Eri ihmiset
Arja ei ollut mikään helppo lapsi. Sekä Seppo että Marjatta tiesivät kyllä syyn he olivat itse syyllisiä. Tyttöä oli hemmoteltu liikaa. Mutta mitenpä ei olisi, kun Arja oli niin kaunis, niin herkkä ja oli tullut heille niin suurella vaivalla. Marjatta ei meinannut millään tulla raskaaksi. Mitä kaikkea he eivät olleetkaan yrittäneet lääkäreillä juostiin, käytiin Helsingissäkin asti. Kaikki lääkärit vain kohauttivat olkapäitään: Kyllä teillä on kaikki kunnossa.
Jos kerran kaikki oli kunnossa, miksei heillä ollut lasta? Eräs vanha tohtori neuvoi kokeilemaan kansanparannusta. Niinpä he löysivät jostain vanhan naisen, joka keitti Marjatalle vahvaa yrttitinktuuraa. Se maistui pahalta, mutta Marjatta joi kuuliaisesti, kunnes yhtäkkiä tulikin raskaaksi. Heidän onnellansa ei ollut määrää. Seppo iloitsi niin, että koko naapurikylä sen kuuli.
Raskaus oli vaikea, niin vaikea, että Seppo pelkäsi monta kertaa, ettei Marjatta jaksaisi kantaa Arjaa loppuun. Hänellä oli koko ajan paha olo, ruoka ja tuoksut oksettivat ja kädet sekä jalat turposivat kivuliaiksi. Marjatta nukkui huonosti, ei juuri jaksanut edes ulos. Kun synnytys viimein alkoi, Seppo huokaisi helpotuksesta, mutta huolet olivat vasta alkamassa synnytys oli niin vaivalloinen, että kun Marjatta oli kärsinyt jo kymmenen tuntia, lääkärit päättivät tehdä keisarinleikkauksen. Tyttö syntyi heikkona, Marjatta menetti paljon verta ja makasi kaksi päivää elämän ja kuoleman rajalla. Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin kääntyi hyväksi, ja kun Marjatta ja Arja viimein kuukauden sairaalassaolon jälkeen palasivat kotiin, Seppo oli pakahtua onnesta.
Nyt heidän elämänsä olisi vihdoinkin onnellista. Nyt he olivat perhe, kuten Seppo oli aina unelmoinut.
Arjan ollessa viisivuotias Seppo tuli eräänä iltana kotiin, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:
Marjatta, meidän pitäisi rakentaa talo. Ei yksikään perhe viihdy yksiössä. Arja on nyt pieni, mutta kasvaa pian kyllä tytöllä täytyy olla oma huone.
Marjatta oli yleensä tukenut miestään, mutta nyt hän mietti mistä he rahat saisivat. Seppo vakuutti: Jos emme kiirehdi vaan tehdään vähän kerrassaan, kyllä se onnistuu. Marjatta kuunteli ja ymmärsi, että oikeassa tuo oli. Omaa kotia ei mikään voittanut perheelle.
Mutta kohtalo pilkkasi heidän haaveitaan. Puolen vuoden kuluttua Arja sairastui pahasti. Ensin tavallinen flunssa, sitten korvatulehdus, sitten taas uusi vaiva… Marjatta ja Arja kulkivat sairaalasta toiseen, ja perhe ajautui velkoihin. Mutta tyttö selvisi, vaikka toipuminen vei kolme vuotta.
Sen jälkeen Seppo ei enää puhunut talosta. Oli helpotus, että selvisivät kaikista veloista, kun Arja oli jo neljäntoista. Samaan aikaan tytön tarpeet kasvoivat uusi mekko piti saada, paksumpi takki kuten Ainilla. Ja kohta häämötti jo koulun päättäjäiset.
Marjatta meni töihin tehtaalle, missä maksettiin paremmin. Ajattelivat, että kun Arja pääsisi opiskelemaan, he voisivat vihdoin aloittaa rakentamisen. Mutta toisin kävi. Arja pääsi yliopistoon ja muutti pois. Vanhemmat olivat ylpeitä, ja kahdessa vuodessa Seppo sai taloon seinät pystyyn ikkunat ja ovet olivat vielä laudoista, mutta se oli jo koti. Ja parin vuoden päästä…
Eräänä vapaapäivänä, juuri kun he olivat tulleet rakennukselta väsyneinä mutta onnellisina tänään saatiin kaksi ikkunaa paikoilleen ovikello soi. Marjatta meni avaamaan ja hätkähti, kun näki ovella Arjan suuren vatsan kanssa. Takana seisoi pitkähiuksinen nuori mies, hypistellen hermostuneesti pipon nauhoja.
