Fanni
Jopas laittautunut! Tavalliset ihmiset menevät aamulla töihin niin kuin kuuluu, mutta tämä?! Mihin se oikein valkoisissa housuissaan tässä meidän kurassa kulkee?!
Eihän se koskaan kävele! Aina samalla autollaan, bussilla koko nainen!
Pitäisi olla tyytyväinen, että sentään vaatteet on päällä! Näitkö, mitä sillä on kaulassa?
En. Mikä siellä muka on?
Tatuointi! Kuka ihme siihen kaulaan kuvan ottaa?! Ihan kuin olisi istunut linnassa, Luoja paratkoon! Nuori vielä ja jo noin hakattu! Mitähän sen äiti sanoisi, jos näkisi?! Voi kun ei ole vahtia ihan eksyksissä tuo
Kerrostalon penkki supisee, kun asukkaat katselevat Fannin perään.
Mutta mikäs siinä ihmisten päitä vaivaa, kun kauppakassit on jo laskettu jalkoihin ja kotiin ei vielä tee mieli mennä. Siellä odottaa vain sama arki lapset, olivat ne isoja tai pieniä, siivous, ruoka Eipä sitä iloa enää löydy muualta kuin harvoista juhlahetkistä. Tavallisilla ihmisillä kun harvoin on aikaa ilolle. Huoli ja murhe pitää kiireisenä, miettii jatkuvasti miten lapsille ruokaa ja apua järjestäisi. Ja kun saa tulla käymään lastenlasten kanssa, sydän läikähtää. Siinä on se pieni onni vaikka ei kaikilla sitäkään. Katsokaa vaikka, Irmelille lapset sanoivat suoraan, ettei lastenlapsia kannata odottaa; nykyaikana on tärkeämpää kierrellä lomakohteissa, saati olla mistään huolissaan. Miten niillä vain kaikki sujuu? Kai ne ovat juuri tuollaisia kuin tuo Fanni, Annin tytär.
Fanni oli ihan tavallinen tyttö ennen! Kulki koulun ja kotona, tervehti nätisti ja arvosanat kohdallaan. Mutta siinä kävi niin, että äidin kuoltua homma levisi opiskelut jäi, työpaikkaa ei missään. Ja tyttöhyllyllä on huhuttu, että Fanni on ryhtynyt johonkin ihan outoon; tekee kuulema tatuointeja! Pisti pystyyn oman liikkeenkin. Mitä siitäkin nyt seuraa?
Silloin, kun Fannin isä vuosia sitten palasi kuvioihin, moni ajatteli että tyttö saisi suuntansa kohdilleen. Olisi opastaja elämässä. Mutta mitä vielä? Ostipa vaan tytölle sen hirveän auton, jolla tämä nyt vie puoli pihaa, ja lähti omille teilleen. Jätti nuoren tytön oman onnensa nojaan. Kuitenkin Fanni on vasta täyttänyt kaksikymmentä. Eikö tuollaista pitäisi suojella? Entä jos se tuo kotiin jonkun ihan väärän ihmisen? Pian menee sekä äidin asunto että se perhanan auto, joka öisin kaikkia valvottaa.
No, siellä se taas menee. Mihin, ken tietää! Eikä edes vilkaise taakseen. Fanni mikä Fanni, hohtavissa valkoisissa housuissaan
Mutta Fannilla ei ole aikaa murehtia naapureiden mutinoista eikä turhista juoruista. Omissa murheissakin on tarpeeksi. Tänäänkin koko päivä on aikataulutettu minuutilleen. Tekisi mieli, että vuorokaudessa olisi pari tuntia enemmän aikaa! Äiti sanoi aina, ettei Fanni osannut käyttää aikaansa oikein, mutta olisi hyvä oppia.
Fanni, tästä se kaikki riippuu! Toiset tallaavat kiireisinä, eivät ehdi mitään. Valittavat ja kadehtivat niitä, jotka menestyvät. Mutta oikeasti, onnistumisen resepti on helppo. Ihminen, joka on ajan kanssa ystävä, ehtii melkein kaiken.
Miten sen kanssa ystävystyy, äiti?
Älä tuhlaa sitä turhaan. Päätä mikä on tärkeää ja panosta siihen niin paljon kuin tarvitsee. Jätä aikaa myös levolle ja ilolle. Sitäkin pitää olla. Eihän ihminen voi pelkkiä velvollisuuksia hoitaa. Jos kaiken leikillisen jättää pois, tulee jossain vaiheessa paha olo.
Miksi?
