Ei tulekaan häitä
Tänään päivä alkoi hiljaisella ajatuksella tulevasta. Kun astuin makuuhuoneeseen, pysähdyin kuin jäätyneenä kynnykselle. Edessäni Tuulikki, valkoisessa hääpuvussaan. Hän oli ihan käsittämättömän kaunis puku istui kuin olisi tehty häntä varten, ja silmissä hohti hiljainen onni. En voinut olla huudahtamatta:
Voi hyvänen aika, Tuulikki! Sinä suorastaan säteilet! Olen niin onnellinen puolestasi! Ajatella, että vihdoin olet pystynyt sulkemaan menneet ovet ja avaamaan sydämesi uusille tunteille. On hienoa, että olet päässyt yli Laurista. Sinussa on voimaa!
Huomasin heti pienen nykäyksen kasvoilla ilo katosi. Tuulikki alkoi kiireellä irrottaa puvun helmoja, välttäen katseeni.
Pitänee ottaa tämä pois nyt, hän mutisi hiljaa riisuen napit kyljestään, juhliin on enää kaksi viikkoa. Jos mekkoon sattuu jotain, ei varmaan löydy toista samanlaista.
Hammasta purren tajusin saman tien, että maininta Laurista oli virhe. Miksi muistuttaa entisestä, kun Tuulikin elämää oli vihdoin tullut reilu ihminen, johon hän saattoi luottaa? Etenkin Laurin jälkeen häntä ei olisi pitänyt mainita enää lainkaan. Ei sillä, että hänen arvottomuudestaan olisi pitänyt enää puhua: Lauri ei ollut koskaan sen arvoinen.
Aikoinaan Tuulikki rakasti Lauria koko sielullaan. Hän uskoi heihin: siihen, että tästä syntyisi pitkä, vakaa perhe. Aluksi kaikki sujui, mutta vähitellen mies vetäytyi kauemmaksi, keksi tekosyitä, arvosteli Tuulikin valintoja, ystäviä jopa haaveita. Hän painosti luopumaan hyvästä projektista työpaikalla, esti harjoittelun ulkomailla ja lopulta vaati vaihtamaan koko alaa.
Tuulikin perhe ei tajunnut, mistä oli kyse, mutta näkivät, miten hän muuttui, miten ilo hiipui pois. Keskustelut paisuivat riidoiksi Lauri oli vakuuttanut Tuulikin siitä, että vanhemmat halusivat vain rikkoa heidän täydellisen rakkautensa. Lopulta Tuulikki vetäytyi melkein kokonaan perheestään.
Sitten Lauri vain katosi. Jätti kaiken, selittelemättä, hyvästelemättä, olematta missään yhteydessä. Jäljelle jäi tyhjä kuori ja lapsi, jonka Tuulikki päätti pitää kaikesta huolimatta.
Nyt, kun näin ystäväni kiireellä riisuvan hääpukua, tunsin valtavan syyllisyyden. Halusin vain iloita hänen kanssaan, mutta onnistuin raapaisemaan kipeätä arpea.
Meidän Niklas, neljävuotias. Energiaa täynnä oleva pieni poika, joka haluaa tietää kaiken: miksi taivas on sininen, mihin pilvet menevät, miksi muurahaiset marssivat. Päiväkodissa Niklasta kehutaan uteliaaksi ja fiksuksi, helposti oppivaksi ja innostuvaksi lapsesi.
Niklas oli suurimman osan ajasta mummon ja papan hoivissa Tuulikin vanhemmilla. He olivat ottaneet pojan sydämellään, vieneet tätä englanninkieliseen päiväkotiin, uimakouluun, tanssitunneille. Tuulikki kävi pojan luona pari kertaa viikossa, mutta harvoin jaksoi tuntia pidempään.
Syynä oli kipeä, vaikea totuus: Niklas muistutti liikaa isäänsä. Samat tummat kiharat, sama silmien muoto, huvittunut hymy aina kun Tuulikki katsoi poikaa, hän joutui palaamaan siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä hyvin, kaikki toivotunlaista. Rakasti lastaan koko sydämellään, oli ylpeä ja iloitsi arjen menestyksistä mutta samalla silmiin hiipi suru, karvas kaipaus. Kun otti pojan syliin tai katsoi häntä silmiin, kyyneleet tulivat väkisin. Hän käänsi päänsä, muka etsi jotain kassista tai järjesteli vaatteita ja itki hiljaa, kun poika ei enää nähnyt.
