Hienohelma
No jopas on laittautunut! Normaali ihminen lähtee töihin aamulla, kuten kuuluukin, mutta tämä? Kulkee tuolla valkoisissa housuissa meidän loskassa!
Eihän se ikinä edes kävele! Kaikki kulkee autolla! Sehän on kuin joku bussi.
Kiitä luojaa, että sillä sentään on vaatteet päällä. Näitkö muuten mitä sen kaulassa on?
En, mitä siellä muka oli?
Tatuointi! No mitä muuta! Mikä ihme siihenkin ihmiseen on mennyt? Ihan kuin olisi istunut vankilassa, ihan totta! Niin nuori vielä ja jo tuollainen kuvia pitkin kroppaa! Mitä Aavan äiti olisi sanonut, jos olisi nähnyt? Ei enää kukaan katso perään hukassa koko tyttö…
Pihapenkillä naiset supattelivat ja tuijottivat Aavan perään.
Ja mikäs siinä, kun kauppakassit on helppo hetkeksi laskea jalkoihin eivätkä kotihommat huvita. Jos kotona odottaa vain samaa vanhaa, ei kiirettä ollut. Lapset ovat jo isoja, pienemmillä jatkuva siivous ja ruoanlaitto Ei elämässä paljon iloja ole, paitsi harvoin, jos silloinkaan. Arki menee murheisiin ja pohdintoihin, miten lapsista pitää huoli. Vain lapsenlapset tuovat pientä iloa, jos niitä on kuten Lehtisen Hilmallekin oli kylmästi ilmoitettu, ettei lastenlapsia ole tulossa: nykyään kuuluu matkustella lomakohteissa eikä perheestä enää huolehdita. Kai se on näille Aavan kaltaisille ihan normaalia.
Olihan Aava ennen ihan tavallinen tyttö. Koulussa kulki ahkerasti, tervehti kohteliaasti. Kaikki muuttui, kun äiti kuoli nyt ei ollut mitään rajoja. Ei käy töissä, hyvä jos kävisi edes opiskelemassa, mutta kun ei! Myös Koskisen Eija oli sanonut, että Aavasta oli tullut hullu ajatus se muka tekee tatuointeja ammatikseen! Oman studion perusti. Pyhä Sylvi sentään!
Kun Aavan isä ilmaantui vuosien jälkeen, kaikki ajatteli, että se panee tytön kuriin. Palkkioksi osti kuitenkin ison, ruman auton, joka vie puolet parkkipaikasta ja jätti taas tytön yksin. Ja nuori se vielä on, juuri täytti kaksikymmentä. Aavalla on koko asunto ja auto, jotka kaikki kylällä ovat kadehtineet.
No, sinne meni! Minne taas nyt? Ken tietää! Ei vilkaissutkaan taakseen! Hienohelma todellakin! Valkoisissa housuissa loskakelissä…
Aavalla itsellään ei ollut aikaa eikä halua huolehtia siitä, mitä muut ajatteli, eikä juoruista. Omat murheet riittivät. Taas yksi päivä täynnä menoja ja aivan liian vähän tunteja vuorokaudessa. Äiti aina sanoi, ettei Aava osannut käyttää aikaansa, mutta että hänen on pakko opetella.
Aava, aika ratkaisee paljon! Jotkut vain säntäilevät eivätkä ehdi mitään. Sitten vain valittavat ja kadehtivat niille, jotka pärjäävät. Mutta menestyksen salaisuus on yksinkertainen: se, joka on sinut aikansa kanssa, ehtii enemmän kuin muut.
No miten sitä sitten ollaan?
Älä tuhlaa. Mieti, mikä sinulle on elämässä tärkeää ja keskity siihen. Mutta jätä myös aikaa levätä ihminen ei jaksa ilman sitä. Ei pidä luulla, että vain tekemällä töitä jotain muka saavuttaisi.
Miksi muka?
Ei kukaan ole rautaa. Jos ei lepää, mennään ennen pitkää rikki. Eikä sillä hyödytä kukaan.