Et sinä ole mikään kone! Jos itsensä uuvuttaa, kelle siitä on hyötyä? Ei sinulle. Uupunut ja kiukkuinen ei tällä tavalla kannata jatkaa. Tekemistä on aina. Kun yhdet asiat saa hoidettua, tulee toiset tilalle. Ei kannata vain loputtomasti levätä sitten kangistuu ja unohtaa itsensä. Keksit itse, paljonko aikaa tarvitset lepoon. Kun pidät siitä kiinni, elämä pysyy järjestyksessä Ja äidin sydänkin on rauhallisempi
Fanni kyllä muistaa äidin neuvot, mutta toteutus on paljon vaikeampaa. Hän hankki kalenterinkin, mutta sekään ei aina auta. Tekemistä on liikaa ja jokainen tärkeä. Tänäänkin kolme luentoa mutta ehtii niistä vain yhteen, koska kahdelle asiakkaalle on varaus ja pitää vielä käydä Katrin luona. Ja missä Katri, siellä on myös Saana. Ei mene viittä minuuttia. Sitten pitäisi vielä Arturia auttaa muuttamaan tavaroita Ja uusia asiakkaita on tulossa, pitäisi ehtiä moikata heidät nimiäkään ei vielä muista. Pitää keritä joka paikkaan!
Liikenne seisoo moottoritiellä ja Fanni istuu ruuhkassa. Hän painaa kaasua kun autoletka liikkuu. Auto vastaa heti, pehmeästi ja lempeästi, aivan kuin lohduttaisi. “Rauhoitu, ehdit kyllä”, se tuntuu sanovan. Isäni juuri siksi tämän minulle antoi ajansäästöön.
Fanni silittää rattia.
Kiitos, isä
Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että Fanni vielä kiittäisi isäänsä, hän olisi nauranut syliin. Isää hän vihasi lähes koko elämänsä.
Ei äiti koskaan pahaa sanaa isästä sanonut. Sanoi, että oli älykäs mies ja kitti, että Fanni tulla häneen.
Fanni ei vain ymmärtänyt, miten niin fiksu mies pystyi hylkäämään lapsensa. Lähti niin kauas, ettei edes muistanut koko tytärtään.
Siitä kihisi vuosia katkeruutta ja vihaa, joka puri sydämeen.
Päiväkodissa Fanni istui nurkassa kun muut tytöt tanssivat isiensä kanssa. Ei ollut paria niin epäreilua, ettei itkuakaan tullut. Koulussa, kun häntä haukuttiin, vain puri hampaansa yhteen ja piti puolensa ja salaa vihasi niitä, jotka uhosivat: Minä sanon isälle, ja kyllä hän laittaa järjestykseen!
Yläkoulun jälkeen ystävyyskin kaatui. Kaisa, paras ystävä, tokaisi keväällä: Isä sanoi, että saan valita kouluni, hän maksaa, jos en pääse. Ja jos pääsen itse, ostaa auton. Fanni oli tuntenut Kaisan kolmivuotiaasta, mutta silloin kumpikin ymmärsi, ettei ystävyyttä enää ollut.
Ei se ollut kateutta, vaan jotain muuta syvää, polttavaa surua. Kaisa tiesi, miten kauan Fanni oli haaveillut isästä ja silti tökkäsi kuin varta vasten.
Muuten Fanni ei toisia kadehtinut. Heidän kahden, äidin ja Fannin, elämä oli ihan hyvää: matkustivat jopa ulkomaille, uudet vaatteet ja hyvä puhelin, jonka äiti antoi 16-vuotissynttäreillä.
Se ei kuitenkaan ollut tärkein lahja. Syntymäpäivänä, kun Fanni availi lahjapakettia, ilmestyi oviaukkoon ihminen, jonka hän kerran elämässään toivoi näkevänsä.
Siitä nousi riita ja itku, raivo. Fanni huusi ja itki, ei ottanut vastaan äitinsä lohdutuksia. Hän työnsi äidin kädet pois ja huusi naama punaisena:
Sinä olet petturi! Miksi hän on täällä?! En halua nähdä häntä!
Mistä hän olisi tiennyt, että äidillä oli jo kädessään tutkimustulokset ja pian heidän elämänsä pysähtyisi kipeään huippukohtaan mustaan, raskassoutuiseen paikkaan, josta se romahtaisi kuin hyhmän peittämä mäki, vetäen kivijalkaa mukanaan… Pian mikään ei olisi varmaa, vain samea hyhmä, joka valuu ja imee kaiken alleen.
