Eri ihmiset
Sanni oli kyllä lapsena ihan omanlaisensa tapaus. Sekä isä Kalevi että äiti Leena ymmärsivät, että olivat itse aiheuttaneet tämän. Liiaksi menivät pientä Sannia lellimään. Mutta miten tässä olisi voinut olla lellimättä? Niin kaunis, niin herkkä ja niin vaikean kautta saatu lapsi. Leena ei millään meinannut tulla raskaaksi, vaikka yritettiin ihan kaikkea. Kaikki lääkärit kierrettiin, käytiin jopa Helsingissä asti. Kaikki vain kohauttelivat hartioita ja totesivat, ettei mitään vikaa löytynyt.
Mutta jos mitään vikaa ei muka ollut, miksi heille ei sitten syntynyt lasta? Eräs vanha tohtori neuvoi kokeilemaan kansanparantajaa. Niin he tekivätkin. Leena joi viikon seassa niin pahaa rohtolientä kuin vain olla voi. Nyrpisteli naamaa mutta kiltisti joi, ja niin vain sitten tulikin raskaaksi. Onni oli ylimmillään. Kalevin riemuhuudot kuuli koko taloyhtiö.
Raskaus oli rankka kuin marraskuun kaamos. Kalevi pelkäsi monta kertaa, ettei Leena selviä loppuun asti. Leenaa oksetti koko ajan, pysyi tuskin hereillä, ja pelkät hajutkin laittoivat pahoinvoinnin päälle, kädet ja jalat turposivat kuin kumisaappaat keväällä. Leena ei nukkunut kunnolla, tuskin kävi edes ulkona. Kun sitten synnytys alkoi, Kalevi huokaisi helpotuksesta mutta se olikin vasta alkua. Synnytys venyi yli kymmenen tunnin, eikä mikään auttanut, joten leikattiin sitten keisarileikkauksella. Tyttö tuli maailmaan väsyneenä ja kalpeana, Leena vuoti verta ja oli pari päivää ihan rajalla mennä menojaan. Kaikki kuitenkin kääntyi vielä hyväksi. Kuukauden sairaalarumban jälkeen, Leena ja Sanni tulivat vihdoin kotiin. Kalevista tuntui, että onni oli täydellistä, hän ei olisi voinut olla iloisempi edes lottovoitolla.
Nyt se perheonni varmasti alkaa, nyt on vihdoinkin kaikki niin kuin pitääkin.
Kun Sanni oli viisi, Kalevi tuli kotiin, istui keittiönpöydän ääreen ja tokaisi:
Leena, meidän pitää rakentaa talo. Eihän tässä miltään tunnu yhdessä yksiössä pyöriä. Sannilla pitää olla oma huone, sehän on selvä.
Leena nyökkäsi, mutta rahanpuute huoletti. Mistä he repivät rahat taloon?
Olen suunnitellut kaiken. Jos rakennetaan hitaasti, pala kerrallaan, niin saadaan valmista, kun ei hosuta. Leena kuunteli, tajusi että Kalevi oli oikeassa. Oma koti olisi perheen onni.
Mutta unelmat eivät edenneet. Sanni sairastui alkuun tavalliseen flunssaan, mikä levisi korviin, sitten tuli lisää vaivoja… Sairaala vaihtui tiuhaan, Kalevi ja Leena joutuivat ankarasti velkaan, mutta Sanni saatiin jaloille. Parannus kesti kolme vuotta.
Kalevi ei puhunut enää talosta, niiden haaveet jäivät taka-alalle. Sanni kasvoi reippaaksi, ja Leena lähti töihin tehtaalle palkka kaksin oli paljon parempi. Vähitellen he selvisivät veloista, mutta vasta kun Sanni täytti 14. Talonrakennus vaihtui pieniin säästöihin ja Sannin kasvaviin tarpeisiin uusi mekko sinne, takki tänne, valmistujaisjuhla tulossa… Leena ja Kalevi säästivät parhaansa mukaan. He ajattelivat: Sanni valmistuu ensi keväänä ja muuttaa opiskelemaan, sitten voidaan taas haaveilla talosta. Mutta toisin kävi.
