Tämä tarina sattui minulle viisitoista vuotta sitten. Eräänä päivänä lastenkodissa pieni tyttö katsoi minua suurilla vihreillä silmillään ainakin viiden minuutin ajan ja kysyi yllättäen: Onko teillä tytär?
Ei ole, vastasin vähän hämmentyneenä.
Hän huokaisi syvään ja totesi vakavalla ilmeellä: Eikö teistä olisi kiva, jos olisi?
Kun vielä pyörittelin hänen sanojaan mielessäni, hän jatkoi: Minä voisin olla teidän tyttärenne. Siis jos vain haluatte…
Ajatukseni laukkasivat sinne sun tänne. Minulla on kaksikymmentävuotias poika. En ole koskaan varsinaisesti kaivannut toista lasta. Mutta hänen lauseensa: Tytär ei olisi ollenkaan liikaa, ja ne ujot silmät jäivät kummittelemaan mieleeni.
Olinhan joskus haaveillut tyttärestä. Sellaisesta pienestä prinsessasta, jolle voisin ostaa rimpsuhameita, hiuspompuloita ja pehmonukkeja, leikkiä meikeillä ja pelata tyttöjen pelejä. Mutta elämä toi pojan, ja toisen lapsen hankinta jäi alati muiden kiireiden varjoon. Joten mietin: Tässäkö sitä nyt ollaan aikuinen nainen miettimässä tyttälapsen kasvattamista? Varsinkin, kun jäin koko elämäni unelmoimaan tyttärestä. Tottahan toki! vastasin, ja hän kapsahti kaulaani sellaisella voimalla, kuin olisimme kuuluneet yhteen syntymästämme asti.
Siinä halauksessa hän antoi minulle kaiken sen rakkauden, jota oli säästänyt vuosikausia lastenkodissa. Pieni Aamu oli viisivuotias. Hänet oli tuotu lastenkotiin puolitoistavuotiaana, kun hänen vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa, jossa menehtyi seitsemän ihmistä. Siitä asti Aamu oli haaveillut omasta perheestä, mutta kun monta muunkin lasta odotti omaa paikkaansa, hänen odotuksensa vaan venyi ja venyi.
Ette voi kuvitellakaan, kuinka onnea pirskahteli Aamun silmistä, kun hän sai uusia sukulaisia, ja kuinka tunnollisesti hän opetteli ulkoa jokaisen uuden perheenjäsenen nimen. Kaikki rakastuivat häneen heti, sillä hän oli hirmuisen sydämellinen tyttö. Mieheni oli aluksi perin epäileväinen koko ideasta, mutta jo ensimmäisten minuuttien jälkeen hänkin suli tytön valloittavuudelle. Aamu ryhtyi heti kutsumaan meitä äidiksi ja isäksi, eikä mieheni varmasti koskaan olisi enää jättänyt häntä.
Aamulta sujui kaikki kuin vanhalta tekijältä, ja pian pärjäsi koulussa muiden mukana. Ensimmäisellä luokalla opettaja huomasi heti, kuinka terävä ja järkevä pää hänellä on. Nyt hänellä on uusi harrastus: runojen kirjoittaminen! Hän on perheen ja koko suvun suosikki, ja olen kiitollinen kohtalolle, että satuin silloin eksymään kirkasotsaisen Aamun matkalle Pohjois-Savon lastenkotiin.
