikossa, mutta harvoin viipyi pidempään kuin tunnin.
Syyn arvasin: Samuli Junior muistutti luonteeltaan ja ulkonäöltään hätkähdyttävästi isäänsä. Tummat kiharat, silmien muoto, puolittain vino hymy. Jokainen kohtaaminen pojan kanssa palautti Ainon vuosien takaisiin toiveisiin. Hän rakasti lastaan, oli ylpeä tämän saavutuksista ja ilahtui yhdessäolosta. Mutta rakkauden rinnalla kulki viiltävän terävä suru. Pienimmästäkin kosketuksesta silmiin nousi kyyneleet, jotka piti peittää, kunnes poika ei enää nähnyt.
Eräänä iltana Aino haki pojan vanhempiensa luota. Poika istui matolla ja kokosi palapeliä. Nähdessään äidin silmät syttyivät.
Katso äiti! Hän nykäisi kättäni ja näytti matolla olevaa kuvaa. Tässä on talo ja puu ja tähän tulee koira!
Aino istui viereen, veti hymyn kasvoilleen.
Hienosti koottu, hän sanoi silittäen pojan päätä.
Poika kurtisti kulmiaan, mietti hetken ja käänsi katseensa äitiin:
Äiti, missä mun isä on? Päiväkodissa kaikilla on isä, paitsi mulla.
Aino jähmettyi. Hän pakotti äänensä rauhalliseksi:
En tiedä, kulta. Isä on nyt kaukana, mutta kyllä hän varmasti ajattelee sua.
Miksei isä koskaan soita? Poika kurtisti kulmiaan. Voisin kertoa, että opin itse laittamaan kengännauhat!
Hän on vain tosi kiireinen, Aino sai sanottua, pala nousemassa kurkkuun. Mutta uskon, että hän on sinusta ylpeä.
Poika mietti hetken, tyytyi selitykseen ja kääntyi taas palapelin puoleen.
Hyvä, mä kokoan tämän talon, ja sitten isä näkee kuinka fiksu olen!
Aino istui vierellä hiljaa, sormet pojan hiuksissa, hengitti shampoon tuoksua, yrittäen painaa mieleen tämän pienen hetken. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta poika oli siinä, turvallinen ja luottavainen.
Silti Aino ei päässyt irti ajatuksista Samulista. Kaipaus pakotti hakemaan selityksiä: ehkä Samulille oli tapahtunut jotain pahaa, ehkä hänellä oli vaikeaa, ehkä hän ei vain voinut ottaa yhteyttä? Näiden ajatusten varassa oli helpompaa jatkaa, olla sortumatta epätoivoon.
Läheiset yrittivät hienovaraisesti nostaa esiin uuden alun mahdollisuutta. Äiti vihjaili usein, että olisi syytä katsoa eteenpäin ja keskittyä lapseen ja omaan elämään. Ystävät sanoivat suoremmin: Hän jätti sut. Nyt on aika päästää irti. Mutta Aino ei halunnut kuunnella. Kiisteli vastaan, kertoi kuinka onnellisia he olivat joskus olleet, muisteli lupauksia, joita Samuli teki. Lopulta ystävät väsyivät aiheeseen, keskustelut tyrehtyivät.
Silti Aino teki kaikenlaisia etsintäyrityksiä. Hän selasi Samulin someja, kyseli tutuilta, jopa kirjoitti julkisia viestejä. Mitään vastausta ei vain kuulunut. Eikä Aino pystynyt tai tahtonut uskoa, että Samuli oli vain lähtenyt.
Viiden vuoden jälkeen Ainon elämään astui Ari. He tutustuivat sattumalta yhteisen ystävän syntymäpäivillä. Ari teki heti vaikutuksen. Hän oli… turvallinen. Sellainen, johon saattoi luottaa, ei esittänyt mitään eikä odottanut liikoja. Hän antoi Ainon olla oma itsensä. Jos Aino väsyi, Ari ehdotti, että lähdetään kotiin. Jos Aino halusi olla hiljaa, Ari vain istui hänen kanssaan. Hän oli juuri sellainen ihminen, jonka Aino oli tarvinnut: rauhallinen, huolehtiva ja aidosti välittävä.
