Etsin naista nimeltä Sirkku.
Hänen piti kumartua matalan, rapistuneen porttikäytävän alla. Sisäpiha, kuin kaivo, oli täynnä märkiä lumikokkareita. Neljäs piha jo. Leikkipuisto, vanhat keinut, parvi poikia juoksutti märkää kiekkoa. Kiekko läväyttää vettä joka suunnalle, mutta pojat eivät lotkauta korvaansa eihän niitä pieni sade haittaa.
Hän jäi portin alle seisomaan, antoi katseensa kiertää. Mieleen teki niin kovasti tarttua kiinni johonkin yksityiskohtaan, joka vetäisi menneisyyden syvyyksistä muistoista selkoa. Mutta täällä kaikki oli vinksallaan ei kuten silloin. No, olihan siitä vuosikymmeniä. Silloin nää portit unohtivat kaiken muun: pyykkinarut, komerot, floksit ja puiset penkit.
Mutta nyt…
No, vaikea olisi olla muuttumatta vuosikymmenissä.
Väki ei kiinnittänyt huomiota harmaaseen, tukevahkoon vanhempaan mieheen, joka tuli hiukan liian hienossa lippalakissa läppävillavuorilla. Näissä neljässä Töölön pihassa moni vuokrasi asuntoaan. Helsinki…
Hänen piti mennä siihen portin oikealla puolella olevaan taloon. Se ei voinut muuttua. Hän muisti, että kerros oli toinen, talo kolmikerroksinen. Huoneisto oli syvällä käytävällä, oikealla kulmassa. Ovessa oli sekalaisia, vähän kummallisen mallisia ovikelloja, joissa erilaisten asukkaiden sukunimiä.
Hän muisti kaiken sieltä sisältä jokaisen ikkunaverhon laskoksen, vinon ikkunasalvan, vihreän vedenkeittimen, narisevan lattian ja kuinka kahden päivän ajan jahtasivat yhtä itsepäistä torakkaa. Hän tunsi sen asunnon yhä…
Mutta numero ja tarkkaa taloa hän ei muistanut. Muisti vain kadun. Eikä edes pihaa enää, koska näitä kaivopihataloja oli koko katu täynnä. Eikä edes portaasta ollut varma toisesta porttikongista?
Kaikki talot olivat rakennettu samaan tyyliin ja näyttivät toisiltaan kuin krapulaiset kaksoisveljet.
Niinpä hän käveli pihoja yksi toisensa jälkeen…
Oikea talo, toinen portaikko, ei kun, Töölössä sanottiin rappu, toinen kerros, ovi käytävän perällä… Oliko 43? Vai… Jos porrashuoneessa oli ovikoodit, hän painoi 43.
Päivää, etsin Sirkku-nimistä rouvaa. Voisitteko…
Joskus joku vain sanoi, että ei täällä asu sellaista, joskus jopa että ei asu sen nimistä miestäkään. Uusi numero, uusi yritys.
Anteeksi, tämä on hyvin tärkeää. Asuiko Sirkku teillä 80-luvulla? Minun täytyisi tietää.
Kun kolmas piha oli käyty, hän otti esiin pienen vihkon ja merkitsi:
16 ei kukaan, 24 tuskin, 32A eivät tunne, ostivat vasta…
Pihoja oli liikaa. Pitäisi käydä uudelleen niissä taloissa, joissa ei vastattu, missä jäi kysyttävää.
Porraskäytävän loivilla portailla nousi likaisen harmaa kissanhaju vastaan. Tämä tuoksu oli sama jo ennenkin.
Hei! hän tervehti kohteliaasti.
Vastaan tuli vanhempi nainen harmaassa villakangastakissa, kaupankassin varressa.
Hei, mikäs asialla? nainen kysyi.
Toisen kerroksen asukas. Etsin Sirkku-nimistä naista, yli kuusikymppistä. Tunnetko?
Missä asunnossa?
Kulmahuoneisto, oikealla. Mutta siitä on aikaa… silloin kun täällä oli vielä yhteisasuntoja. En ole varma edes talosta…
Kulmahuoneisto? Ei asu siellä ketään Sirkku-nimistä. Asuvat Ivaskat, mies ja nainen, kaksi lasta siinä. Ei täällä mitään Sirkkuja. Olen koko ikäni asunut tässä, enkä muista sellaista.
Kiitos, hän laski päänsä ja alkoi laskeutua kuluneita portaita alas.
Nainen lähti perään.
Mikä sukunimi sillä oli?
Jos muistaisin, etsisin puhelinluettelosta mutta en muista, enkä edes tiedä.
No mutta… Mikä suhde teillä oli häneen, jos sopii kysyä?
Hän kääntyi, jäi siinä hetkeksi hämilleen…
Hän…?