Lopulta äiti otti Fannia kädestä ja puhui, vaaten kuuntelemista:
Minä olen syyllinen! Siihenkin, ettei sinulla ollut isää… Minuun, ymmärrätkö? Syytä minua.
Miksi? Äiti, miksi veit minulta isän?
Kerron, mutta älä keskeytä. Se on vaikeaa
Silloin Fanni kuuli kaiken.
Sen, miten vanhemmat olivat menneet nuorina naimisiin, vaikka elämä olisi pitänyt ensin opetella. Äiti kantoi Fannia vatsassa ja kuunteli moitteita molemmista suvuista.
Fannia ei ollut odotettu. Kumpikaan puoli ei olisi halunnut lasta, ja vanhemmille se oli vain syytös. Isän opiskelu jäi, kun perhe piti elättää. Äidin yliopistoloma jäi pysyväksi, ja sekin muuttui moitteeksi. Tyytymättömyys, patoutunut viha, pettymys siihen, että syntyi tyttö eikä poikaa kunnes Fannin äiti lähti tätinsä luo tyttären kanssa, ja isä ei edes tiennyt, ettei näkisi tytärtään enää.
Isäsi haki sinua. Lähetti kirjeitä, soitti… Minä sanoin, ettet ole hänen lapsensa.
Miksi, äiti?! Miksi?!
Kuuntelin sitä niin monta kertaa, että päätin antaa olla: jos muutkin ajattelevat niin, miksei sitten…
Fanni vetäytyi ikkunan ääreen, löi nyrkillä ikkunalautaan. Ainoa kaktus, jonka Kaisa oli kerran antanut, heilui ruukussa, ja mustat mullat sinkoilivat vaalealle pinnalle. Jokainen murunen oli kuin äidin äskeiset sanat. Roska tuli siivottavaksi, ja tiesi, ettei lika heti lähde laittaa vaivaa, että saa sen kunnolla puhtaaksi
Fanni haki rätin ja siivosi mullat. Sitten istui äidin viereen, silmät kuivina.
Kerro kaikki. Älä valehtele!
En valehtele…
Niin Fanni sai kuulla, miten kaikki oikeasti oli mennyt. Enemmän jäi kysymyksiä kuin vastauksia, mutta jotain hän oppi: elämä ei ole suoraviivaista. Tänään tiedät jotakin, ja kaikki on selvää huomenna jokin paljastus särkee kaiken. Ja sitten pitää jälleen rakentaa.
Fanni ei vieläkään tiedä, antoiko hän äidille anteeksi. Ehkä. Ehkä ei.
Mutta yhtä hän ei unohda: hän oli kiitollinen siitä, että äiti vihdoin kertoi totuuden. Vaikka jotakin jäi kertomatta hiljaiset yöhetket, äidin ja isän käsien syleily kipupotilaan ympärillä, isän kyyneleet, joita Fanni näki vaikka isä yritti salata ne.
Mitä tapahtui kahdestaan, sitä Fanni ei koskaan kysynyt. Parempi rauhoittaa särkynyttä kuin vatvoa menneisyyttä.
Heidän oli opittava elämään yhdessä, sillä isä ei suostunut jättämään Fannia.
Lähden kun täytät kahdeksantoista. Mutta siihen asti olen tässä.
Nyt pysytkin! Susta ei oo kuulunut mitään vuosiin! Nyt pysy ja näy, isä Mä haluan!
Fannin äiti, Natalia, eli lääkäreiden arvioita pidempään, melkein kaksi vuotta. Vaikka ne vuodet eivät olleet helppoja, Fanni voisi sanoa, että ne olivat hänen elämänsä onnellisimmat ja kipeimmät. Raastavaa oli, ettei aika antanut enempää.
Silloin Fanni alkoi piirtää.
Miksi vasta nyt? Ei hän tiennyt. Oli hän aiemminkin satunnaisesti piirrellyt vihkojen reunoihin, muttei vakavissaan.
Kuule aika hienoa!
Isä huomasi piirrokset ja vihelsi yllättyneenä.
Katso!
Hän nosti paidan ja paljasti selän tatuoinnin, niin komean että Fannin omat suttunsa näyttivät lasten piirroksilta.
Kaverini teki tämän. Haluatko, että näytän hänelle piirroksiasi? Ehkä voisit oppia enemmän
Haluan!
Kukaan naapurustossa ei edes huomannut, että Fanni lähti. Hän asui vuoden isänsä luona Helsingissä, oppien tatuointiammatin alkeita. Sitten hän halusi takaisin kotiin.