Eräänä iltana Tuulikki haki Niklasta kotiin. Poika istui matolla, palapeli sylissään. Hän hyppäsi pystyyn nähdessään äidin.
Äiti, katso! hän veti Tuulikkia matolle. Mä saan kohta valmiiksi tässä on talo, tässä puu, ja tohon tulee vielä koira!
Tuulikki istui viereen, silitti päätä.
Toi on hieno, Niklas. Sä oot niin taitava.
Poika mietti hetken, silmät vakavana.
Äiti, missä mun isä on? Kaikilla muilla päiväkodissa on, mutta ei mulla.
Tuulikin sydän jymähti. Yritti pitää äänen rauhallisena.
En tiedä, rakas. Isä on nyt kaukana. Mutta hän kyllä ajattelee sinua.
Miksei soita koskaan? Niklas kurtisti kulmia, yritti pohtia asiaa järkevästi. Mä kertoisin sille, että osaan jo itse sitoa nauhat!
Hänellä on hirveän paljon tekemistä, Tuulikki sai kuiskattua, pala kurkussa. Mutta uskon, että hän on ylpeä susta.
Poika tuumi hetken ja nyökkäsi, sitten jatkoi palapeliä.
No, mä rakennan tän talon, niin isä näkee kuinka viisas mä oon!
Tuulikki istui hiljaa vieressä, välillä silittäen poikaa. Yritti tallettaa hetken mieleen: siinä poika oli, luottavaisena ja onnellisena vaikka moniin kysymyksiin äidillä ei ollut mitään vastausta.
Edelleen Tuulikki mietti Lauria öisin. Sisimmässään haki selitystä ehkä Laurille oli tapahtunut jotain, ehkä oli oikeasti joutunut pulaan. Niin oli helpompi kestää, ettei jäänyt vain toivottomuuden ja surun alle.
Läheiset yrittivät yhä ottaa puheeksi todellisuuden. Äiti vihjasi, että menneestä pitäisi jo päästää irti ja keskittyä elämään sekä lapseen. Ystävät sanoivat suoraan: Sut jätettiin. Nyt eteenpäin! Mutta Tuulikki ei halunnut kuulla siitä puolusteli Lauria ja heidän rakkauttaan, muisteli lupauksia. Lopulta itsensä ja läheistensä kanssa tuli kiusallisia hetkiä, joissa hän vetäytyi kokonaan omaan hiljaiseen suruunsa.
Elämä ei silti pysähtynyt. Ajoittain Tuulikki tarkisti sosiaaliset mediat, soitti paikkoihin, joissa Lauria olisi voinut näkyillä, kirjoitteli jopa apupyynnön ryhmiin. Mutta Laurista ei kuulunut ja Tuulikki ei halunnut valmistautua siihen ajatukseen, että tämä oli lähtenyt vapaaehtoisesti.
Viiden vuoden jälkeen Tuulikin elämään ilmestyi mies, joka oikeasti pystyi sulattamaan hänen jään. Tapasimme juhannusjuhlilla, ja siitä hetkenä kaikki muuttui. Matti, tuo perusluotettava, lämmin ja vilpitön mies. Aito.
Heti ensi hetkestä Tuulikki saattoi olla oma itsensä. Matti ei vaatinut iloista naamaria, ei edes jatkuvaa hilpeää sanailua. Jos väsytti, mentiin kotiin; syvissä vesissä hän ei kysellyt painostavasti vaan vain oli. Hän oli tasapainoinen, rauhallinen, ja mikä tärkeintä oikeasti rakastunut.
Pienissä asioissa Mattin huomio näkyi: hän otti selvää, millaista kahvia Tuulikki joi, tiesi työkavereiden nimet tai hoiti askareet pyytämättä. Välillä mietin, hyödynsikö Tuulikki liikaakin Mattin välittämistä, mutta samalla hän selvästi nautti siitä.