Arja, mikä tämä on? Marjatta tuijotti vatsaa.
Äiti, älä nyt. Maha täällä on meidän vauva, minun ja Rauhan. Niin, tutustu tässä on Rauha. Hän muuttaa nyt meille, ja me mennään naimisiin.
Rauha nyökkäsi ja pureskeli purkkaa. Marjatta tunsi isän tulevan takaansa. He laskivat nuoret pöydän ääreen, ja ensimmäisenä Seppo kysyi:
Arja, mikset kertonut mitään?
Miksi? Että kuuntelisin saarnoja?
Entä opinnot?
Hyvin menee ilmankin! Rauha lopetti jo ekalla vuodella eikä mitään hätää.
Seppo katsoi poikaa, joka nyökkäsi uudelleen. Ja mikäs meidän Rauha tekee, kun ei ole opiskelua?
Isä, älä nyt viitsi! Ei se mitään. Ei ole vielä löytynyt sopivaa alaa.
Seppo huokasi:
Mitä meinaatte elää, kun kumpikaan ei tee töitä, ja kohta lapsi syntyy?
Arja katsoi hämmästyneenä:
Onhan minulla sentään vanhemmat!
Seppo meni keittiöön, ettei sanoisi pahasti. Myös Marjatta meni mukaan. Yöllä nuoret nukkuivat sohvalla, vanhemmat lattialla.
Aamulla Seppo ehdotti:
Meidän kannattaa muuttaa talolle. Saadaan siellä yksi huone kuntoon, pärjätään kyllä. Jätetään asunto nuorille häälahjaksi.
Marjatta suostui pian. Kun muuttopäivä koitti, Seppo sanoi tyttärelle:
No niin, Arja. Asunto on nyt sinun. Ole hyvä emäntä.
He halasivat, ja Seppo ja Marjatta lähtivät.
Talonlattialla oli vielä kylmää ja kalseaa. Marjatta pesi pyykkejä saavista ja haki veden kaivolta, kolmensadan metrin päästä. Hän auttoi Seppoa rakennushommissa, vaikka Seppo yritti estää. Rakentaminen söi kaikki rahat.
Joskus Arja kävi pyytämässä lisää rahaa. Vanhemmat auttoivat, vaikka oli vaikeaa.
Kerran Seppo ei enää malttanut olla hiljaa, kun olivat kylässä Arjan ja Rauhan luona.
No, onko Rauha vieläkään töissä?
Isä, kun ei löydy sopivaa! Ei voi rakentaa pikkurahalla.
Eikö teidän miehesi ajattele perheen elatusta?
Arja aikoi sanoa jotain, mutta Seppo jatkoi:
Haluaisin kuulla miehesi ajatuksen.
Poika katsoi tyhjyyteen, kohotti olkapäitään.
En minä ajatellut, että joutuisin rakentamaan ja kantamaan tiiliä.
Mitä ajattelit sitten? Että avioidut, saat lapsen, ja kaikki putoaa taivaalta? Niin ei elämässä käy.
Kun Seppo ja Marjatta olivat lähdössä, Arja tuli saattamaan.
Anna Rauhan tulla auttamaan meitä talolla, kerran muuten vaan istuu.
Eihän sitä teidän rakennusta ollakaan yhdessä suunniteltu, miksi meidän pitäisi siellä raattaa?
Seppo ei sanonut enää mitään. Marjatta sujautti tyttärelleen muutaman euron kouraan ja lähti.
Viikon päästä Rauha löysi työtä, ei tosin rakennuksella, vaan toimistossa palkka pieni, mutta jotain sentään.
Kun Marjatta ja Seppo ahersivat pihalla, heidän touhujaan seurasi usein pieni naapurin poika, Kalle, joka asui mummonsa kanssa vanhassa mökissä omenapuiden takana. Seppo kutsui pojan teelle. Marjatta teki yhden mukillisen lisää ja toi pientä pullaa.
Mikä sinun nimesi on?
Kalle.
Juteltiin niitä näitä. Kävi ilmi, että pojan vanhemmat olivat kuolleet, asui vain mummon kanssa. Mummo oli jo vanha ja sairas, mutta poika auttoi mielellään kotona.
