Yksi nainen, 56-vuotias, huomasi alkaneensa vanheta. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä niin se vain täällä Suomessa menee, ajan kulua ei kukaan pysäytä. Mutta hän järkyttyi joka kerta, kun katsoi itseään peilistä. Vanheneminen tuntui etenevän hurjaa vauhtia, melkein kuin joku olisi joka päivä vienyt häneltä vähän lisää nuoruutta ja kauneutta, sipaissut kasvoille ripauksen vanhuutta.
Vielä jokin aika sitten hän näytti tosi hyvältä! Pihalla penkillä istunut vanha pappa, joka istui siinä säällä kuin säällä, muistutti häntä siitä päivittäin: Voi että, sinäpä olet kauniin näköinen nainen! hän sanoi aina yhtä kohteliaasti.
Kun nainen kulki papparaisen ohi, tämä nosti villapipoaan talvella ehkä karvalakkia ja sanoi nuo samat sanat: Kaunis nainen! Se sai naisen aina hymyilemään matkalla töihin. Ja muutenkin häntä kehuttiin usein, monta kertaa päivässä. Kyllä hän tiesikin näyttävänsä hyvältä!
Mutta sitten hän tajusi, ettei ollut nähnyt sitä pihapappaa pitkään aikaan. Penkki oli ollut tyhjillään jo viikkoja. Hän kysyi uteliaana naapureilta ja sai kuulla, että pappa, Oiva Kallio nimeltään, oli viety palvelutaloon. Läheiset eivät enää pystyneet huolehtimaan hänestä, kun lapsetkin asuivat muualla päin Suomea. Oiva oli kuitenkin jo 90-vuotias, tarvitsi hoitoa ja seuraa.
Nainen huomasi unohtavansa omat vanhenemisen huolensa miettiessään Oivaa. Hän sai tietää, missä palvelutalo sijaitsi, osti mukaan pullaa ja kahvia ja lähti sunnuntaina tapaamaan Oivaa Helsingin vanhainkotiin. Ja löysi papparaisen!
Kaikki oli Oivalla ihan hyvin. Hän istui nojatuolissa ja söi mannapuuroa voisilmällä niin kuin suomalaiseen tapaan kuuluu. Kun Oiva huomasi naisen, hän hymyili niin ilahtuneen näköisenä ja sanoi: Voi että, miten mukavaa nähdä sinua! Kylläpä sinä näytät hyvältä! Kaunis nainen!
Muutkin vanhukset tulivat tervehtimään ja sanoivat lämmintä sanaa. Kehuivat, hymyilivät. Ja kun nainen myöhemmin katsoi kotona taas peiliin, posket punoittivat, silmät loistivat, hiukset kihartuivat sievästi ja pienet rypytkin olivat melkein silonneet. Hän vaikutti nuoremmalta kuin aikoihin kuin vuosia olisi kadonnut hetkessä.
Se oli kuin aivan pieni ihme! Naisen oli niin hyvä mieli, että hän alkoi käydä joka sunnuntai vanhainkodilla ei ulkonäkönsä takia vaan siksi, että siitä tuli hyvä olo sydämeen. Hän alkoi vetää vanhuksille tanssitunteja, auttoi arjessa ja oli seuralaisena. Ei nuoruuden toivossa, vaan ihan ihmisenä ihmiselle sydämestään. Miten palkitsevaa onkaan ilahduttaa toista, olla jollekulle kuin oma tytär tai lapsenlapsi. Ja kun joku sanoo sinulle Sinäpä vasta näytät hyvältä! koko sydämestään kyllä se vain tuntuu aidosti hyvältä.
Me kaikki olemme toisillemme peilejä, mutta jotkut ihmiset ovat kuin taikapeilejä. Yhden käynnin jälkeen tuntuu, kuin itsekin olisi kukkaan puhkeamassa, tulee hyvä ryhti, keveä askel, silmät säihkyvät ja suu hymyilee. Ja toiset taas voivat viedä kaiken valon ja voiman saada olon vanhaksi ja väsyneeksi.
Siksi sellaisia taikapeilejä, vilpittömiä ihmisiä, pitäisi suojella ja suomalaisia vanhuksia vielä enemmän. Niin kauan kuin meillä on vanhoja ihmisiä ympärillämme, mekin olemme vielä nuoria ja voimme olla avuksi. Näin ajattelee tämä nainen, joka sai nuoruutensa ja ilonsa takaisin. Ja on siinä kyllä niin oikeassa.