Aavan oli helppo muistaa äitinsä sanat, mutta toteutus oli vaikeampaa. Päiväkirjan hän osti, mutta sekään ei aina auttanut. Tänäänkin kolme luentoa olisi ohjelmassa, mutta ehti vain yhdelle, koska kaksi asiakasta oli varannut tatuointiajan ja vielä piti ehtiä Kaisaakin moikkaamaan. Ja missä Kaisa, siellä yleensä Ilkka. Siinä ei viidellä minuutilla pärjää. Sitten piti vielä Arton luona auttaa muutossa Ja uudet asiakkaatkin pitäisi tuntea ennen ensi viikon yhteistä matkaa. Jospa vaan ehtisi kaiken!
Liikenne pysähtyi, mutta vihdoin matelee eteenpäin ja Aava painaa kaasua. Auto reagoi sulavasti, aivan kuin lohduttaisi: kyllä sinä ehdit vielä. Ei turhaan isä ostanut minulle autoa; juuri aikaa säästämään.
Aava silitti ratia kevyesti.
Kiitos, isi.
Jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut, että Aava kiittäisi joskus isäänsä, hän olisi nauranut tuolle ihmiselle päin naamaa. Isää kohtaan oli ollut vain vihaa, lapsuudesta asti.
Äiti ei koskaan puhunut pahaa. Päinvastoin, kertoi, kuinka fiksu mies isä oli ollut ja kuinka Aava muistutti tätä.
Aava ei voinut ymmärtää, miten niin viisas ihminen saattoi jättää vauvan, oman lapsen, eikä edes ikinä kysellyt perään.
Niin Aava ajatteli vuosia, eikä viha haihtunut, päinvastoin. Lapsena, päiväkodin juhlissa kun muut tytöt tanssivat isänsä kanssa, Aava istui yksin syrjässä. Koulussa, kun joku ärsytti, Aava puri huultaan ja antoi takaisin. Kadehti heitä, jotka saattoivat sanoa: Kerron isälle, se näyttää sulle!
Juuri ennen koulun päättymistä Aava riiteli parhaansa ystävänsä Maijan kanssa, kun tämä sanoi ohimennen:
Isä lupasi, että saan itse valita yliopiston. Hän maksaa, jos en pääse sisään. Ja jos pääsen, ostaa auton niillä rahoilla.
Maijan Aava oli tuntenut kolmivuotiaasta, mutta siinä hetkessä ymmärsi: ystävyys loppuu nyt. Ei ollut kyse kateudesta vaan sietämättömästä, polttavasta surusta. Maija tiesi Aavan kaikki haaveet, myös sen, miten paljon Aava kaipasi isää, ja silti aina muisti isää mainita.
Aava ei koskaan varsinaisesti kadehtinut ketään. Miksi olisi? Hän ja äiti pärjäsivät hyvin. Pääsivät jopa ulkomaille, oli muodikkaat vaatteet ja hyvä kännykkä, jonka äiti hankki Aavalle kuusitoistavuotislahjaksi.
Se lahja ei ollut tärkein sinä päivänä. Aava vielä hypisteli kaunista lahjapakettia, kun huoneen ovelle ilmestyi se, jota oli toivonut näkevänsä edes kerran elämässään.
Siitä syntyi riita, kunnon myrsky. Itku, huuto ja ovien pauke. Aava työnsi äidin kädet pois ja kirkui:
Petät vain minut! Mitä se täällä tekee? En halua nähdä sitä!
Ei hän vielä tiennyt, että äidillä oli kädessään juuri lääkärien tulokset eikä arjessa olisi enää montaa vuotta jäljellä. Elämä nytkähti jonkin aavemaisen, korkealle kohoavan huipun päälle, ja sieltä vyöryi alas niin, ettei ollut enää mitään pysyvää.
Ava, joka ei pitänyt vadelmakiisselistä lapsena, tunsi kuin upottava hillo olisi levinnyt hänen jalkojensa alle. Kaikki, mikä oli ollut tukevaa ja varmaa, katosi petollisen marmeladin myötä tulevaisuuteen. Silloin äiti tarttui käteen ja vaati Aavaa kuuntelemaan.
Minä olen syyllinen, Aava! Siihen, että isän ja minun väli katkesi. Että en antanut hänen nähdä sinua Se olin minä, ymmärrätkö?