Saanko tulla joskus auttamaan teitä kesällä, kun koulua ei ole? On niin tylsää, Kalle kysyi lähtiessä.
Totta kai, meille apu kelpaa, vastasi Seppo.
Seuraavana päivänä Kalle jo odotti Seppoa työmaalta. Poika oppi nopeasti kaiken, jopa niin, että Seppo sanoi Marjatalle:
Mene sinä jo sisälle. On tämä mukavaa kun löytyy oikea apumies, eikä pelkkä nainen, joka ei erota tiiltä kivestä!
Marjatta hymähti ja meni tervehtimään Kallen mummoa, Herttaa, joka istui talonsa edustalla.
Saako Kalle tulla meille auttamaan?
Tietysti saa, hyvä tehdä työtä eikä lorvia, Hertta sanoi.
Marjatta piti Seppoaan aina rehtinä miehenä, toivoi, että tyttärellekin olisi käynyt yhtä hyvin mutta kaikki ei elämässä mene suunnitelmien mukaan.
Tulkaa iltateelle joskus, meillä on tapana keittää ulkona, Marjatta kutsui.
Tullaan, se on hyvä pitää naapurien kanssa yhtä!
Illalla he istuivat pitkään pihalla. Miehet puhuivat vesi- ja viemäröinnistä, naiset omiaan.
Seuraavana päivänä Arja synnytti. Marjatta ja Seppo veivät lapselle vaippoja ja herkkuja. Jopa Rauha ilmestyi kukkien kanssa. Juhlaa vietettiin naapuritkin kutsuttiin, Hertta onnitteli sydämellisesti.
Pian Arja sai vauvan kanssa kotiin. Rauha ryhdistäytyi hieman, rakensi edes pinnasängyn. Marjatta kävi aluksi paljon auttamassa, kunnes kuuli, kun Rauha sanoi Arjalle:
Tarviitko sä oikeasti apua? Ei me tarvita kenenkään toisten ohjeita meidän kotiin.
Marjatasta tuntui pahalta, ja Seppo sanoi että annetaan perheen olla, tulevat kyllä jos tarvitsevat.
Kallesta tuli perheelle läheinen, kuin oma poika. Marjatta ei muistanut, koska oli viimeksi kantanut ostoskasseja, kun poika huolehti aina kaikesta.
He jäivät eläkkeelle. Marjatta ja Seppo päättivät auttaa Kallea opiskelemaan, ettei jäisi oman onnensa nojaan. Kalle yllätti heidät heti opiskelujen alettua hän hankki iltatyön. He halusivat tukea poikaa, mutta tämä vakuutti, että pärjäsi omillaan. Melkein joka viikonloppu Kalle saapui kylään, toi tuliaisia ja halasi Marjattaa ja Seppoa.
Sitten Marjatta sairastui. Laiheni ja väsyi, Seppo oli huolissaan. Lopulta Marjatta suostui sairaalaan. Lääkäri kutsui Sepon:
Vaimollanne on pitkälle edennyt syöpä. Valmistautukaa, aikaa on puoli vuotta.
Seppo ei voinut uskoa hänen Marjattansa! Hän soitti tyttärelleen.
Arja, äiti sairastui.
Ikävää, mutta en minä siinä mitään voi.
Arja, kyseessä on syöpä. Ei ole monta kuukautta enää jäljellä, Sepon ääni murtui.
No, ymmärrän. Koetan kyllä tulla.
Arja kävi kerran äitiä katsomassa. Kun Marjatta pääsi kotiin, lääkäri sanoi, että kohta tarvittaisiin täysi kotihoito. Seppo arveli, ettei selviäisi yksin ja soitti Arjalle.
Arja, pääsisitkö käymään?
Aina pitää juosta sinne tänne. En minä voi luvata mitään.
Seppo ei soittanut enää. Illan hän huhki yksin, kylvetti vaimon lopulta syvällä yöllä sai kaiken valmiiksi. Marjatta itki:
Miksi tällaista rangaistusta? Minä kiusaan sinua, kiusaan itseäni. Voisi tulla jo loppu.
Marjatta, älä puhu noin. Sinä tiedät, että ilman sinua en mitään osaisi.
No kuka sitten naittaa Kallen? Marjatta hymyili.
Kuukauden päästä Marjatta kuoli. Kalle itki salaa. Hän oli juuri saanut opiskelut päätökseen, oli 22-vuotias. Seppo ei ollut kertonut Marjatan sairaudesta aikaisemmin, mutta poika kävi niin usein, ettei voinut loputtomasti peittää asiaa.
