Eräs vanha nainen, nimeltään Rauha Komulainen, otti sydämensä iloksi itselleen keskikokoisen suomalaisen pystykorvan pennun. Koira kasvoi nopeasti ja vartioi pihaa innokkaasti. Se söi ruokakipollisen hetkessä, raapi selkäänsä aitaa vasten niin, että lautoja vähän vinoutui, ja joskus tempaisi isäntänsä melkein kumoon, kun tämä sattui kävelemään vierestä. Pennun tarvitsi saada välillä jotain virikettä.
Sitten Rauha kuitenkin päätti aikansa tässä maailmassa, ei suinkaan koiran takia, vaan koska ei ehtinyt ihan juhlia 90-vuotispäiviä. Tuli aika, kun lapset ja lastenlapset ajoivat hänen mökilleen Järvenpään reunamille. Siellähän se pystykorva istui ketjun päässä silmä kovana, katseesta päätellen vähintään yhtä innoissaan kuin vanhat sukulaiset. Eihän joka päivä tule pihaan kokonainen lastillinen terveellisiin vitamiineihin ja vaihtelevaan ruokaan tottuneita ihmisiä.
Porukalla pohdittiin, mitä nyt koiran kanssa tehdään. Ei raaskittu nukuttaa. Mutta toisaalta pelotti pitää sellaista turkkiotusta lähellä, kun ei tiedetty, kuinka se sopeutuisi uuteen elämään. Ja päästää vapaaksi ei se tunnu oikein reilulta maailmaa kohtaan. Ei maailma niin syntinen ole, että tuommoinen koirakokeilu sille pitäisi ladata. Niinpä päätettiin antaa koira hyvään kotiin, vaikka olisi pitänyt maksaakin sille, joka sen ottaa hoteisiinsa. Edes muutama euro tappia päälle uusiin eväisiin.
Lopulta löytyi mies, Kalevi Leppä, joka oli jo vuosikaudet haaveillut sellaisesta, jota saisi ruokkia vadeittain ja rapsuttaa leveärakenteisia korvia rautaharavalla. Mitäpä ihmisillä ei psykologisia haaveita olisikaan! Tilattiin eläinlääkäri paikalle.
Eläinlääkärille selitettiin suunnitelma: annetaan rauhoittavaa pistoksena ja siirretään koira nopeasti uuteen kotiin. Ehtisi siinä uusi omistajakin ehkä tehdä ristinmerkin ja sytyttää kynttilän jos ei nyt sentään hätävarjelun liioittelua olisi yritetty. Monenlaista pelkoa ja toivoa ilmassa.
Eläinlääkäri saapui ajallaan haulikkonsa (tai oikeammin rauhoituskiväärinsä) kanssa. Kaikki eläinlääkärit ovat Suomessa tunnetusti rohkeita. Ruiskuun ladattiin unilääkettä ja yhdellä sievällä laukauksella pystykorva nukahti kuin peittoyön alle. Kytkimestä irrotettiin ja nostettiin pressun päälle.
Koira kannettiin sitten auton takatilaan, jossa oli yhteys matkustamoon. Eläinlääkäri istui etupenkille pitäähän ammattilaisen matkustaa mukavasti. Kalevi, uusi isäntä, ajoi. Takapenkillä koko Rauhan suku supisi hiljaa keskenään, uutta tulevaisuutta suunnitellen. Sitten koira alkoi yhtäkkiä heräillä.
Se kohotti päätään ja katseli kiinnostuneesti ympärilleen. Väki istui ympärillä, kaikki silmät häneen tiukasti kiinnittyneinä.
Eläinlääkärin silmät pyöristyivät. Uusi omistaja tuijotti niin suurilla silmillä, ettei vilkaissutkaan eteenpäin liikenteeseen ajoi, mutta mieli taisi olla jo jossain muussa maailmassa.
Onpas kiinnostavaa, ajatteli koira.
Onkohan taivas totta, miettivät ihmiset.
Koira kömpi heti penkiltä ihmisten väliin. Mitäpä siinä turhia odottelemaan. Ja kun Kalevi hätäisesti hamusi ovenkahvaa hypätäkseen ulos, koiralla oli jo kiire nuolla kaikki perinpohjaisesti terveisiä jättäen. Sukulaiset, uusi omistaja, ja vieläpä eläinlääkärikin, vaikka tämä oli tuikannut rauhoittavaa. Vaan koira ei ollut pitkävihainen ihminen kuin ihminen.
Niin sai suku huomata, että “ihmissyöjäläinen” tulkinta oli täyttä harhaa. Loppumatka kului kosteana: päältäpäin koiran nuoleskeluista, sisältäpäin jännityksestä ja helpotuksesta.
Siinä sitten tajusin: joskus me pelkäämme aivan turhaan, kun paras ystävä voikin löytyä yllättävästä suunnasta jopa koirasta keskellä Järvenpään mökkitietä. Elämä opettaa, ettei kannata olettaa pahinta: joskus karvainenkin ystävä voi lämmittää enemmän kuin yksikään villapaita.