Sanni pääsi yliopistoon toiselle paikkakunnalle, vanhemmat paisuivat ylpeydestä. Kahdessa vuodessa Kalevi sai talon seinät pystyyn, vaikka ikkunoiden tilalla oli vasta vanerilevyt. Kuitenkin tupa alkoi tuntua talolta.
Sitten eräänä sunnuntaina Kalevi ja Leena palasivat rakennustyömaalta, ikionnellisina, koska tänään oli saatu kaksi ikkunaa paikalleen. Ovikello soi. Leena meni avaamaan ja kiljaisi ovella seisoi Sanni, iso vatsa edellä. Vieressä hikoili pitkähiuksinen nuori mies.
Sanni! Mitä…? Leena vilkaisi vatsaa.
No äiti, älä nyt. Täällä on meidän vauva. Tässä on muuten Joonas tutustukaa nyt, hän muuttaa meille ja mennään naimisiin.
Joonas nyökkäsi, jauhoi purkkaa kuin heinää.
Kaikki kokoontuivat keittiöön pöydän ääreen. Ensimmäisenä Kalevi avasi suunsa:
Miksi et kertonut mitään?
Sillä mitä se olisi muuttanut olisit sinä kuitenkaan muuta tehnyt kuin saarnannut.
No entä opiskelu?
Eiköhän tässä ilman opiskeluakin pärjätä. Joonashan lopetti jo ekana vuonna ja hyvin pärjää.
Kalevi katsahti Joonakseen, joka taas vain nyökkäsi ja pureskeli.
Työssäkö Joonas sitten on nykyään?
Isä, älä nyt ala! Ei vielä… etsii vaan sitä omaa juttuaan.
Ärtymys alkoi nousta Kalevissa.
Milläs meinaatte elää, jos kumpikaan ei ole töissä ja lapsikin tulossa?
Sanni tuijotti hetken.
Kai mulla on sentään vanhemmat.
Kalevi käveli keittiöön, ettei tulisi sanoneeksi liikaa. Leena tuli perässä ja he katsoivat yhdessä ikkunasta ulos. Nuoret yöpyivät olohuoneessa, vanhemmat lattiapedillä.
Aamulla Kalevi totesi:
Muutetaan talolle. Kun remontoidaan yksi huone, pärjätään siellä. Annan ne nuorelle perheelle tämän yksiön, vaikka hääpäivälahjaksi.
Leena mietti hetken mutta suostui. Nuoret ilahtuivat lahjasta. Leena ja Kalevi pakkasivat vain tärkeimmät tavarat mukaansa, etteivät nuoret joutuisi istumaan tyhjissä seinissä. Muuttopäivänä Kalevi taputti Sannia olkapäälle:
Tässä nyt olisi, oma koti. Ole hyvä emäntä.
Talo oli vielä kuin työmaa, mutta Leena ei lannistunut. Työpäivän jälkeen hän ruokki miehensä, pesi pyykit paljussa ja kantoi veden kaivolta kolmen sadan metrin päästä, auttoi remontissa minkä kerkesi. Sanni kävi pyytämässä rahaa aina välillä, vanhemmat tietysti auttoivat mutta rahat menivät talonrakennukseen kuin kauraryynit hevosen suuhun.
Kerran Kalevilla repesi hermo. He lähtivät käymään Sannin luona.
Onko Joonas vieläkään töissä?
Ei, isä, ei hän mitään paskatyötä mene tekemään.
Ajatteleeko miehesi ollenkaan, miten perhe elätetään, kun lapsikin on?
Sanni avasi suunsa, mutta Kalevi nosti kätensä.
Haluan kuulla Joonakselta.
Joonaksen purukumi pysähtyi. Hän katsoi Sanniin, sitten vanhempiin.
Eihän sitä betonia ole pakko kenenkään lapioida.
Kylläpä on, kun perhe on, siitä pitää huolta. Me ei täällä ikuisesti olla auttamassa.
Kun Kalevi ja Leena lähtivät kotiin, Sanni jäi portaille heidän peräänsä.
Anna Joonaksen tulla auttamaan taloa, hyötyy hänkin joskus siitä.
Ei tasan. Te päätitte rakentaa, onhan siinä saanut jo tarpeeksi stressiä!
