15. kesäkuuta
Tänään muistelin erästä iltaa viime kesältä, kun olin kylässä ystäväni Säteen luona. Säteellä ei elämä ollut aina helppoa ensimmäinen avioliitto päättyi surullisesti: mies joi, kohteli kehnosti ja lähti lopulta toisen naisen matkaan. Aika raskas tarina. Olin silloin Säteen tukena pimeimpinä hetkinä näin ystävyyden pitääkin toimia, ajattelin.
Vuosia kului, ja yllättäen Säteellä kävi tuuri. Uusi, miellyttävä mies ilmestyi hänen elämäänsä Lauri, kulttuurilla sivistynyt, hyvässä asemassa, ihan toista maata kuin se ensimmäinen. Olin aidosti iloinen hänen puolestaan. Kun he muuttivat uuteen asuntoon Helsingin Kallioon, vein kahvipöytään marjapiirakan ja pienen lahjan. Kodin remontti oli kyllä onnistunut: sisustus oli viihtyisä ja skandinaavisen tyylikäs.
Istuimme teetä juomassa, piirakkaa syöden. Lauri osoittautui kovin suulasluonteiseksi, laski leikkiä oikealle ja vasemmalle. Pääosin vitsit kohdistuivat minuun Voi Riitta, et taida olla lukenut Saramäkeä etkä edes Tuntematonta sotilasta?, hän nauroi. Sivistys jäänyt kapeaksi, kuulemma. Suomalaista kansanperinnettä, ja sieltä löytyykin vaikka mitä hölynpölyä, hän virnisti, kun mainitsin nähneeni enteellisen unen. Myös kampaukseni ja vaatteeni pääsivät pilkan kohteeksi: Kuin ysäristä nostettu, Lauri naureskeli ja Säteekin nauroi mukana, ylpeänä miehensä terävästä kielestä.
Yritin vaihtaa puheenaihetta ja mainitsin kissani Niiskun, jonka olin joskus poiminut kadulta. Laurin suusta alkoi heti virrata vitsailua: Lemmikit kantavat bakteereita, ja yleensä nuhjuiset kissamummut ovat vähän omituista seuraa ei ihme, että Riitta on kerännyt näitä karvakasoja ympärilleen. Säteellä oli hauskaa miehensä seurassa, kun tämä kertoi esimerkkejä vanhoista yksinasuvista kissojen kanssa.
En kestänyt enää itku tuli melkein vahingossa, ihan kuin pieni lapsi olisi pulpahtanut sisältäni. Pahoittelin, väitin että päänsärky iski, ja lähdin nopeasti kotiin.
Päänsärky oli todellinen, aivan kuin joku olisi moukaroinut ohimoita. Nolotti miten sitä menikään puuskuttamaan ja vuodattamaan kyyneleitään? Miksen osannut puolustaa itseäni, eikä pitänyt suutani kiinni omituisista tarinoistani? Miksen tajunnut, että kirjallisuuskeskusteluun ei kannata sekaantua, jos ei ole lukenut puoliakaan maailman mestariteoksista? Olo oli yhtä aikaa surkea ja kylmä, vaikka ulkona oli heinäkuinen yö. Itseäni hävetti. Hävetti, etten ollut osa Laurin nokkelaa seuraa, hävetti, että vajosin kyyneliin.
Mutta ehkä lopulta väärässä paikassa häpesin. Se, jonka pitäisi hävetä, on se, joka kutsuu ystävän kotiinsa ja antaa toisen tehdä tästä naurun aiheen. Tai se, joka julkaisee ystävän kuvaa tai juttua somessa, mutta antaa muiden tuomita siitä julkisesti mitään puolustamatta. Se on hiljaista, arkipäiväistä pettämistä.
Pettäminen on sitä, että antaa läheisensä lyötäväksi, naurun ja halveksunnan kohteeksi omassa kodissaan sitä en silloin osannut sanoiksi pukea, kun istuin ratikassa kotiin. Olin vain väsynyt. Kotona odotti Niisku sohvalla, eikä sillä ollut väliä, kuka on lukenut mitä. Kissa käpertyi viereeni ja kehräsi hiljaa. Yksinkertaista seuraa, johon pystyi luottamaan.
Sen illan jälkeen en enää vieraillut Säteellä. Aika pian hänen ja Laurin liitto muuttui riitaisaksi, he jakoivat asuntoa ja näkivät Kallion käräjiä. Lauri osoittautui yhtä älykkääksi ja energiseksi kaikissa asioissaan. Niin siinä usein käy sen puolesta, jonka takia ystävä petetään, tämä toinen pettää takaisin. Parempi olisi ollut pysäyttää ilkeät vitsit ajoissa ja olla oikeasti ystävän puolella, vaikka olisi ollut kuinka teräväkielinen puoliso vierellä.
Opin, että petosta ei koskaan pidä hyväksyä, eikä ystävyyttä saa myydä pilkan hinnalla. Vasta silloin kun puolustaa toista, voi olla varma, että puoliso tai ystävä arvostaa. Ja Niisku no, se arvostaa pysyvästi.