Ari muisti Ainon lempikahvin, tunsi hänen työtoverinsa nimeltä, ratkoi arjen pienet asiat kuin itsestään. Hän kantoi Ainoa käsillään, ja Aino myönsi itselleen nauttivansa saamastaan huomiosta.
Erityisen iloinen Aino oli siitä, kuinka Ari ja poika löysivät yhteisen sävelen. Ensimmäisellä tapaamisella poika oli epäluuloinen ja tarrautui äitiinsä. Mutta Ari laski kyykkyyn, kysyi mitkä lastenohjelmat olivat parhaita, ja pian he jo rakensivat yhdessä autoja ja esiteltiin leluja.
Ari tuli osaksi Ainon perheen arkea. Hän kävi viemässä poikaa puistoon, opetti ajamaan pyörällä ja luki iltasatuja. Yhtenä iltana kävi niin, että Aino näki Arin rauhallisesti piirtämässä pojan kanssa, ja hetken päästä Ari totesi: Haluaisin olla hänelle oikea isä. Jos sinä annat luvan, olen valmis adoptoimaan Samuli Juniorin.
Itse iloitsin Ainon puolesta: näin, miten hänen silmiensä kipinä palasi, kasvot rentoutuivat ja hymy muuttui taas aidoiksi. Tosin tänään minä haksahdin lipsauttamaan Samulin nimen, ja pelkäsin että Aino vaipuisi taas alakuloonsa.
Mutta Aino vain veti hymyä.
Olen kasvanut, hän totesi hiljaa, taitellen mekon sängylle. Ja ymmärrän nyt, että tunteeni Samulia kohtaan kuuluvat menneisyyteen. Joskus harmittaa, että nimesin pojan hänen mukaansa. Olin nuori ja tyhmä, itsepäinen… miten te jaksoitte minua silloin?
Rohkaisin koskettamaan hänen kättään.
Aiotko ottaa pojan itsellesi?
Joo, vastasi Aino, vakavoituen. Ari on painottanut sitä paljon. Hän ehdotti jopa pojan nimen vaihtamista. Sanoi, että olisi minullekin helpompaa. Joka tapauksessa syntymätodistus pitää vaihtaa, kun uusi isyys päätetään.
Hän pysähtyi katsomaan ikkunasta sateen tippoja.
Ennen menin pienestäkin palasiksi, kun ajattelin poikaa muistuttamassa menneestä. Nyt ymmärrän, että hän tarvitsee onnellisen lapsuuden meidän kanssamme. Isovanhemmat ovat tärkeitä, mutta eivät vanhempien korvikkeita. Ari haluaa oikeasti olla hänen isänsä. Näkisitpä miten kiintynyt hän on poikaan!
Hyvä ajatus! Innostuin. Kysy pojalta itse, mikä nimi hänestä olisi kiva. Näin hän sopeutuu muutoksiin helpommin.
En tiedä vielä. Pitää miettiä rauhassa.
Sisimmässäni tiesin Ainon edelleen kaipaavan Samulia. Mutta tiesin myös, ettei se hauraus kantaisi enää pitkälle. Vanhemmat olivat jo yhä tarkemmin pitäneet pojan itsellään, ystävät väsähtäneet kärsimään samoja asioita. Oli aika päästää irti menneestä ja tarttua tulevaan vaikka kuinka vaikealta se tuntuikin.
Häihin, esimerkiksi.
*************
Häitä ei tule! Aino melkein tanssi intoa täynnä. Eroamme, kuin kaksi laivaa, jotka lipuvat ohi toisistaan!
Ari katsoi häntä, hämmentyneenä. Viikko häihin, kaikki järjestelyt tehty, vieraat kutsuttu ja nyt tämä?