Kalevi ei jaksanut enää. Leena antoi Sannille huomaamatta pari seteliä; tiesipä hän, että tyttöä sääliä täytyy…
Viikon päästä Joonas menikin töihin ei toki rakennukselle vaan johonkin toimistoon, lähinnä kantamaan papereita. Työstä maksettiin vähemmän kuin raksalla, mutta ilmeisesti se riitti Joonakselle. Kalevi ja Leena olivat helpottuneita edes jotain.
Uusi naapuri, viidesluokkalainen Eemil, tarkkaili rakentamista salaa omenapuun takaa. Hän asui mummonsa, Rauhan, kanssa vanhassa pihamökissä. Kalevi ja Leena nauttivat iltaisin kahvia pihakeinussa, vaikka koti oli vielä kylmä ja puolityhjä. Se eteni kyllä hitaasti, mutta varmasti.
Yhtenä iltana Kalevi huomasi taas Eemilin. Hän viittoi pojan luokseen. Leena laittoi uuden mukin pöytään ja toi keksejä. Poika tuli ujona.
Mikä sun nimi on?
Eemil.
Poika hymyili ja kiitti teestä.
Asutaan sitten naapureina, vai?
Niinpä.
Jutustelu johti siihen, että kävi ilmi pojan olevan orpo; vanhemmat olivat kuolleet ja mummo oli jo iäkäs ja usein kipeä. Silti Eemil hoiti mummoa ja kotia.
Voinko joskus tulla auttamaan? Kesällä kun ei kouluakaan ole, tylsää vaan olla.
Kalevi vilkaisi Leenaa.
Ilman muuta! Kaiken avun tarvitsemme. Eihän mummo pahastu?
Ei, sehän iloitsee kun saan järkevää tekemistä.
Seuraavana päivänä Eemil odotteli jo pihalla innokkaana auttamaan, nopeasti oppi kaiken, työnteko sujui kuin vettä vain. Kalevi ajoi Leenan sisään:
Katoppa tätä! Vihdoin on kunnon apumies, eikä enää tarvitse tapella sellaisen kanssa, joka ei tiedä tiiliä ja kiviä erottamaan!
Leena naurahti ja meni Rauha-mummon luo.
Rauha oli viisas ja sydämellinen nainen, joka totesi suoraan:
Totta kai apua voi antaa! Jos kerran toinen tarvitsee, hyvä vaan.
Leena kysyi, haluaisiko Rauha tulla joskus iltakahville heidän pihalleen.
Miksenpä tulis kyllähän naapureiden kanssa sopii ystävällinen olla.
Illalla koko kööri istui pihalla. Kalevi ja Eemil suunnittelivat vesijohtoa, naisväki höpisi ihan omiaan.
Pian Sanni sai lapsen. Kalevi ja Leena hakeutuivat sairaalaan tuliaisiksi vietiin herkkuja ja vaatteita, Joonaskin oli paikalla (jopa kukkien kanssa!). Kotiin palattuaan Alkoi pieni juhla, naapuritkin kutsuttiin. Rauha totesi, että pienet lapset ovat kyllä suuri ilo.
Vauvan kotiuduttua Joonas piristyi vähän. Leena kävi alkuun usein hoitamassa, mutta kerran kuuli Joonaksen sanovan Sannille:
Ei sun äiti tarvi koko ajan olla täällä! Me ollaan oma perhe, osataan kyllä.
Leenaa kirpaisi, eikä käynyt enää; korkeintaan jätti kestokassillisen eteiseen, jos Joonas sattui olemaan kotona. Sanni kyllä huomasi äitinsä etäisyyden, muttei viitsinyt kysellä enempää. Oikeastaan oli mukavampaa, kun äiti ei koko ajan järjestänyt asioita.
Kalevi ja Eemil ystävystyivät tiiviisti samoin kuin Leena ja Rauha. Kaikki oli melkein kuin kunnon suvussa. Kalevi jopa osti Eemilille uuden koulupuvun ja repun omilla rahoillaan, kun koulun alku lähestyi Rauha oli niin otettu, että kyyneleet tulivat silmiin. Kalevi vain totesi:
Mitäs siitä, Eemil on mulle kuin oma poika.