Miksi? Äidin kädet olivat kylmät ja kovat, eikä Aava uskaltanut irrottaa otettaan, odotti totuuden.
Olin loukkaantunut…
Mihin?
Kerron, mutta älä keskeytä. Tätä on vaikea sanoa.
Niin Aava kuuli totuudesta. Vanhemmat menivät naimisiin nuorina ja hölmöinä, eivätkä kumpikaan perhe hyväksyneet liittoa. Kukaan ei varsinaisesti halunnut Aavaa. Vauva sotki kaikkien suunnitelmat, isä jätti opiskelut perheen vuoksi ja Aavan äiti jäi kotiin, eikä palannut enää yliopistoon. Epätoivo, vastoinkäymiset ja pettymys ja pahin, että pitäisi syntyä poika, mutta tuli tyttö. Niin Aavan äiti lähti omien sukulaisten luo ja isä jäi yksin.
Hän yritti etsiä ja soitti. Mutta sanoin ettei olet hänen lapsensa…
Voi hyvänen aika, äiti miksi?
Minulle sitä oli niin usein sanottu, että aloin toistaa sitä itse. Ajattelin, että jos niin haluavat, niin olkoon!
Kuka halusi? Kuka?
Kaikki Anteeksi, Aava. Nyt en enää pysty Tein vääriä ratkaisuja. Halusin suojella sinua siltä, mitä minä jouduin kestämään. Lapsen ei pidä kasvaa vihassa. Silloin luulin, että toimin oikein…
Aava nousi, käveli ikkunan ääreen ja iski sermiin nyrkillä niin että multiin pudonneet kaktuksen mullat levisivät ikkunalaudalle. Jokainen multapallero oli samaa kuin äidin sanat: pöpötystä, sotkua, joka pitäisi putsata pois, mutta jonka jäljet kuitenkin jäisivät…
Aava haki rätin. Ikkunalauta puhdistui, sitten istuttiin taas äidin sängyssä ja määräys oli selkeä:
Nyt kerrot. Kaiken. Et valehtele enää.
En valehtele.
Niin Aava sai tietää, mutta vastauksia löytyi vielä vähemmän kuin kysymyksiä. Ymmärsi vain, miten elämä on kummallista: tänään olet varma, huomenna koko varmuus repeää rikki, ja pitää itse päättää mitä palasilla tekee.
Aava ei tiedä, antoiko todella anteeksi. Ehkä antoi, ehkä ei. Mutta varma oli kiitollisuudesta. Äiti ei jättänyt asioita kertomatta. Ehkä kaikkea ei sanonut, mutta tärkeimmän kyllä. Ehkä lopulliset totuudet olivatkin siellä, missä isän kädet pitivät äidin ohutta rannetta sairaalassa, kun kipulääkkeet loppuivat, ja kyyneleet valuivat isän kasvoilla.
Sitä, mitä oli tapahtunut Aavan tietämättä, Aava ei koskaan kysynyt isältä. Miksi repiä haavaa.
Lopulta he opettelivat elämään yhdessä. Isä ei suostunut jättämään Aavaa yksin.
Lähden heti, kun sanot. Mutta haluan olla täällä siihen asti, että täytät edes kahdeksantoista. Sitten katoan näkyvistä.
Älä puhu typeriä! Olet ollut jo tarpeeksi kauan poissa. Nyt minä haluan, että olet täällä. Oikeasti.
Aavan äiti, Natalia, eli lääkärien arviota kauemmin melkein kaksi vuotta. Ne ajat olivat raskaita, mutta myös Aavan elämän onnellisimpia. Epäreilua oli, miten vähän aikaa heille myönnettiin.
Siinä vaiheessa Aava alkoi piirtää.
Miksi ei aiemmin? Ei osannut sanoa. Olihan hän sotkenut vihkoja, mutta nyt vasta löytyi todellinen innostus.
Kuule, eikä tuo hassumpaa!
Isä näki piirrokset ja vihelsi:
Katso tätä!