Lisäksi Matti löysi heti yhteyden Niklakseen. Ensitapaamisella poika pysytteli kiinni äidin kädessä. Matti kyykistyi, kysyi suosikkipiirrettyjä pian pojalla oli uusi ystävä, jonka kanssa rakennella legopalikoista ties mitä härveleitä.
Ajassa Matti kävi yhä useammin Tuulikin luona, vei pojan puistoon, auttoi pyöräilyn opetuksessa ja luki iltasatuja. Yhtenä iltana, kun tapasimme porukalla, Matti sanoi: Haluan olla Niklaksen isä. Jos annat, adoptoin hänet.
Olin aidosti iloinen ystäväni puolesta. Olin nähnyt Tuulikissa jälleen iloa, huolet pois kasvoilta ja hymyn, joka oli aito. Mutta olin lipsauttanut menneisyyden varjon juuri väärällä hetkellä. Toivoin vain, ettei Tuulikki vajonnut hetken synkkyyteen.
Tuulikki kuitenkin hymyili tumman sään haikeudessa:
Olen aikuistunut, hän sanoi, levittäen hääpukua sängylle. Tiedän, että Lauri kuuluu menneeseen. Välillä katuu, että annoin pojalle saman nimen. En kuunnellut ketään… Miten jaksoitte minua ollenkaan?
Kosketin hiljaa hänen kättään.
Aiotko ottaa Niklaksen kotiin?
Kyllä, hän totesi vakavasti. Matti toivoo sitä, on ehdottanut jopa nimenvaihtoa. Sanoo, että se helpottaisi minua ja papereitakin pitää uusia, kun adoptioprosessi etenee.
Hän katsoi sadepisaroita ikkunasta.
Pelkäsin ennen, että mennyt seuraa lasteni kautta. Nyt huomaan, että olin väärässä. Lapsella on oikeus olla vanhempiensa kanssa eikä mummo ja pappa voi sitä korvata. Ja Matti oikeasti haluaa olla isä! Näitkö miten kiintynyt hän on Niklakseen?
Hyvä idea! innostuin. Voit antaa pojalle mahdollisuuden valita uuden nimen itse. Silloin muutos tuntuu mukavammalta.
Katsotaan, Tuulikki naurahti. Ehkä vielä keksitään, mikä on oikein.
Totuus oli, että Tuulikki edelleen ajatteli Lauria eikä tuo kaipauksen tunne ollut kokonaan kadonnut. Mutta siitä ei ollut enää muuta kuin haittaa. Ystävät alkoivat väsyä jatkuviin suruisiin keskusteluihin, vanhemmat rajoittivat lapsen tapaamisoikeutta kuulemma koska äiti oli liian itkuinen. Oli pakko päästää menneestä irti.
Keskittyä vaikka siihen tulevaan hääpäivään.
Mutta miten?
Vaikka Matti oli melkoinen mies, Tuulikki ei koskaan rakastanut häntä syvästi käytti miehen hyvyyttä hyväkseen, hakien turvaa.
Ajatteli: “Jos Lauri palaisi… antaisin mitä vaan, että olisin hänen kanssaan
***********
Häitä ei tulekaan! Tuulikki hihkaisi, melkein tanssahteli ympäri huonetta. Me eroamme kuin laivat merellä!
Mattin katse oli epäuskoinen. Hääpäivään viikko, kaikki valmiina, suorastaan lähellä ja nyt tämä?
Mitä tarkoitat? hän kysyi, yrittäen tavoittaa tuon uuden, outouden merkityksen.
Mutta Tuulikki huitaisi käsillään, pakkasi tavaroita simppelisti, katseessa riemukas hyvästely.
Lauri palasi! hän hihkaisi innostuksesta hehkuen. Ääni pulppusi onnea, joka särki Mattin jo heti herkälle. Hän ilmestyi eilen, puhuttiin kaikki selväksi… En ensin uskonut, mutta nyt tiedän tämän olevan totta!
Hän pysähtyi, katsoi Mattia voimallisesti silmiin.