Kun Rauha sitten kuoli (hän oli jo 85), Eemil sai jäädä Leenan ja Kalevin luo asumaan, sillä ikä riitti juuri ja juuri vielä sijaishuoltajuuteen, ja siitä tuli pieni korvauskin. Sannin perheeseen muutti vielä Joonaksen sisko lapsensa kanssa aviomies oli ajanut pois. Pikkuruinen yksiö muuttui hullunmyllyksi, mutta Sanni ei valittanut, eipä myöskään vanhemmat enää puuttuneet nuorten elämään.
Eemil todella omaksui paikkansa perheessä. Kaikki kantoi, auttoi kauppakassit, teki pihatöitä Leena unohti, milloin viimeksi oli joutunut mitään painavaa kantamaan.
Kun vanhemmat jäivät eläkkeelle, tuli puheeksi Eemilin koulutus. Kävi selväksi, että poika saa opiskella kunnolla; molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa. Mutta Eemil yllätti: Hän hankki heti opiskelujen rinnalle iltatöitä ja sanoi, että stipendillä ja palkalla hän kyllä pärjää. Hän kävi jokaisena viikonloppuna kylässä, toi tuliaisia ja halasi Leenaa ja Kalevia kuin omia vanhempia.
Sitten Leena sairastui vakavasti. Alkoi laihtua, väsyi väsyi väsyi. Kalevi ei olisi mitenkään halunnut uskoa, mutta lääkärin tuomio oli kova: syöpä, vain puolisen vuotta elinaikaa jäljellä. Kaleville maailma pysähtyi. Hän soitti Sannille.
Äiti on vakavasti sairaana.
Voi harmi, mutta eipä tässä paljoa voida…
Se on syöpä, Sanni. Onko… voitko tulla käymään?
Joo, huomenna ehdin.
Sanni kävi kerran, muuten ei asia juuri liikkunut. Kun Leena tuli kotihoitoon, lääkäri sanoi, että pian tarvitaan kunnon hoivaa Leena ei kohta syökään itse. Kalevi valmistautui kaikkeen, mutta toivoi kovasti Sannin auttavan. Kertaakaan hän ei silti saanut lastaan avuksi. Oli pakko yksin ponnistella, kerta toisensa jälkeen. Leena itki iltaisin:
Miksi tämmöinen rangaistus meille? Sunkaan ei pitäisi kärsiä.
Ei sinun tarvitse pois toivoa, mitä minä täällä yksin tekisin?
Kuukauden päästä Leena menehtyi. Eemil itki niin että sydän pakahtui. Poika oli juuri valmistumassa opinnoistaan, mutta nyt syöksyi surun syliin. Hän jatkoi kuitenkin elämäänsä, muutti takaisin kaupunkiin, sai oman asunnon, töitäkin löytyi. Kalevi jäi yksin taloonsa joka oli hänen, Leenan ja Eemilin yhteinen aikaansaannos. Koti oli niin viihtyisä, että paperilehti leijuisi sisällä tiiviisti vielä keväisin.
Eemil kävi usein, välillä vain kahville. Kalevi oli kiitollinen monesti yritti saada poikaa muuttamaan luokseen säästääkseen vuokran, mutta Eemil ei suostunut. “Itse pärjään”, hän sanoi. Sanni poikkesi harvakseltaan silloin kun tuli käymään, katseli ympärilleen: joko voisi muuttaa tänne koko perheellä…
Kalevin sydän alkoi temppuilla, henki vinkua. Hän osteli apteekista kaikenlaista, mitä naapuri suositteli. Eemil moitti jatkuvasti:
Nyt oikeasti tutkimuksiin!
Mitäpä nyt vanhasta enää tutkimaan…
Kerta kaikkiaan yhtenä iltana tuli niin kova huono olo, että sydän ei ollut mennä rikki. Kalevi soitti ensin Sannille.
Sanni, nyt kyllä sydän prakaa.
Ota nitrot tai soita lääkäri. Ei minulla nyt ehdi lähteä kyytiä järjestämään.
Sitten Kalevi soitti Eemilille.
Poika, käy vähän heikosti täällä.