Miten sitä voisi määritellä? Sirkku… Sirkka… Sirpa…
Rakkaudella ei ole virallista määritelmää. Se on joko olemassa tai ei. Kaikki muu on omia tarinoita ja niiden seurauksia. Aleksanteri Juhani oli aina uskonut, että rakkaus ohutta kuin kevätjää ei kestä edes kahta kovaa sanaa saati vuosikymmenten eroa. Muistojen satunnaiset onnen läikähdykset hänen sisällään olivat samanaikaisesti apu ja piikki lihaan.
Hän kantoi syyllisyytensä sydänvammaisena neljä vuosikymmentä.
Ehkä juuri muistot pitivät hänen sydämensä käynnissä, vaikka… sydän jui ensimmäisenä. Kun vaimo, jonka kanssa elettiin yhteen kuin vanhan liiton pariskunta, kuoli, tuli outo, pehmeä kipu, ja sitten sydäninfarkti.
Vaimon kanssa ei riidelty, ei selvitetty asioita he vain yks´kaks, erkaantuivat asettuessaan omiin huoneisiinsa. Kommunikaatio kului lähinnä siihen, kuka vie roskat ja kuka ostaa perunat.
Vaimo piti taloa omanaan, ukko vain roikkui mukana, koska mihinkäs sitä laittaisi.
No, pysyköön nurkissa, tokaisi vaimo ystävilleen torstailounaan päätteeksi.
Kotona silmissä vilkkui kullattuja tauluja, kristallikruunuja, antiikkiviljeltyjä kalusteita ja kirkkaita mattoja. Salin keskellä seisoi valkoinen flyygeli ja sen päällä kallis kiinalainen maljakko silkkikukilla.
Flyygeli oli ainoa oikea Steinway & Sons, Jenkeistä. Mutta Aleksanterin mielessä se oli väärennös: kukaan ei soittanut sillä, maljakko ei liikahtanut sen päältä vuosiin. Se oli pöytä kalliille posliinille, melkein kuin yksi kolmioneliön arvo sellaisenaan.
Vaimo yritti kyllä flyygelin kanssa, palkkasi opettajan, mutta sekin loppui pian. Ainoa asia, minkä hän sai kunnolla päätökseen, oli manikyyri.
Eikä odotus onnenhetkistä missä raskauskantamaakaan kestänyt mutta siitä Aleksanterin oli vaikea moittia. Silti hän epäili, että vaimon itsekkyys esti häntä tulemasta äidiksi.
Viimeiset vuodet olivat jo rauhallisempia. Terveys petti molempia, yhdessä kolottiin kotikonnuilla ja pyydettiin sorsille leipää Tokoinrannassa. Aleksanteri innostui kalastuksesta. Ei ollut enää mitään todistettavaa kummallekaan.
Miksi ei olla aiemmin kävelty täällä, Sirkkuli? hän kysyi kerran.
Typeriä oltiin, siinäpä syy, vaimo hymähti.
Nuorena säntäiltiin sinne sun tänne. Aleksanteri kiipesi virkauraansa pitkin ministeriöön saakka. Anoppi kunnon legendaarinen johtajatarvaltiotieteilijä nosti miestä kuin hissillä. Välillä Aleksanterilla ei ollut aavistustakaan omasta vastuualueestaan, mutta anoppi taputti jo käsiään uusien ylennysten varalta.
Ja ylennys ansaittiin: ahkera, fiksu, tekijäluonne, osasi ottaa riskejä ja johtaa. Sellaisesta vävystä uneksi jokainen ex-komiteapäällikkö Pirkko Virtanen.
Alussa sellainen vävy lipsahti melkein käsistä tarvittiin vähän lehmänkauppoja. Näistä paljasti Aleksanterille vaimo, mutta vasta vuosikausien päästä ja oikean äidin suuttuessa tytölle. Isä ei halunnut hämmentää nuoren, hemmotellun tyttären päätä.
*
Etsinnät jatkuvat: Aleksanteri harppoo pihoja, soittelee ovikelloja, kyselee, kohtaa närkästystä, puheensorinaa, kieltelyjä ja merkillisten sattumien ketjua.
Sitten, Helsingin kosteassa syksyssä
Kaupungissa, missä lippalakit hölskyy ja ihmiset käyvät kauppaa niin kioskista kuin Nissanin takakontista, Aleksanteri astuu Pasilan metroasemalle.
Siellä hänen korviinsa kantautuu soitto… Ja siinä, vaaleansinisen baskerin kätköissä, nuori hoikka tyttö sellainen aito suomalainen Sirppa soittaa viulua. Hänen edessään kasoittain metron harmaata lattiaa, ohikulkijat viskaavat irtokolikoita viulun koteloon.
Aleksanteri jähmettyy. Tyttö esittää jotakin surullista, sormet punaisina kylmästä mutta soitto täynnä vimmaa. Koko maisema kampittaa sydämen.