Kalle muutti kaupunkiin, sai töitä alaltaan. Seppo tiesi, että pojalla oli kykyjä ja toivoi hänelle suurta tulevaisuutta. Hän tunsi yksinäisyyttä. He olivat Marjatan kanssa sekä Kallen kanssa tehneet talosta kodin, jossa oli lämmin ja lämminhenkistä. Marjatan kädenjälki näkyi kaikkialla.
Kalle kävi usein. Joskus vain teellä Seppo oli kiitollinen siitä. Hän houkutteli poikaa muuttamaan luokseen, mutta tämä pysyi lujana: Olen jo aikuinen, minulla on omat asiani. Arja tuli harvemmin joskus pyytämään rahaa, joskus hakemaan tavaroita.
Seppo oli iän myötä käynyt heikommaksi, Marjatan kuolema oli jättänyt jälkensä. Hän söi naapurin suosittelemaa lääkettä, Kalle yritti suostutella lääkärille. Pitää mennä tutkimuksiin! Sepä tässä iässä on turhaa, Seppo aina tokaisi.
Eräänä iltana sydämen alueelle puristi niin, ettei voimia ollut mihinkään. Hän otti nitroa, mutta tuska ei hellittänyt. Hän soitti Arjalle.
Arja, sydämeni tekee tenän
Ota nitro ja soita ambulanssi. Ei minusta nyt ole mihinkään.
Arja lopetti puhelun. Seppo soitti Kallelle.
Kalle, anteeksi, mutta nyt ei ole hyvä olo.
Odota, tulen heti.
Kalle tuli yhdessä Alinan kanssa tyttö, jonka kanssa Kalle seurusteli ja joka työskenteli hoitajana. Alina totesi, että ambulanssi oli kutsuttava oitis. Kalle ja Alina lähtivät mukaan sairaalaan. He kävivät katsomassa joka päivä, joskus molemmat, joskus vain Kalle. Seppo huomasi, että Alina oli erinomainen tyttö kehoitti Kallea menemään naimisiin, mutta tämä tahtoi ensin laittaa raha-asiat kuntoon.
Kun Seppo pääsi kotiin, Alina jäi laittamaan ruokaa.
Teen nyt ruoat valmiiksi kahdeksi päiväksi, niin jaksatte levätä.
Kiitos, lapsukainen, aivan turhaa olisi ollut pyytää.
Ei ollenkaan vaikeaa minulle, nyt vain huilia!
Seppo hymyili, tuntui hyvältä kun joku välittää. Seuraavana päivänä Arja kävi, silmäili taloa ja kysyi vointeja. Seppo ei enää kestänyt:
Tytär, et tullut edes sairaalaan…
Ei yksi käynti mitään auttaisi.
Olisitpa kuitenkin tullut, olet ainoa lapseni.
Lopeta tuo valitus jo.
Älä korota ääntäsi minulle. Äitisi kuoli, et käynyt, nyt et käy minullakaan. Joskus mietin, oletko ollenkaan meidän lapsi?
Arja kärähti:
Olen saanut tarpeekseni! Milloin sinä kuolet pois, että päästään eroon tästä vanhasta talosta? Me asumme viisi henkeä yksiössä ja sinä yksin täällä. Häpeäisit! Elät täällä, etkä anna meille mitään!
Vai niin Sinunko mielestäsi talo kuuluu sinulle? Mikset ollut rakentamassa, miksei miehesi auttanut? Minä ja Marjatta kannettiin kivet pihaan.
Arja paiskasi oven kiinni ja juoksi pois. Seppo ei edes pahastunut jotakin tällaista hän oli odottanut.
Yön hän nukkui hyvin, aamulla Kalle soitti ja kysyi kuulumisia.
Kalle, voitko etsiä minulle notaarin, joka tulisi käymään täällä?
Tietysti, mitä on mielessä?
Kaikenlaista. Sovitaan aika.
Kalle järjesti kaiken nopeasti ja iltapäivällä notari tuli. Hän ihmetteli Sepon päätöstä, mutta laati paperit kuten pyydettiin. Kun notari oli poistunut, Seppo kirjoitti kirjeen.