Odota, minä tuun heti! Eemil ilmestyi nopeasti, ja mukana oli hänen Aino tyttöystävä josta oli vähän ollut puhettakin, ja kävi ilmi, että Ainon työ oli ensihoitajana. Hän komensi Kalevin sairaalaan. He kävivät joka päivä katsomassa. Kalevi totesi moneen kertaan: “Ihan loistava tyttö sinulla.”
Myös kotiin palattuaan Eemil ja Aino toivat ruokaa ja näkivät vaivaa. Sanni ilmestyi kerran, kiersi taloa ja totesi:
Noh, miten täällä menee?
Kalevi ei enää jaksanut pidätellä:
Etkä kerran käynyt minua sairaalassa katsomassa…
Mitäpä siitä olisi apua ollut, lääkärit kyllä hoitaa.
Kalevi suuttui:
Älä huuda. Et äitiäkään tullut koskaan auttamaan, nyt et minua. Välillä mietin, ootko edes minun lapsi…
Se räjäytti pankin.
Lopeta jo tuo vinkuminen! Oot tiellä vain, mikset jo mene hautaan? Asutaan viidestä päällä yksiössä, ja sinä elelet kuin valtias.
Jaaha, sinua ei kiinnosta isä vaan omakotitalo. Missäs olit rakentamassa, kun vetelit vaan helpoimmalla?
Sanni paiskasi oven kiinni ja lähti. Kalevi ei enää edes hermostunut tämä oli juuri sitä mitä osasi odottaa.
Yöllä hän makasi ja mietti, mitä tehdä. Lopulta päätti mutta piti vielä miettiä Leenan kanssa, joka viime aikoina usein näyttäytyi unissa. Tänäänkin toivottavasti.
Aamulla Eemil soitti.
Onko olo parempi?
Tosi hyvä, nukkuisin vaikka armeijaan jos voisin! Aino on muuten hyvä akka, pidä siitä kiinni.
Kiitos!
Kuule, voisitko löytää tänään jonkun notaarin, joka tulisi kotikäynnille?
Tottahan toki.
Parin tunnin päästä oli homma järjestetty.
Notaaria vähän ihmetytti, mutta teki työnsä kunnolla. Kaikki paperit kirjattiin kuntoon.
Sitten Kalevi kirjoitti kirjeen:
“Eemil. Jos tätä luet, en ole enää täällä. Rakasta vaimoksi ottamaasi Ainoa ja eläkää onnellisesti. Tämä koti on sinun se on palkka kaikista vuosista, isyydestä, ystävyydestä. Anna olla, älä kiistele, me niin Leenan kanssa halusimme.”
Kalevi laittoi kirjeen ja valokuvan Leenan kanssa pöydälle. Makasi sohvalla, kuva rinnallaan, ja muisteli kaikkea. Kuinka olivat rakastuneet, menneet naimisiin, rakentaneet kodin.
Kun Eemil ja Aino saapuivat, talo oli hiljainen. Eemil pelkäsi jo, ja avasi varovasti oven. Sohvalla makasi Kalevi, valokuva rinnallaan. Eemil pudotti hedelmäpussin omenat vierivät lattialle.
Isi…
Aino katsoi Eemiliä ja pudisti hiljaa päätään. Eemil olisi itkenyt ääneen, ja niin tekikin, eikä Aino estellyt, tiesi miten kiintynyt Eemil oli lapseksi ottamaansa isään.
Myöhemmin, kun Sanni ja Joonas tulivat talolle, Eemil löysi pöydältä kirjeen. Hän luki hiljaisena, ja Aino nyökkäsi Sannin suuntaan.
Sanni, tässä olisi isältä viimeinen kirje. Minulle, mutten malttanut olla kertomatta…
Sanni sieppasi paperin, vilkaisi ja räjähti huutamaan:
Vanha hullu! Miksei kuollut nuorempana, kun järkeä vielä oli! Kyllä minä vielä tämän talon kanssa näen!
Sanni paiskasi ulko-oven ja katosi raivoissaan yöhön. Talvi-iltana, kaukana kaikesta, elämä jatkui monella tapaa, monenlaisten ihmisten voimin ihan niin kuin täällä Pohjolassa on tapana.