Olen kiitollinen kuluneesta ajasta. Kanssasi oli helppoa, rauhallista… Olet hyvä ihminen, Matti. Mutta rakkautta niin kuin Lauria kohtaan sitä en koskaan tuntenut. Nyt kun saan vielä mahdollisuuden, en voi siitä kieltäytyä.
Mattin sisällä jäätä. Lauri, taas. Se mies, josta Tuulikki puhui alati ja jonka varjossa Matti aina tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Hän oli toivonut, että aika muuttaisi tunteet mutta ei.
Oletko puhunut hänen kanssaan? Matti yritti pitää äänensä vakaana. Mitä hän tarjoaa tällä kertaa?
Ei mitään selityksiä, Tuulikki hermostui. Hän vain tajusi tehneensä virheen. Hän on miettinyt minua koko ajan!
Hän jatkoi tavaroiden haalimista, Matti seisoi paikallaan maailmaa tummenevana ympärillä.
Puhuimme puhelimessa, Tuulikki kertoi, selaillen jääkaappimagneetteja kuin etsi jotakin tarpeellista mukaan. Hänen vanhempansa vaativat opintoja ulkomailla, eikä voinut kertoa lähdöstä. Kaikki tosiaan meni hänen tahdostaan riippumatta. Nyt hän on palannut eikä lähde enää mihinkään. Nyt kaikki muuttuu, saamme olla yhdessä!
Tuulikin päässä kaikui Laurin sanat puhelu, jossa itkuiset, hätäilevät lauseet koko ajan vahvistuivat:
Yritin taistella, mutta vanhemmat pistivät puhelimet poikki, luottokortit vietiin. Ei ollut soitinta miten olisin voinut ilmoittaa?
Mikset yrittänyt yhteyttä edes kerran? Tuulikki kysyi silloin, ääni särkyneenä.
En pystynyt. Olisin vain todistanut olevani heikko, että nöyrryn.
Tuolloin, ääntä kuunnellessa, katkeruus ja surut haihtuivat. Tuulikki huomasi odottaneensa tuota viestiä; pelkkä pieni mahdollisuus riitti.
Nyt hän oli valmis jättämään kaiken. Sovitut hääjuhlat, ystävät, suunnitelmat.
Älä soita, äläkä viestitä, hän sanoi Matte vielä viimeisen kerran, napakasti. Päätökseni on lopullinen, enkä muuta sitä.
Tuulikki tarttui laukkuun ja suuntasi ovelle. Matti seisoi keskellä huonetta jääkylmänä, puristi nyrkkiä kämmenissään ja yritti pidätellä tuskaa.
Ehkä kiirehdit liikaa? hän kuitenkin kysyi hiljaa.
Tuulikki pysähtyi hetkeksi, mutta ei kääntynyt.
Mitä jos hän ei kuitenkaan halua palata kanssasi? Entä jos ei enää halua olla isä pojalle? Onko hän edes pyytänyt sinua vaimoksi?
Tuulikki kääntyi kiivaasti, kasvot palamaan onnesta ja ärtymyksestä.
Hän haluaa puhua vakavasti! Se riittää! Älä yritä mustamaalata Lauri ei ole sellainen!
Hänen teki mieli paiskata laukku Mattin jalkoihin.
Matti astui vaistomaisesti avuksi, mutta pysähtyi. Hän näki, että Tuulikin ajatukset olivat jo muualla Laurin maailmassa, jossa kaikki muu unohtui.
Todellisuudessa Laurin “vakava keskustelu” oli toista maata: hän halusi vain sulkea oven ei avata uutta. Ja ennen kaikkea, hänen elämänsä oli jo täynnä muuta, eikä vanhalle rakkaudelle ollut sijaa.
Mutta Tuulikki oli odottanut tätä niin kauan, että antoi unelman viedä.
Kantoi laukun ovesta ulos, viivähti hetken ovenkahvalla. Ei kuitenkaan kääntynyt, vaan lähti.
Matti jäi huoneeseen, missä edelleen leijui Tuulikin hajuveden kevyt tuoksu, ja missä kaikuivat vielä hänen vaimeat sanansa: “Lauri ei ole sellainen!”
Hän vajosi tuolille, tuntien väsyttävän painavan tyhjyyden. Kaikki oli ohi eikä muuta ollut kuin jatkaa yksin.