Kalle, jos luet tätä, olen poissa. Älä sure, olen Marjatan seurassa. Alina on hieno tyttö ja sinä olet kuin poikani. Toivon teille onnea. Kalle, älä odota, mene naimisiin, ja minä lahjoitan tämän kotini teille. Olette sen ansainneet tämän talon eteen olet uurastanut, olet pitänyt seuraa ja olet kuin oma poika. Meidän päätöksemme Marjatan kanssa oli tämä.
Seppo tunsi, että aika oli lopussa. Hän asettui sohvalle, valokuva kädessään, ja muisteli yhteistä elämää.
Kalle auttoi Alinaa ulos autosta, toi hedelmäkorin. Pihalla oli hiljaista. Oven hän avasi ja astui sisään Seppo makasi rauhallisena sohvalla, kuva kädessään. Kalle pudotti hedelmät matolle.
Isä…
Alina kumartui Sepon puoleen ja katsoi Kalleen hiljaa pudisti päätään.
Kalle itki polvistui sohvan viereen, ei välittänyt kyynelistä. Alina antoi itkeä, tiesi miten paljon Seppo merkkasi Kallelle.
Kun Seppo vietiin pois ja Arja saapui, Kalle löysi kirjeen. Hän luki, näytti sen Alinalle. Alina katsoi Arjaa:
Arja, isäsi kirjoitti minulle kirjeen mutta ehkä haluat lukea…
Arja vilkaisi kirjettä, punastui ja huusi:
Vanhus oli menettänyt järkensä! Olisi saanut kuolla ajoissa! Tästä ei vielä päättä tätä näin!
Arja syöksyi ulos talosta. Kaikki rakkaus oli kadonnutKalle seisoi eteisessä pitkään, kirje edelleen kädessään, hiljaisuus painavana ympärillä. Alina kosketti kevyesti hänen olkaansa, ja yhdessä he alkoivat järjestellä Sepon tavaroita, haudaten suruaan käytännön toimiin. Nurkasta löytyi Marjatan huntu, vanhat valokuvat, muistojen aarteita, joita Seppo oli säilyttänyt kuin pyhiä.
Iltahämärässä Hertta ja Kalle tulivat pihan portille, kantaen pientä piirasta lohdutukseksi. Kun he istuivat keittiön pöydän ääreen, Hertta luki ääneen vanhan virren. Kalle kuunteli hiljaa: sanat kertoivat menetyksestä ja kiitollisuudesta siitä, mitä elämä oli antanut.
Pari viikkoa myöhemmin Kalle ja Alina istuivat jälleen samalla sohvalla, jonka ääressä Seppo oli viettänyt viimeiset hetket. Taloon alkoi vähitellen tulla uutta elämää: Kallen ystäviä kävi kylässä, Alinan nauru kaikui huoneissa, keittiössä tuoksui tuore pulla. Remontti eteni hitaasti, mutta joka laudassa, joka kivessä, eli Marjatan ja Sepon työ.
Kun syksy saapui ja puutarhaan tipahtelivat omenanlehdet, Kalle pysähtyi portailla. Hän huomasi Arjan seisovan aidan takana, kädessään pieni paperikassi. Hän viittasi Arjaa tulemaan lähemmäs.
Arja seisoi ujosti portailla. Hänen hiuksensa olivat pörrössä, silmissä outo haikeus.
Sainko minäkin… saanko minä silti joskus tulla käymään täällä? Hän kysyi hiljaa.
Kalle nyökkäsi ja hymyili, vaikka vielä sydän vähän särki.
Tämä talo on rakennettu niin, että ovet pysyvät auki vaikka välillä kuljettaisiin eri polkuja.
Arjan kasvoille ilmestyi helpottunut, surumielinen hymy. Hän nosti pussin pöydälle sisällä oli Marjatan vanha punainen villapaita.
Tuo… ehkä se kuuluu tänne. Äiti olisi siitä pitänyt.
Alina katsoi heitä molempia ja avasi ikkunan. Raikas ilta-ilma virtasi sisään, tuoden mukanaan omenapuun tuoksua ja lintujen viimeisiä laulunpätkiä. Missään ei ollut kiirettä; talossa eli monen elämän muisto eikä yksikään heistä ollut enää yksin.
Jossain kauempana Marjatan ja Sepon äänet kaikuivat kuin lämmin muisto, ja kun Kalle, Alina ja Arja istuivat yhdessä teekupit kädessään, jokainen tajusi, että perheet eivät synny vain verestä ne rakentuvat teoista, anteeksiannosta, hiljaisesta läsnäolosta. Ja juuri sellaisista ihmisistä, jotka jäävät, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu.