Mitä oikein tarkoitat? hän kysyi, yrittäen kuulostaa rauhalliselta. Aino, selitä nyt kunnolla.
Aino ei malttanut pysähtyä. Hän heitteli tavaroita matkalaukkuun, silmät kiiluivat, hymy nousi huulille aito, kevyt, outo.
Samuli on palannut! hän sanoi hengästyneenä, katsomatta päinkään Aria. Onni hänen äänestään oli murskaavan kirkas. Hän tuli eilen, ja puhuimme kaikki viimein halki en olisi ikinä uskonut tämän olevan totta!
Aino pysäytti pakkaamisen ja kääntyi häntä kohti yhdessäkään kielessä tai katseessa ei ollut katumusta.
Olen kiitollinen viimeisen puolen vuoden ajasta, hän jatkoi pehmeämmin. Kanssasi oli hyvä ja turvallista olet upea ihminen. Mutta en koskaan rakastanut sinua, en ainakaan samalla tavalla. Kun sain mahdollisuuden omaan onneeni, en voi siitä luopua.
Arin rinnassa levisi jäätävä tyhjyys. Taas Samuli. Juuri se mies, josta Aino puhui aina kaiholla Ari oli kyllä tajunnut, ettei tunteet olleet kadonneet, mutta toivoi yhteisen arjen muuttavan kaiken.
Oletko varma? Ari kysyi, ääni puristuksessa. Mitä Samuli sanoi? Onko hän luvannut mitään?
Hän ei lupaillut mitään, vastasi Aino kipakasti. Hän vain sanoi ymmärtävänsä virheensä. Että oli ajatellut vain minua.
Aino jatkoi laukkujen pakkaamista, mutta Ari seisoi paikoillaan, koko maailma tuntui katoavan ympäriltä.
Puhuimme puhelimessa, hän sanoi, penkoen hyllystä unohtuneita tavaroita. Hänen vanhempansa pakottivat hänet opiskelemaan ulkomailla, eikä hän pystynyt kertomaan minulle silloin mitään. Kaikki ajattelunsa oli kuitenkin minussa. Mutta nyt meillä on mahdollisuus nyt voimme olla onnellisia yhdessä!
Ainon mielessä pyörivät Samulin sanat: Aino, tiedän että kaikki näyttää pahalta. Mutta vanhempani painostivat muutoin menettäisin kaiken. Ne katkaisivat tilini, ottivat puhelimen. Minulla ei ollut mahdollisuutta olla yhteydessä.
Aino pohti, että hän on oikeasti odottanut tätä päivää jokaisena vuotena, jokaisena yönä. Nyt se viimein on tässä.
Aino vilkaisi ympärilleen, tarkisti että kaikki oli mukana. Hän huomasi, kuinka Ari oli kalpea, katse tuijotti jonnekin horisonttiin.
Ei sun tarvitse huolehtia, Aino sanoi pehmeästi, mutta vailla epäröintiä. Ilmoitin jo kaikille, että häät perutaan. Selitin kaiken, ettei sinua kiusata. Tukea riittää varmasti, mutta olet sitkeä selviät kyllä.
Hän tarttui matkalaukkuun. Vielä kerran hän katsoi Aria, eikä tuntenut yhtään katumusta.
Ja ethän soita, lähetä viestejä tai jätä ääniviestejä. Päätökseni on lopullinen, sitä ei mikään muuta!
Hän kääntyi ovelle, kokosi olemuksensa ja lähti.
Ari jäi seisomaan, maailma kuin pysähtyneenä. Kevyt kukkaistuoksu leijui yhä huoneessa, korviin kaikui sanat: Samuli ei ole sellainen. Hän istui sohvalle, uupumus pyyhkäisi läpi. Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja peruuttamattomasti. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin opetella elämään jatkossa ilman Ainoa, ilman tulevaisuutta, ilman harhakuvia.
**************
Samuli avasi oven, ihmetellen aikaisia vieraita. Siinä, kaksin matkalaukun kanssa, seisoi Aino. Hänen kasvonsa loistivat. Samuli pysähtyi, eikä hetkeen saanut sanaakaan suustaan.