**************
Lauri avasi oven yllättyneenä Tuulikin aikaisesta vierailusta. Oven takana nainen, matkalaukut käsissä, katse loisti onnea, poskilla jännitys.
Lauri jähmettyi. “Miten ihmeessä hän ei tajunnut?”
Olihan kaikki tullut päätökseen jo vuosia sitten. Tuulikin uusi elämä sai Laurin helpottumaan; hän oli voinut palata takaisin kotikaupunkiin, elää rauhassa uuden vaimon kanssa, ilman puheluja ja syytöksiä. Hänestä jopa tuntui, että Tuulikki teki suuren palveluksen ratkaisi ongelmat puolestaan.
Niinpä Lauri oli soittanut vain muodollisuuden vuoksi: hänellä oli jo toinen elämä.
Nyt Tuulikki seisoi ovella laukut valmiina, toivoen suurempaa kuin keskustelua. Lauri siirtyi taaksepäin, etsi sanoja.
Lauri! Tuulikki huudahti. Olen päättänyt. Nyt me ollaan vihdoin yhdessä!
Oli vain yksi totuus:
Tuulikki, Lauri aloitti lempeästi, Et ehkä tiedä kaikkea.
Hymy alkoi hyytyä.
Mitä tarkoitat? Mehän sovittiin, että puhutaan.
Syvä hengitys.
Olen naimisissa. Ollut jo kaksi vuotta. Ja me olemme todella onnellisia.
Tuulikki häkeltyi, silmät laajenivat.
Ei voi olla… sähän juuri soitit sanoit, että kaikki on toisin!
Soitin, jotta voisin hyvästellä. Toivoin, että voimme molemmat jatkaa eteenpäin. Mutta tulkitsit kaiken väärin.
Tuulikki horjahti, kädet vapisivat.
Sinä vain valehtelit, hän parahti. Annoin kaiken sinun takiasi!
Lauri tunsi ärtymyksen kasvavan. Hän ei enää halunnut riitelyä.
En koskaan luvannut mitään. Teit omat johtopäätöksesi. Nyt on aika jatkaa kummankin omillaan.
Tuulikki paiskasi laukun lattialle, vaatteet levisivät eteiseen, mutta se oli nyt yhdentekevää. Hänen äänessään soi katkeruus ja viha.
Lauri saattoi hänet kohteliaasti portaikkoon ja sulki oven. Mutta kuinka monta kertaa sanoja pitäisikään vääntää, ettei olisi väärinymmärryksiä? Tuulikki koputti vielä, naapureita alkoi näkyä, joku ärähti jo pihalla.
Tunnin päästä kun ääni kävi kovemmaksi ja joku uhkasi poliisilla Tuulikki poistui. Vielä ennen lähtöä hän huusi oven takaa:
Minä tulen vielä takaisin! Sinä kadut tätä!
Lauri sulki silmät, antoi väsymyksen vyöryä. Tämä ei olisi helpolla ohi. Hän harkitsi jo asunnon vaihtoa ainakin toisaalle Helsinkiin.
*************
Tuulikki käveli katuja pitkin, itku tukahdutti hengityksen. Oli vaikea ymmärtää, mitä oikeasti tapahtui. Hän oli kuvitellut, että Lauri odottaisi ja ottaisi takaisin avosylin todellisuus olikin kova ja kylmä. Hän kuljeskeli päämäärättä, kunnes askeleet veivät talolle, jossa Matti edelleen asui.
Pyyhin kyyneleet, suoristan hiukset, hengitin syvään. Painoin ovikelloa.
Matti ei tullut heti, ja kun ilmestyi ovelle, oli katse kylmä, välinpitämätön. Hän ei edes kutsunut sisälle.
Matti, kiitos, että edes avasit, ääneni oli epävarma. Tiedän miten typerästi tein ja miten pahalta tämä tuntuu. Mutta haluaisin yrittää vielä.
Pidin hetken hiljaa hengitystäni.
En enää puhu Laurista, en koskaan, sanoin. Tiedän, että vain sinun kanssasi voisin olla onnellinen. Anna minulle uusi mahdollisuus.
Kyyneleet valuivat, olin vilpittömästi pahoillani.