Haluan kotiin, isä.
Isä ymmärsi, eikä yrittänyt suostutella jäämään pääkaupunkiin. Hän pyysi vain viivähtämään pari viikkoa, ja sitten katosi hetkeksi. Kun isä palasi, hän auttoi muuttamaan ja laittoi keittiön pöydälle auton avaimet.
Tässä, nyt se on sinun. Ja tämäkin
Kansio ilmestyi avainten viereen. Fanni nosti kulmiaan:
Mikä tämä on?
Fanni, se on sinun liikkeesi. Myin oman asuntoni ja ostin sinulle liiketilan kaupungin keskustasta. Pieni, tietysti, mutta alkuun sopiva. Aleksi opettajasi auttoi varusteiden kanssa. Pian tulee kaikki perille. Työskentele ja opiskele. Ammatti sinulla on, mutta opintojakin tarvitaan jatkossa!
Fanni kuunteli hämmästyneenä. Kun kaikki oli valmista ja ensimmäinen asiakas kiitti upeasta tatuoinnista, suuressa mustassa moottoripyörätakissa, ei Fanni silti uskaltanut uskoa, että elämä olisi kääntynyt parempaan.
Isä auttoi kaiken alkuun, järjesti mainonnan ja remontin, ja sitten pakkasi taas tavaransa.
Minne nyt?!
Vanhempieni luo, Fanni. He tarvitsevat apua nyt. Tiedäthän?
Tiedän Mutta haluaisin, että jäisit.
Niin minäkin, mutta on mentävä
Kun isä lähti, Fanni hautautui opiskeluun ja työhön. Asiakkaita riitti, ja oli pakko palkata apulaisia.
Juoksun keskellä Fanni tutustui Katriin.
Katri, nuori ja hyvännäköinen, asteli liikkeeseen illansuussa kun Fanni jo hermostuneena katseli kelloa.
Anteeksi… Saanko puhua tekijän kanssa?
Fanni nosti katseensa koneelta.
Se käy. Minä olen täällä tekijä.
Tyttö hyvä, älä nyt vitsaile. Missä se oikea tekijä on?
Fanni tarkasteli naista tarkemmin. Joo, kalliit vaatteet, siisti kampaus, mutta kasvoilla raskas katse, laukut silmien alla. Kaikki omahoito laiminlyöty. Se suru ei ollut outoa Fannille. Hän nappasi hyllystä oman portfolionsa.
Tässä töitäni. Jos kelpaa, kerro vain toiveistasi.
Nimi… tähän
Katri kääri paidan hihaa ylemmäksi ja osoitti ranteen sisäpintaa.
Että näkisin sen aina
Sillä hetkellä Katri menetti pidätyksensä. Fanni näki, kun nainen puri huulta ja nosti leuan korkealle, ettei itkisi. Fanni meni lukitsemaan oven juuri, kun myöhässä oleva asiakas parkkeerasi autonsa.
Istu siihen. Tulee kyllä…
Sattuu, tiedän
Katri istui tuoliin ja sanoi vielä hiljaa:
Saana
Fanni ei kysellyt enempää. Saanan tarina paljastui vasta parin päivän päästä, kun Fanni törmäsi Katriin sairaalan aulassa, jossa hän kävi setäänsä katsomassa.
Sinä?
Minä. Kiitos
Ei mitään, minustakin siitä tuli hieno.
Saanakin varmasti pitäisi
Onko…?
Hän. Minun tyttäreni.
Katri ojensi kätensä.
Katri.
Fanni.
Tuletko tapaamaan Saanan?
Fanni ei epäröinyt hetkeäkään, vielä tietämättä että se kohtaaminen muuttaisi kaiken.
Tulen!
Saana, pieni tyttö tonttumaisissa silmälaseissa, joissa toinen linssi paikattu laastarilla, valloitti Fannin heti. Tyttö tarttui hänen käteensä ja kysyi ihan pokkana:
Onko sulla pähkinöitä? Tai siemeniä? Ei vai? Miten me sitten ruokitaan oravia?
Oravia?
Niin! Niillä on häntä! Me ollaan äidin kanssa melkein joka päivä metsikössä katselemassa niitä. Äiti sanoo, että niille on mennyt jo niin paljon pähkinöitä, että kohta ne putoilevat oksilta kun lihovat!
Eivät ne. Hyppelevät niin paljon, että pysyvät hoikkina.
Ai? Oletpa sinä fiksu!