Jonkin ajan kuluttua epäonninen taskuvaras yrittää napata viulukotelon. Tyttö jatkaa soittamista silmät kiinni, vaikka ihmiset huutavat “Varas!” Aleksanteri syöksyy juoksuun, takaa-ajo päättyy viulukotelo löytyy, osin rikki.
Sirppa on murheissaan, mutta ei niinkään varkaudesta. Aleksanteri yrittää jutella, mutta tyttö lyö läpi jäisen kuoren: hänellä ei olekaan enää syytä soittoon äiti on kuollut. Sillä hetkellä Aleksanteri tajuaa: nuorella ei ole enää kenelle soittaa, eikä rahaakaan, eikä edes ruokaa. Aleksanteri yrittää tarjota setelinipun, mutta Sirppa torjuu sen: “Vielä minä kerjäläiseksi rupean, kiitos vaan!”
Mutta Aleksanteri palaa seuraavana päivänä metroasemalle uudelleen ja uudelleen. Hän istuu ja kuuntelee, tuo lisää kolikoita, yrittää uudelleen saada tytön huomion: “Minä suojelen sinua varkailta, tule tapaamaan huomenna!”
Eräänä iltana Sirppa saapuu töiden jälkeen hyvästelemään viulun ja aikoo viskata sen Eläintarhanlahteen. Aleksanteri ehtii väliin: “Ei! Sinä ja viulu, se on kohtalo, kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin.” Lopulta viulu pelastuu, ja Sirppa riuhtaistaan uuden epätodennäköisen ystävyyden alkuun.
Pian käy ilmi, että Sirppa asuu vanhassa yhtiöasunnossa äitinsä jälkeen, kahdessa huoneessa, joista suurin osa elämän detaljeista on kiinni Aleksanterilla kuin kermaviili terälehdissä. Kun Aleksanteri joutuu jälleen jonkinlaisen selkkauksen keskelle kauppahallin portinvartijat, kahina, mustelmat ja lääkärikäynnit Sirppa lopulta hoitaa hänet, paapoo, juottaa teetä ja paikkaa housuihin repeämän. Samalla Sirppa kertoo, että aikoo ryhtyä kauppatorikauppiaan apulaiseksi, koska viulunsoittajille ei ole töitä. Aleksanteri puolestaan vakuuttaa, että elämässä on muitakin mahdollisuuksia kuin pelkkä arki.
Heistä tulee parivaljakko. Sadekaudella Helsingin kaduilla he juoksevat suojasta suojaan, juovat samaa kahvimukia, käyvät katsomassa valkoista Töölönlahden joutsenparia, nauravat, lukevat runoja Sirppa osaa koko Eeva-Liisa Mannerin ulkoa.
Tulee viimeinen yhteinen ilta: Aleksanteri aikoo pyytää Sirppaa mukaansa Ouluun, jopa naimisiin. Sirppa taas lukee runoja Larin-Kyöstiltä ja sylkäisee: “Tämä on viimeisen tapaamisen laulu.”
“Ai viimeinen? Ei muuten ole, minä tuon sinut mukanani minä rakastan sinua,” Aleksanteri vakuuttaa. Ja yöllä, sateen rummuttaessa ikkunoihin, molemmat tietävät, että hetket ovat harvinaisia. Mutta aamulla puhelu vesittää kaiken: Aleksanterin on palattava, ja jotain outoa hänen työssään on alkamassa rikostutkinta. Tuleva appi painostaa naimisiin oman tyttärensä kanssa, mutta Aleksanteri vaikeroi: “Ei, minä rakastan Sirkkuani!” Mutta uhkaukset käyvät koviksi, Aleksanteri pakenee junan viimeisellä minuutilla, itkien pitkin rautatieaseman kiviseinää.
*
Vuosikymmeniä kuluu. Aleksanteri selviytyy elämässä, vaikka kaipaus kalvaa. Hän käy läpi Helsingin pihoja, soittaa ovikelloja ja käy teknovälinekaupassa, jossa nuori myyjä tietää: Sirkkuko? Sehän asui täällä vielä!
Aleksanteri menee pihaan, jossa vanha pihakoivu on juuri kaadettu, tapaa pariskunnan, jotka vihdoin muistavat: Sirkku muutti mutta tytär jäi. Sinun kannattaa kysyä Sirkun tyttäreltä, hän asuu siinä vanhassa asunnossa!.
Aleksanteri, jalat hapoilla, soittaa ovikelloa. Oveen avaa nuori nainen aivan kuin nuori Sirkku, mutta aikuisena. Aleksi, heidän yhteinen poikansa, ponkaisee esiin. (Sinä olet varmaan… isäni?)
Tytär kutsuu sisälle keittiöön missä on nyt cappuccinokone, pastellinväriset pyyhkeet, mutta ei enää torakoita, joita Sirkku nuorena metsästi rohkeasti.