Isä veti paidan päältään ja Aava haukkoi henkeä. Isän selässä oli uskomattoman kaunis, värikäs tatuointi. Siinä kohtaa omat raapustukset tuntuivat naurettavilta.
Ystävä teki. Haluaisitko nähdä, jos hän ehtisi ohjaamaan sinua vähän?
Tottakai!
Kukaan naapureista ei huomannut kun Aava muutti. Hän muutti isänsä luo Helsinkiin vuodeksi, opiskelemaan tatuointitaidetta. Lopulta halusi palata kotikaupunkiin.
Haluan kotiin, isi.
Isä ymmärsi yllättävän hyvin. Ei väittänyt vastaan. Pyysi vain pientä odotusta ja katosi pariksi viikoksi. Palasi, auttoi muutossa ja laski auton avaimet Aavan pöydälle.
Nämä ovat nyt sinun. Ja tämäkin.
Kansio tipahti avainten viereen.
Mikä tämä on?
Sun oma studio. Myin oman kämpän ja ostin sulle pienen liiketilan keskustasta. Laitteet tilattu, mestari Lappi auttoi. Opiskele, tee töitä. Ammatti sinulla nyt on, mutta tutkinto ei ole pahitteeksi.
Aava kuunteli ei voinut uskoa. Kun remontti oli valmis ja ensimmäinen asiakas kiitti, kaikki näytti ihan oikealta. Mutta omaa onnea oli vaikea tajuta.
Isä auttoi alkuun, hoiti jos jonkin mainoksen. Sitten hänen piti lähteä vanhemmilleen. Aava sai jäädä töihin. Eikä aikaakaan, kun töitä riitti piti palkata kaksi apulaista heti.
Aivan tämän ruuhkan keskellä, kun Aava taisteli kalenterinsa kanssa, hän tapasi Kaisan.
Nuorehko, hyvin pukeutunut nainen astui sisään juuri kun Aava mietti peruneen asiakkaan vuoksi illan menoja.
Anteeksi, saisinko puhua tatuointimestarille?
Aava nosti päänsä koneelta ja luentovihkoista.
Saa tulla. Minä olen mestari.
Tiedä mitä, en nyt vitsailla viitsi. Onko aikuisia paikalla?
Nyt Aava syynäsi naista tarkemmin. Takki oli kallis, hiukset hyvin leikattu, muuten väsymys näkyi. Meikitön naama, silmäpussit, lohkeillut kynnet, ikävä katse. Sen surun Aava tunnisti heti, ja haki hyllystä oman piirroskansion.
Tässä on mun töitä. Jos kelpaa, niin kerro mitä aiot tehdä.
Nimi tähän kämmeneen
Kaikki rohkeus katosi. Nainen puri huultaan, piti pään takakenossa ettei kyyneleet valuisi. Aava meni ovelle ja lukitsi sen juuri kun seuraava asiakas parkkeerasi autonsa.
Istuhan. Aava veti sälekaihtimet alas. Kyllä tämä järjestyy.
Tekee varmaan kipeää Tiedän.
Nainen asettui tuoliin ja sanoi ainoan sanan:
Ilkka
Aava ei kysellyt mitään. Kahden päivän päästä hän törmäsi taas Kaisaaan sairaalalla, minne oli tuomassa kukkia heidän sukulaiselleen.
Te täällä?
Joo, kiitos.
Ei kestä. Näyttää hyvältä.
Niin, Ilkalle varmasti kelpaisi.
Hänkö?
Hän, minun tytär.
Nainen katsoi Aavaa pitkään, ojensi kätensä.
Kaisa.
Aava.
Haluaisitko tavata Ilkan?
Aava ei epäröinyt hetkeäkään. Ei tiennyt vielä, että tästä tutustumisesta muuttuisi koko elämä.
Tietenkin!
Pieni, silmälasipäinen tyttö, toinen linsseistä laastaroitu, suostutteli Aavan mukaansa heti.
Onko sulla pähkinöitä? Tai siemeniä? Ei vai? Millä sitten syötät oravia?
Oravia?
Niin! Niillä on häntä katso, meidän puistossa on vaikka kuinka paljon! Meidän äiti sanoo, että olen syöttänyt niille niin paljon, että tippuvat pian oksilta.
