Lapsena minä, veljeni ja sisareni olimme aivan peräkkäin syntyneitä, ja sain aina pukeutua siskoni vanhoihin vaatteisiin sellaisiin, joissa oli jo valmiiksi polvet puhki ja hirveän kummalliset värit, mutta miksi ostaa uutta kun on hyväkuntoisia vanhojakin, kuten äitimme totesi. Samaan aikaan sisko nautti erityisestä huomiosta ja sai kaikenlaista kivaa. Vanhempani sijoittivat eurot ja ylimääräiset voimansa hänen koulutukseensa, mutta minä sain pärjätä omin nokkineni. Vaikka menestyinkin koulussa, he eivät nostaneet siitä meteliä eivätkä varsinkaan ostaneet minulle jäätelöä palkkioksi.
Kukapa sitä nyt itseluottamusta kasaisi tällaisista asetelmista? Olin tottunut pitämään suuni supussa ja välttelemään konflikteja eihän suomalaiset muutenkaan juuri metelöi kotona. Pääsin kuitenkin sisään arvostettuun yliopistoon Helsingissä, mutta vanhemmat olivat lähinnä olkiaan kohauttaneet ja todenneet, että laita hakemus töihin jos stipendin saaminen tökkii. Mikään Onneksi olkoon! ei siis kuulunut postiluukusta, vain lisää ohjeita taloudellisesta järkevyydestä.
Pettyneenä muuttelin opiskelija-asuntoon, jossa tutustuin tulevaan mieheeni Tuomas oli yhtä eksyksissä kuin minä, mutta meillä synkkasi heti. Opiskelujen lomassa tulin raskaaksi, ja sitten päätimme tuumasta toimeen ja menimme kihloihin. Vanhempani suuttuivat niin, että saunaankaan ei olisi ollut asiaa enää: ehdottivat kesken vakavan keskustelun jopa, että hankkiutuisin raskaudesta eroon. Sanoivat rumasti, sättivät ja ilmoittivat, että rahallista tukea ei tipu pennin hyrrää mutta kas, samaan aikaan sisko sai alleen uuden, kiiltävän Volkswagenin.
Me selvittiin. Poikani syntyi, ja mieheni perheen lempeä tuki auttoi meitä: miehen äiti laittoi meille kerroshoitokämpän avaimet käteen kuin joululahjan. Vanhemmat kävivät kerran tervehtimässä ja katsoivat babyä kuin olisivat tulleet lastentarhan avoimien ovien päivään: mitään lämpöä ei ollut havaittavissa.
Vuosien mittaan poikani kasvoi, saimme toisenkin lapsen, arkemme asettui erittäin mukaviin uomiin kiitos Tuomaksen ja hänen perheensä avun ja lempeyden. Sitten yhtenä marraskuisena iltana äidiltä kilahti puhelu, että sisko on menossa naimisiin. Kommentti oli kuitenkin, että Hei, voisikko ottaa lainan, että saadaan maksettua hääkulut? Sanoin, että suomi-poika ei lainaa ota, ja siitä suuttumus nousi taas niin korkealle, että äiti julisti minut perheen ulkopuoliseksi.
Totesin, että nyt riittää. Oli viimeinkin aika ottaa oma elämä haltuun ja laittaa muukin perhe ojennukseen olen saanut tarpeeksi vähättelyä ja nieltyä pettymyksiä. Meillä on Tuomaksen ja lasten kanssa lämmin, turvallinen arki, jossa rakkaus on itsestäänselvyys. Lopulta tajusin: perhe ei ole välttämättä syntyperä, vaan ne, jotka oikeasti välittävät ja auttavat, kun nuudelit loppuvat ja pakkanen paukkuu.
