Olen kahdeksan vuoden ajan elänyt avioliitossa mieheni kanssa. Luulin, että hän oli ihan tavallinen mies, mutta avioeron yhteydessä hänestä paljastui kaikkea mätää, mitä en olisi koskaan uskonut. Nyt minua suorastaan ällöttää ajatus siitä, että olin hänen kanssaan niin monta vuotta, mutta onneksi pääsin irti.
Tapasimme vuoden ajan ennen kuin menimme naimisiin. Olimme siis yhdessä yhdeksän vuotta. Tänä aikana perheessämme tapahtui yhtä sun toista riitoja ja sovintoja, onnea ja huolta. Olin ajatellut, että meidän elämämme oli ihan normaalia, ja näin kaikkien muidenkin elävän. Omillakin vanhemmillani oli kaikenlaista elämässään, ja silti he ovat olleet naimisissa viisikymmentä vuotta, kaikki hyvin.
Meillä on poika, nykyään kuusivuotias. Hän oli viisi, kun erosimme. Mieheni ei juurikaan piitannut pojastaan sanoi aina, että lapsi on vielä pieni ja lupasi muka viettää enemmän aikaa, kun lapsi kasvaa.
Kotitöistä hän ei välittänyt lainkaan. Korkeintaan tiskasi joskus tai vei roskat. Hänen äitinsä oli opettanut hänelle, että nämä ovat naisten hommia, eikä miehen kuulu tehdä mitään sellaista.
Anoppini on toisenlainen tarina. Onneksi hän asuu eri paikkakunnalla ja kävi vain kolmesti vuodessa luonamme siinä oli kyllä tarpeeksi kestämistä. Perheemme toimi jotenkuten, kunnes anoppi saapui mukanaan oman isänsä opit, ja taas sai olla setvimässä riitoja.
Eniten ärsytti anopin puheet perheen elättäjästä ja kodin ylläpitäjästä. Minä olin rahallisesti perheen selkäranka sain paljon enemmän palkkaa kuin mieheni. Siksi tuntuikin oudolta kuunnella puheita siitä, kenen tehtävänä on pitää koti pystyssä ja kenen tehtävänä on metsästää mammuttia.
Viimeisen vuoden aikana mies ei töitä nähnytkään. Koronan aikana hänen firmansa pysyi juuri ja juuri pinnalla, mutta luulin että pahin oli ohi väärässä olin. Firma meni konkurssiin, kaikki saivat lähteä, mukaan lukien hän. Uusi työpaikka oli jatkuvasti “epäilyttävä”, “liian vähän palkkaa” tai “liian pitkä työmatka”. Mies vain selasi työpaikkailmoituksia, lähetti hakemuksia ja kävi haastatteluissa mitään ei löytynyt.
Minä tein kahta vuoroa: ensin omassa työssäni ja sitten iltapäivällä poika päiväkodista ja kotiin, missä kodin askareet odottivat. Miehellä ei ollut aikaa auttaa kotona, kun hän muka haki töitä.
Tietenkin olin lopen kyllästynyt tällaiseen asetelmaan. Riitelin, huusin, paiskoin ovia ja nukuin välillä ystävällä. Annoin miehelleni viimeisen mahdollisuuden, mutta hän ei tehnyt mitään asialle.
Lopulta olin saanut tarpeekseni. Pakkasin hänen tavaransa ja heitin ulos asunnostani, jonka vanhempani olivat minulle aikoinaan antaneet ennen naimisiinmenoa, ja laitoin eropaperit vetämään. Mies yritti tulla sovittelemaan, mutta olin niin väsynyt kaikkeen että en enää uskonut yhteenkään sanaan.
Erosimme siis. Eikä mies ole vieläkään antanut periksi haukkuu minua ja levittää juoruja yhdessä äitinsä kanssa. Sukulaisia minun ei enää kiinnosta, mutta pahinta oli, kun hän alkoi soitella omille vanhemmilleni ja kertoa törkyjuttuja. He ovat jo iäkkäitä, eivätkä tarvitse sellaista riesaa.
Lisäksi yhtenä päivänä, kun en ollut kotona, mies tuli omalla avaimellaan sisään ja varasti minun kannettavan, takin, mikroaaltouunin ja korut. Kuittia ei tietenkään mistään ollut, joten turha oli poliisia vaivata. Olisi pitänyt vaihtaa lukot heti, mutta eipä tullut mieleen että hän tekisi moista.
Kaikista suurin yllätys kuitenkin tuli oikeudessa, kun mies vaati isyystestiä lapsesta sanoi, ettei ole varma onko kyse hänen pojastaan. Itse kieltäydyin testistä ja sanoin vain suoraan, että eipä ole hänen, mikä sai sekä miehen että anopin sanattomiksi. Näin jälkeenpäin, ehkä se oli valhe, mutta heidän ilmeensä teki sen arvoiseksi.
Oikeuden päätöksellä miehen nimi poistettiin pojan syntymätodistuksesta ja minä sain olla täysin vapaa. Olen lukenut monia tarinoita, missä tällaiset “isät” estävät äitiä lähtemästä mihinkään lapsen kanssa, uhkailevat ja kontrolloivat. Minulta jäi onneksi se kaikki pois sain itse kaiken päätäntävaltaani. Mies antoi lopulta suurimman lahjan.
Entinen mieheni ja hänen äitinsä tietävät kyllä, että poika on miehen näköinen, on kuin kopio hänestä. Mutta en halua heidän näkevän poikaa, ja nyt minulla on siihen täysi oikeus papereissa he ovat kuin ilmaa. Selvisivätpähän tästäkin. En tarvitse heidän apuaan, en elatusmaksuja, en mitään.