Ei tipu. Nehän hyppivät koko ajan.
Ai, no se selvä sitten. Sinä olet fiksu.
En erityisen.
Miksi?
Koska vielä opiskelen.
Aijaa. Jaa niin.
Sitten tyttö lätkäisi vakavana kätensä Aavan käteen.
Ilkka Kaisantytär.
Kaunis nimi. Aava kätteli varoen laastaroitua kämmentä. Aava Tapiontytär Salmi.
No nyt ollaan tuttuja!
Lasten naurun sävel kiisi mäntyjen alla, ja Aava näki, että Kaisan kasvoille tuli hetkeksi iloa.
Seuraavalla kerralla Aava toi taskut täynnä pähkinöitä
Kaisan kanssa Aava ystävystyi vähitellen, varovaisesti. Ei suotta, sillä Ilkan sairaudesta Kaisa kertoi vasta myöhemmin, kun luottamus oli vahvistunut.
Voiko asialle tehdä mitään?
Voi. Kyse ei ole enää tuomiosta. Kaisa lämmitti käsiään teekuppiin. Kun tulin hakemaan tatuointia, muita vaihtoehtoja ei enää ollut.
Aivan
Mutta uusi kirurgi tuli Arto. Hän uskoi, että kokeillaan vielä.
Miksi itket sitten, jos silti on toivoa?
Ilkka leikattiin eilen. Hän on teho-osastolla. Minä en saanut jäädä. Minua pelottaa, Aava. Ennen en ole pelännyt. Eikä minulla ole ketään kenelle kertoa tätä pelkoa.
Oletko yksin? Missä Ilkan isä?
Lähti jo ennen syntymää. Ei minun elämä ole täydellistä, Aava. Sain Ilkan, koska halusin hänet itsekseni. Isä tiesi sen ja lähti. Hän ei ollut koskaan meidän kanssa.
En täysin ymmärrä, mutta ei sillä väliä. Nyt meillä on Ilkka.
On, ja pitää olla!
Et saa luovuttaa! Aava tuli kiivaaksi. Katso omaa ranteesi! Näetkö? Sinun pitää tehdä kaikki, että tyttäresi nimi ei jää vain muistiin, jonka minä sinulle piirsin.
Älä huuda, kuulen kyllä…
Jos kuuntelet, älä enää itke. Tehdään nyt tarvittava!
Kaisa itki ja Aava istui vieressä, hillitsi tarjoilijat pelkällä katseella.
Lasi vettä, kiitos.
Sen yön he viettivät Aavan studiossa. Juteltiin, itkettiin, naurettiin. Aamulla Aava työnsi Kaisan autoon.
Mennään yhdessä sairaalaan.
Onko sulla aikaa?
Kaisa, kamoon Ottaisit vaikka harjan käteen tukka on kammattava, ettei lapsi säikähdä!
Ilkka selvisi. Arton taitavat kädet tekivät ihmeen.
Pääsenkö minä pian taas oravia katsomaan? Ilkka marisi osastolla.
Pääset kyllä. Sitten mennään Helsinkiin Aavan kanssa. Siellä niitä riittää.
Miksi mennään Helsinkiin?
Koska siellä silmäsi voivat parantua lopullisesti. Arton ystävä järjestää sinulle hyvän hoitopaikan.
Sitä ‘reha’ vallan mitä? No, kysyn Aavalta sitten!
Ilkkaa ei enää kiinnostanut äidin puhe. Hän tiesi jo, että matka Aavan kanssa on varmasti hauska, ihan sama missä. Kaikki on hauskempaa kuin sairaala, harmaa syyspäivä ja sadepuut.
Äiti!
No?
Tuleeko Arto mukaan?
Ei ehdi. Mutta muista, ettet saa kaikkia aikuisia puhutella etunimellä.
Minä saan!
No miksi?
Koska hän rakastaa Aavaa! Ilkka nauraa hersyvästi, kun Kaisa hämmästyy.
Lapsilta ei jää mikään huomaamatta. Aartakaan ei piilotellut tunteitaan. Silti kumpikin, Arto ja Aava, kävivät melkein teennäisiä keskusteluja eikä kukaan uskaltanut ensimmäisenä ottaa askelta.
