Eräänä harmaana iltana, kun syksyn sade ropisi helsinkiläisen kerrostalon ikkunaan, seisoi 56-vuotias nainen nimeltä Aulikki Lehtinen kylpyhuoneensa peilin edessä. Vuosien juoksu oli alkanut näkyä hänen kasvoillaan yhä selvemmin; ryppyjä ilmestyi kulmien juureen ja hiuksiin ilmestyi hopeisia sävyjä, ihan kuin joku olisi joka yö piirtänyt uudet ikäviivat hänen ihoonsa. Vasta vähän aikaa sitten kaikki oli ollut toisin Aulikki oli saanut osakseen ihailevia katseita ja hyväntuulisia huomautuksia.
Taloyhtiön pihakeinulla, satoi tai paistoi, istui vanha Eino Koskinen, joka aina nosti kulunutta lierihattuaan tai villapipoaan ja lausui napakasti: Kylläpä näytät upealta, Aulikki! Oletpa sinä kaunis nainen!
Noista hetkistä tuli Aulikille lämmin olo. Hän jatkoi matkaansa töihin, suupielet hymyssä, ja sai päivän mittaan monta muutakin kiitosta ulkonäöstään; oli helppo uskoa olevansa yhä viehättävä.
Eräänä aamuna Aulikki huomasi, ettei ollut nähnyt Einoa pihalla pitkään aikaan. Hän kyseli huolestuneena naapureilta ja sai tietää, että Eino oli viety palvelutaloon Kallioon omat lapset asuivat muissa kaupungeissa, eivätkä enää jaksaneet huolehtia yli 90-vuotiaasta isästään. Vanha mies tarvitsi jo apua ja hoitoa.
Aulikki unohti murehtia omaa ikääntymistään ja ajatukset täytti huoli Einon voinnista. Hän sai selville osoitteen, kävi ostamassa Arnoldsin korvapuusteja ja mansikkamehua, ja lähti sunnuntaiaamuna linja-autolla vierailulle. Hän löysi Einon istumasta lämpimässä nojatuolissa, lusikoimassa voisilmällä höystettyä ruispuuroa.
Eino otti Aulikin saapumisen vastaan avosylin ja suorastaan loisti: Voi että, kun olikin ilo nähdä sinua! Kuinka kauniilta taas näytät, aivan kuin nuori neito!
Myös muut vanhukset kerääntyivät ympärille, antoivat kiitosta ja kehuivat häntä ystävällisesti. Kotona Aulikki vilkaisi taas peiliin: poskissa oli uutta hehkua, silmissä tuikki ilo, jopa hiukset tuntuivat taipuvan sieviksi kiharroksiksi. Juonteet olivat pehmenneet Aulikki näytti taas nuoremmalta kuin vuosiinsa olisi voinut kuvitellakaan.
Se oli pieni ihme.
Siitä lähtien Aulikki kävi joka sunnuntai Kallion palvelutalossa. Hän opetti vanhuksille foksin ja valssin askelia, tarjosi aikaa ja seuraa, iloitsi mahdollisuudesta piristää jonkun päivää. Nuoruuteen ja ulkonäköön hän ei enää kiinnittänyt huomiota, vaan siihen, miltä tuntui tuoda hyvää mieltä toisille. Olla jollekulle kuin tytär, ehkä kuin lapsenlapsi, ja saada vastalahjaksi aitoa ystävällisyyttä ja lämpöä.
Ihmiset ovat kuin peilejä, mutta toiset heijastavat kauneutta ja voimaa, nostavat ryhdin ja kirkastavat katseen. Jotkut toiset voivat saada mielen painumaan kumaraan. Siksi Aulikki muisti suojella näitä elämän taikapeilejä hyväsydämisiä, lämpimiä vanhuksia ja ystäviä.
Niin kauan kuin heitä on, on meillä toivoa, iloa ja nuoruuden tunnetta jäljellä elämässä. Niin Aulikki ajatteli ja oli aivan oikeassa.