No en erityisen.
Mikset muka?
Opiskelen vielä
Ahaa, selvä! Oi, melkein unohdin!
Saana ojensi vakavana kätensä.
Saana Katarina Virtanen.
Kaunis nimi… Fanni kätteli varoen pientä kättä. Fanni Annantytär Koskinen.
Nyt ollaan tuttuja!
Lapsen nauru helähti puistossa, ja Katri näytti hetken kevyemmältä.
Seuraavalla kerralla Fanni toi oraville pähkinöitä taskut täynnä
Saanan hoitojen etenemisestä Katri kertoi Fannille vähitellen. He alkoivat liukua varovaisesti lähemmäs, varoen särkemästä herkkää luottamusta.
Voiko asialle tehdä jotain?
Voi. Enää se ei onneksi ole tuomioksi. Katri lämmittelee sormiaan teekuppiin. Kun tulin luoksesi sinä iltana, minulle sanottiin, että ihan vähän mahdollisuuksia on.
Niin…
Mutta sitten tuli uusi kirurgi. Arttu Korhonen. Hän sanoi, ettei vielä ole toivo mennyt.
Mutta miksi itket nyt, Katri? Eikö se ole hyvä?
Saana leikattiin eilen. On vielä teho-osastolla… Minut ajettiin pois. Pyysivät tulemaan huomenna… Minua pelottaa, Fanni… En ole ikinä pelännyt näin. Eikä minulla ole ketään, kelle puhua.
Olet yksi? Entä Saanan isä?
Lähti jo ennen syntymää. Sain Saanan itselleni, käytin vain isäksi miestä, jonka katsoin sopivaksi… En rakastanut, hän tiesi, kun odotin lasta. Siksi hän ei ole elämässämme
En varmaan ymmärrä, mutta mennyt on mennyttä. Nyt on Saana.
Niin, Saana…
Äläpä nyt! Sinulla ei ole oikeutta luovuttaa. Katsotko omaa rannetta? Työläni ansiosta Saanan nimi näkyy siinä koko ajan. Sinun täytyy sinun on pakko tehdä niin, että se nimi ei jää vain muistoksi!
Älä huuda, kuulen kyllä
Jos kuuntelet, lopeta valitus! Nyt tehdään asioita.
Katri itki lohduttomana, ja Fanni antoi hänen olla, tuijotti tiukasti ja käännytti tarjoilijat pois.
He viettivät illan ja yön Fannin ateljeessa. Puhuivat, nauroivat, itkivät, hiljenivät. Aamulla Fanni kampasi ystävänsä hiukset ja lähti mukaan sairaalalle.
Tulen mukaan.
Onko sulla aikaa?
Katri, älä nyt taas… Fanni huokaisi ja kaivoi repustaan harjan. Tässä! Kampaa nyt, muuten pelästytät lapsesi!
Saanalla kävi tuuri. Artun taidoilla tyttö saatiin kuntoon.
Milloin pääsen näkemään oravia? Saana istui vuoteellaan.
Pian! Kun pääset kotiin, mennään Fannin kanssa Helsinkiin. Siellä puistot täynnä oravia!
Miksi sinne?
Opetellaan silmien käyttö uudestaan. Siihen on parhaat paikat Helsingissä. Aleksi, Fannin ystävä, järjestää teille paikan kuntoutukseen.
Kuntou… mitä? En halua kuulla! Minä kysyn Fannilta!
Saanan mielestä Helsinki kuulosti vain seikkailulta. Ainakin enemmän kuin sairaalan harmaat seinät ja sateessa nuokkuvat puut.
Äiti!
Mitä nyt?
Tuleeko Arttu mukaan?
Ei, hänellä riittää töitä täällä! Saana, olen sanonut ei voi puhutella aikuista vain etunimellä.
Minä voin!
Miksi niin?
Koska hän rakastaa minun Fannia! Saana nauroi, kun Katri hämmästeli.
Joko taas suutasi soitat?
Eikö se näy? Äiti, ole nyt järkevä! Fanni ei usko, kun minä sanon! Saana pyörittää päätään kuin aikuinen, ja Katri miettii taas, miten lapset näkevät kaiken.
Oli vaikea olla näkemättä, miten Arttu katsoi Fannia, joka tuli tapaamaan Saanan. Mutta jostain syystä kumpikaan ei tunnustanut tunteitaan edes itselleen. Kävelivät kohteliaasti, vaihtoivat muutaman sanan ja hajaantuivat eri suuntiin.