Yhteys säilyi myös kun Ilkka ja Kaisa lähtivät Helsinkiin. Vähitellen Aava teki hyvän työn monelle lapselle. Ja hänen autostaan tuli liikkuva toimisto; miksi mennä junalla, kun Aavan isossa autossa on kaikki tarpeellinen ja lastenelokuvatkin pyörivät.
Arto ihaili hiljaa. Ei kertonut tunteistaan. Eikä Aavakaan. Ensimmäistä askelta ei tullut.
Kun Ilkka seuraavan kerran palasi, hän halusi sanoa Artolle jotain.
Miksi et kerro?
Kenelle ja mitä, Ilkka?
Aavalle, että pidät hänestä.
Se on vähän vaikeaa
Mitä vaikeaa? Tykkäätte toisistanne!
Huomasin.
Miksi et sano?
Katsos Ilkka, minulla ei ole mitään kunnollista asun pienessä yksiössä, eikä mene hetkeen ennen kuin voin tarjota kodin. Aavalla asiat kunnossa; näin millä autolla hän kulkee.
Ja se muka riittää? Pitääkö miehen muka tarjota jotain muuta?
Rakkaus ei aina riitä
Nyt Ilkka nykäisi Artoa hihasta ja kuiskasi jotakin, jonka jälkeen Artolla meni suu nauruun ja hän pudisti päätään.
Jopas on! No, minä lähden!
Tuuppasi Kaisa äkkiä kädestä.
Mennään!
Minne?
Aavan luo!
Juuri nyt, se tyttö tekee töitä.
Ei haittaa, se ilahtuu.
Kaisa naurahti ja tilasi kyydin.
Saman keskustelun Ilkka kävi myös Aavan kanssa, tulos näkyi pian.
Kun Aava lukitsi studiota illalla, hän tiesi, että on aika. Jos lapsikin huomasi sen, niin ehkä ei enää kannata hukata aikaa?
Artoa Aava ei heti huomannut, mutta kun mies astui vastaan illassa ja sanoi:
Hei.
siinä se oli.
Muutaman kuukauden kuluttua pihapenkki taas kuhisi.
Nyt on tyttö löytänyt poikakaverin! Kuka lie tavarat muutti sisään, mutta ei tiedetä mitään! Tyttö on ihan yksin, katsokaa ettei tule huijatuksi.
Näyttää kunnolliselta.
No, Hyttinen, mitä sinä tiedät! Ulospäin monet ovat kunnollisia. Katsotaan nyt, onko oikeasti.
Soitetaan Aavan isälle! Tulkoon selvittämään, kuka tuo on!
Mutta isä on paikalla!
Onko? Milloin palasi?
Näin tuossa yhtenä päivänä. Näytetään!
Ja nähtiin.
Aava valkoisessa, upeassa mekossa, jossa koko naapurusto viimein näki tatuoinnin hänen selässään ja jopa edistysmielinen Lehtinen haukkoi henkeään.
Arto talutti vaimoaan, uhkaavasti sormea heilutellen nauravalle Ilkalle, joka juuri hetki sitten “myi” Aavan Arton puolisoksi ja oli hyvin ylpeä siitä.
Kaisa itki ilosta, milloin pyyhki ystävänsä huntua, milloin torjui kysymyksiä: Antakaa nyt itkeä, nämä ovat hyviä kyyneliä!
Ihmisiä saapui oven pieleen kukkien kanssa, halaten Aavaa kuin omaansa.
Kukaan ei saanut selville, keitä he olivat.
Kukaan ei miettinyt, miksi Aava juuri ennen autoon astumista nosti helman korkealle ja tiputti korkokengät pois, sanoen tarvitsevansa tossut, koska morsiuskengillä ei ajeta.
Arto nosti morsiamensa autoon, sitoi kengännauhat, jotka Kaisa oli tuonut varuiksi takakontista.
Kaikki ihan omalla laillaan! pihapenkki naurahti.
Niinhän se hienohelma onkin!
On tosiaan, hienohelma ihan viimeisen päälle!