Matti pudisti hitaasti päätään. Ei, ei enää uudestaan.
Tuulikki, hän sanoi hiljaa, Sinä päätit. Tänä aamuna seisot kynnyksellä laukut kädessä, sanoit lähteväsi hänen luokseen. Se oli valintasi.
Olin väärässä! keskeytin. Väärä hetki, väärä syy. Ymmärrä, pyydän.
Matti veti kättä hiuksiin.
Et jättänyt vain minua valitsit hänen. Nyt, kun se ei käynytkään, haluat palata.
Niin koska rakastan sinua.
Matti oli hetken hiljaa, huokaisi ja sitten hymyili tavalla, jossa oli vain päätös:
En enää usko sanoihisi. Hyvästi.
Silloin sydän jysähti tiesin menettäneeni kaiken. Matti katsoi lempeästi, mutta silmissä oli kirkas totuus: hän ei uskonut enää. Olin sen ansainnut.
Kiitos, sain kuiskattua, vaikka en saanut ääntä ulos.
Parempi näin meille molemmille, hän vielä sanoi ja sulki oven.
Istuin rappukäytävän portaalle, peitin kasvoni käsillä ja annoin kyynelten tulla tällä kertaa ei enää katkeruutta vaan puhdasta surua. Olin menettänyt sekä Laurin että Matin ja nyt oli vain mietittävä, miten kulkea eteenpäin tästäHiljaisuus rappukäytävässä oli yllättävän pehmeää, kuin syli, jossa ei ollut muuta kuin oma hengitys, jauhava suru ja jostain ovenraosta heijastuva ilta-auringon neliö. Kun vihdoin nousin ylös, kohdallani ei enää ollut kenenkään katsetta, ei tuomitsemista, ei sääliä vain oman elämän peili.
Kävelin pitkään, pääsumussa. En vastannut puheluihin, en avannut viestejä; maailma sai nyt olla hetken rauhassa. Vasta kun sade alkoi ropista otsalleni, nousi mieleen se, mikä kaiken keskellä oli jäljellä: Niklas. Pieni poika, jonka maailma oli vasta alussa ja joka ei ollut koskaan vailla rakkautta, vaikka aikuiset kadottivat itsensä.
Astuin sisään vanhempieni taloon ilman kiirettä. Niklas istui matolla, taas palapelin äärellä. Hän nosti katseensa, silmissään luottamus, joka ei ollut vielä oppinut pelkoa.
Äiti! Tule katsomaan! Mä sain tän puun valmiiksi.
Istuin hänen viereensä. Silitin pojan pehmeää päätä, vedin hänet syliin, annoin kyyneleet valua rauhassa. Niklas kietoi pienet käsivartensa ympärilleni, huolissaan ehkä, mutta myös viisaasti hiljaa lapsen kypsällä lempeydellä.
Äiti ei lähde enää mihinkään, sain kuiskattua hänen korvaansa. Lupaan olla tässä.
Päätin siinä, kun Niklas painoi päänsä rintaani vasten, että olkoon tulevaisuus miten hämärä tahansa, en enää eläisi menneelle. En etsisi muualta sitä onnea, joka oli tässä vaikka se olisi erilainen kuin kuvittelin.
Katsoin poikaani ja näin tulevaisuuden, jossa riitti se, mitä oli jäljellä. Ja yllättäen mielessä viilsi uusi tunne ehkä, jonain päivänä, voisi antaa anteeksi myös itselleen.
Ehkä elämä ei ollutkaan tarina häistä, vaan arjesta, jossa opetteli hyväksymään häikäilemättömät virheet, riittämään omana itsenään. Arjesta, jossa lapsi odotti aikuista, ja aikuinen pysähtyi vihdoin siihen, mitä ei voinut enää menettää.
Niin päätin jäädä en kenenkään varjoon, en turhan toivon perään, en pyytämään enää anteeksi.
Ja kun seuraavana aamuna Niklas kysyi, voisimmeko mennä yhdessä uimahalliin, vastasin:
Mennään, kulta. Ihan yhdessä.
Kuljin hänen kanssaan ulos, maailmaan, joka oli vielä kokonaan auki.
