Muistan tuon tapahtuman kuin eilisen, vaikka siitä on jo viisitoista vuotta. Pienen tytön katse, umpiruohonvihreät silmät, porautuivat minuun aivan hiljaa usean minuutin ajan, kunnes hän äkisti kysyi:
Onko teillä tytärtä?
Yllättyneenä vastasin: Ei ole.
Tyttö huokaisi syvään ja kävi vakavan näköiseksi:
Ettekö haluaisi?
En ehtinyt kunnolla edes sulattaa hänen sanojaan ennen kuin hän jatkoi:
Minä voisin olla tyttärenne, jos vain tahtoisitte…
Mieleni vaelsi kauas pois. Olihan minulla poika, jo parikymppinen silloinkin. En ollut koskaan varsinaisesti kaivannut toista lasta. Mutta hänen lauseensa “Ei tytär koskaan liikaa ole” ja nuo suuret silmät lumosivat minut täysin.
Olen aina haaveillut pienestä tytöstä. Sellaisesta prinsessasta, jolle tekisin tukkaan lettejä, ostaisin mekkoja ja koruja, leikkisin nukilla ja laittaisin meikkiä yhdessä. Mutta kun sain pojan, en rohjennut toivoakaan toista lasta. Ajattelin, että olen jo liian iäkäs miten tällainen enää onnistuu? Mutta tyttöä olin kaivannut.
Totta kai haluaisin! huudahdin. Silloin hän kietoi kätensä ympärilleni niin kuin olisimme aina kuuluneet toisillemme, alusta asti.
Tuossa pitkässä, tiukassa halauksessa sain tuntea kaiken kiintymyksen, jonka hän oli koko pienen elämänsä aikana kerännyt vanhainkodin seinien sisällä. Hilja-Mari oli tuolloin viiden vanha. Hän oli tuotu Helsingin lastenkotiin puolitoistavuotiaana. Hänen vanhempansa olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa, jossa seitsemän ihmistä menetti henkensä. Siitä asti Hilja-Mari oli unelmoinut kodista ja perheestä mutta adoptiot ovat pitkiä prosesseja eivätkä kaikki lapset saa uutta perhettä.
En voisi tarpeeksi kuvata, miten riemuissaan hän oli saadessaan uusia läheisiä, miten silmät tuikkivat, kun hän opetteli muistamaan jokaisen uuden sukulaisen nimen. Ihan jokainen ihastui Hilja-Mariin, sillä hänessä oli valtavasti rakkautta ja lämpöä. Mieheni suhtautui aluksi varauksella, mutta jo ensitapaamisella Hilja-Marin hurma voitti, ja hän syleili meitä molempia kutsuen meitä “äidiksi” ja “isäksi”, kuin olisimme hänen vanhempiaan aina olleet.
Hilja-Mari kotiutui vaivatta. Pian hän ohitti ikätoverinsa koulussa; ensimmäisellä luokalla hänet huomattiin erityisestä järjenjuoksustaan ja terävästä älystään. Viime vuosina Hilja-Mari on innostunut uudesta harrastuksesta hän kirjoittaa runoja. Hänestä on tullut koko suvun iloksi, ja kiitän joka päivä kohtaloani, että astelin juuri sinä päivänä tuohon Helsingin lastenkotiin ja sain maailman kauneimman lahjan.
Kaikki tämä tuntuu tänään melkein unelta, mutta rakas muisto lämmittää sydäntäni yhä, syvältä kuin suomalainen juhannusyö.