He vaihtoivat viestejä myöhemmin, Saanan ja Katrin lähdettyä Helsinkiin. Fanni ymmärsi, että voisi auttaa muitakin lapsia, samaan tapaan. Aleksi lupasi auttaa, ja pian Arttu saattoi toinen toisensa jälkeen pieniä potilaita uuden “tatuointitätinsä” kyytiin.
Kestääkö kyyti? Entä äidin paikka? Noni, mennään!
Aivan harva valitsi junan. Fannin auto oli kuin koti tien päällä kosteuspyyhkeet, sipsit, tabletti: kaikki löytyi.
Arttu ihailee Fannia, muttei uskalla sanoa tunteitaan. Eikä Fannikaan. Askel jää ottamatta.
Olisiko mitään tapahtunut ilman Saanan apua? Tyttö palasi kuntoutuksesta ja suostutteli äidin lähtemään sairaalalle:
Miksi, Saana?
Haluan sanoa Arttulle jotakin.
Mitä?
Äiti, etkö tajua! Minun täytyy sanoa!
Minulle?
Sinulle myöhemmin!
Arttu kuunteli Saanan vakavana.
Hyvä, puhutaan.
Katri seurasi, kun tyttö selitti Arttulle jotain.
Mikset sano hänelle?
Kenelle? Mitä?
Fannille, että tykkäät.
Se on vaikeaa
Miksi muka? Aikuiset on outoja! Fannikin tykkää susta.
Olen huomannut
Miksi sitten vaietaan?
Ei minulla ole asuntoa, vain pieni vuokrakämppä sairaalan lähellä. Fannilla on omat kuvionsa, näin millä autolla hän ajaa.
Ja mitä sitten?
Mies tarjoaa naiselleen jotakin, etkö sinä sitä ymmärrä?
Eikö rakkaus riitä? Saana tuijotti Arttua. Ei vai?
Joskus se ei vain riitä
Saana ei jäänyt kuuntelemaan, vaan vinkkasi Arttua kumartumaan ja kuiskasi korvaan jotakin, joka sai miehen nauramaan ja pudistamaan päätään:
Riiviö!
Miksi sitä muuten kutsuisin? No, minä lähden nyt!
Saana nykäisi äitiä ja vaati:
Mennään!
Minne?
Fannin luo!
Saana, hän on töissä.
Ei haittaa. Iloinen yllätys!
Katri nauraa ja tilaa kyydin.
Myös Fannin kanssa Saana keskusteli ja sillä oli seuraus.
Kun Fanni illalla sulkee liikkeen, hän on päättänyt, ettei enää piilottele. Jos pieni tyttö huomaa, niin ehkä on aika tunnustaa itselleenkin?
Hän huomaa Artun vasta kun pitkä tumma hahmo astuu vastaan:
Hei.
Parin kuukauden päästä kerrostalon penkki kihisee jälleen.
Mies ilmestyi! Kuka tuo oikein on? Mies toi tavarat, mutta mitään ei tiedetä! Tyttö on yksin, huijataanko?
Onhan tuo sentään asiallinen.
Mitä sinä Irmeli tiedät! Sinunkin lapsista näytti, mutta mitä ne sitten puuhaa!
Fannin isälle pitäisi soittaa! Saisi tulla katsomaan.
Mutta onhan se nyt täällä!
Todellako? Milloin tullut?
Näin eilen. Jotain tässä on tekeillä!
Niin kai!
Ja sitten penkkiraati näkee kaiken.
Fannin valkoisen, harvinaisen upean mekon, joka vihdoin paljastaa tatuoinnin hänen selässään, ja saa Irmelinkin henkäisemään.
Artun, joka taluttaa morsiantaan ja salaa uhkaa nauravaa Saanaa sormella tämä juuri myi Fannin hänelle ja on nyt erityisen ylpeä.
Ja Katri itkee onnesta, pyyhkii huntua ja huitoo kysymykset pois.
Anna nyt minun itkeä ilosta! Hyviä kyyneliä nämä!
Viereen pakkautuu outokin joukko, kukkien ja halailujen kanssa. Kukaan ei koskaan saa tietää keitä he ovat.
Fanni nostaa hameenhelmaa, nakkaa korkokengät pois ja julistaa:
Haluan tennarit, häätossuilla ei ajeta!
Arttu nostaa morsiamensa autoon, sitoo nauhat, jotka Katri raahaa takakontista.
Ei ne elä normaalisti! penkki pätee, tuijottaen autojen perään.
Niinpä! Fanni mikä Fanni!