Tarina kulkee: Aleksanteri saa sairauskohtauksen, vävymies lääkäri vie hänet ja tyttären Sirkun äidin luo, uudelle asuinalueelle Vantaalle modernia kerrostaloarkea viidennessä kerroksessa.
Sirkku kuitenkin avaa oven, vaikka ikä on tuonut elämään hieman apeaa harmautta ja painoa poskille. Silmissä on vielä ne samat vanhat pilkkeet ja hämmästys, kun mies lyyhistyy hänen jalkoihinsa kuin latva auringossa.
Sirkku, minä… anna anteeksi, Sirkku, ääni särkyy.
Tiedän… odotin, nainen vastaa hiljaa, kyyneleet silmissä.
He rutistautuvat toistensa syliin ensin eteisen lattialla, sitten jo sairaalan takapenkillä. Sirkun silittäessä Aleksanterin kättä tämä vakuuttaa:
Nyt en enää jätä.
En minäkään, Sirkku hymyilee läpi kyynelten, ja alkaaironisella suomalaisella tyylillälukemaan runoja puolityhjästä K-marketin kuitista.
Helsingin illat pitenevät, matka vie sairaalaan, mutta vihdoin Aleksanteri löytää kotinsa: Sirkun kädestä.
Eikä hän tullut liian myöhään.
***Aamun ensi valossa, kun kevään ensimmäiset varpuset naputtelivat ikkunaan ja sairaalan kaiuttimista kaikui yöpuhdistuksen kolina, Aleksanteri havahtui Sirkun syliin. Siinä, steriilissä harmaudessa, pieni pöytä, jolle oli tuotu valmis puuro ja kupillinen teetä, näytti yhtäkkiä kodilta.
Sirkun sormi piirsi hänen kämmenelleen vanhoja sanoja, joita kukaan muu ei enää muistanut: Seitsemän kirjainta, yksi menneiden vuosien valtatie, jonka he olivat kulkeneet erikseen, päätyen samaan lepoon, samaan huoneeseen.
Tiedätkö Sirkku kuiskasi ja nojasi Aleksanterin olkaa vasten, ne joutsenet, jotka näimme Töölönlahdella? Ne tulevat aina keväisin takaisin samaan pesään. En osannut nuorena uskoa, mutta…
Aleksanteri nautti siitä, että joku lopulta vastasi hänen lauseitaan, tarttui käsivarteensa, kuivasi poskensa oikeasta kohdasta. Hän olisi halunnut sanoa anteeksi, kiitos ja vielä kerran mutta Sirkku painoi sormen hänen huulilleen ja vain nyökkäsi: kaikki oli jo sanottu.
Ikkunan taa nousi hiljainen cityn aamuliikenne; tööttäysten ja raitiovaunun kilinän keskellä Aleksanteri tunsi, miten kylmässä, vuotavassa Helsingissä oli vielä tilaa lämmölle. Sirppa ja Aleksi tulivat käymään, toivat tulppaaneja ja pullia. Lapset kiusasivat toisiaan, kuin heillä aina olisi ollut yhteinen isä.
Seuraavana aamuna Aleksanteri pyysi Sirkulta vielä yhtä palvelusta: mennään hetkeksi ulos, edes sairaalan pihalle. Sirkku auttoi hänen päälleen ruskean villakangastakin ja ojensi hatun. Kun he astuivat narisevan oven läpi ulos, yllättäen Töölönlahti ei ollut kaukana: kaupungin yllä kuulteli kirkas, sula valo, ja veden yllä lensi, kuin ohikiitävänä varjona, kaksi joutsenta.
Aleksanteri nojasi Sirkkuun ja nauroi se heidän vanha, yhteinen naurunsa kumpusi esiin, naurua vaikka polvet naksuivat.
Minne sinä nyt veisit minut?
Sinä viet minut sinne, missä intohimot eivät jää kadun kulmiin lojumaan, Sirkku vastasi, ja yhdessä he lähtevät hitaasti pitkin sairaalan hiekkakäytävää, kuin nuorina, kohti kaupungin ensimmäisiä auringonsäteitä ja märkiä porttikongeja, edelleen sydämen kompassin johdattamina.
Heidän varjonsa asettuivat vierekkäin hiekalle, pitkät, kumartuvat toisiinsa.
Ja kun he viimein pysähtyvät, Aleksanteri tarttuu Sirkun käteen, eikä enää päästä irti ei tästä päivästä, ei seuraavasta. Viimein he ovat perillä, yhdessä, siinä missä tarina joskus katkesi mutta rakkaus hiljaisena, vähän kömpelönä, mutta itsepintaisena kuin varhaisen kevään valo jatkui, sitkeästi ja varmasti, uudelleen kohti kaikkia vielä tulevia aamuja.