Kun Aino ryntäsi halaamaan:
Samuli, minä päätin! Me olemme yhdessä, viimein!
Samuli nosti rauhallisesti kätensä eteensä:
Aino, odota Et ehkä tiedä koko totuutta.
Ainon hymy suli. Mistä puhut? Meidän piti keskustella!
Samuli hengähti syvään:
Olen naimisissa, Aino. Jo kaksi vuotta. Me olemme onnellisia.
Aino jähmettyi, silmät suurenivat. Hetken kuluttua hänen kasvonsa vääntyivät kiukun, pelon ja surun sekasortoon.
Mitä sinä puhut? Ethän sinä niin sanonut! Hän ääni särkyi, epätoivo nousi.
Halusin vain sanoa hyvästit, Samuli vastasi hiljaa. Sinulla ja minulla on omat elämämme nyt.
Aino perääntyi, kädet vavahtelivat, mutta hän yritti koota itsensä.
Sinä valehtelit! hän huusi. Jätin kaiken sinun takiasi!
Samulissa nousi ärtymystä. Hän ei halunnut riitaa, mutta Aino ei aikonut jättää asiaa sikseen.
En koskaan luvannut mitään, Samuli sanoi kuuluvasti. Sinä päätit itse kaiken meidän puolestamme.
Aino kirkui, paiskasi laukun lattialle, tavarat levisivät eteiseen. Lopulta Samulin oli pakko kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjata Aino ulos, vaikka tämä vielä pitkään huusi rappukäytävässä. Naapurit kurkistelivat ovistaan, joku uhkasi soittaa poliisille.
Lopulta Aino lähti. Lähtiessään hän huusi kyynelten läpi:
Minä palaan! Vielä kadut!
Samuli istui alas miettimään. Hän ymmärsi, että edessä oli vaikeita ratkaisuja. Asunto pitäisi myydä ja aloittaa uusi elämä muualla. Toiseen päähän Helsinkiä, ehkä Vantaalle… hän ajatteli.
*************
Aino harhaili kaduilla, mieli sumussa, silmät kyynelissä. Kaikki, mitä hän oli kuvitellut, oli hajonnut hetkessä. Hän vaelsi kaupungin halki, kunnes jalat toivat hänet Arin kotiovelle. Hän pyyhki silmiään ja keräsi itsensä halusi näyttää edes vähän ryhdikkäältä. Päästyään ovikellon eteen hän epäröi hetken ja painoi nappia.
Ari avasi vasta pitkän tauon jälkeen. Hän seisoi ovella, katse kylmänä.
Ari, anteeksi hänen ääni värisi. Tiedän tehneeni väärin, mutta haluan yrittää uudelleen. Lupaan, etten enää koskaan mainitse Samuli-nimeä. Ymmärrän nyt, että vain sinun kanssasi olen onnellinen. Anna meille mahdollisuus.
Ari pudisti päätään hitaasti.
Aino, pari tuntia sitten pakkasit laukkusi ja lähdit hänen luo. Teit ratkaisun.
Olin väärässä! Aino yritti, Minä olen vain sinun.
Ari oli hetken hiljaa, sitten totesi rauhallisesti:
En usko enää sanoihisi. Kaikkea hyvää.
Hän sulki oven. Aino jäi oven taakse, istahti rappukäytävään ja itki. Nyt kyyneleet eivät olleet vihaa tai kiukkua, vaan aitoa surua sen edessä, että oli menettänyt sekä Samulin että Arin eikä tiennyt enää, miten jatkaa.
Kirjoitan tätä, koska en tiedä mihin suuntaan jatkaisin. Kaikki, mitä luulin haluavani, suli käsistä. Ehkä tästä vielä kasvan, opin seisomaan jaloillani. Ehkä joskus nauran tällekin kun on jälleen kevät, aurinko ja uusi alku. Nyt pitää vain jatkaa eteenpäin, vaikka jokainen askel on raskas.
