Eräänä aamuna toin töihin kodittoman pennun… Se vain tapahtui. Löysin pennun viisi minuuttia ennen työpäivän alkua. Hän oli likainen ja harmiton pikkusattuma. Kätkin hänet toimiston nurkkaan, mutta… pentu sinnikkäästi ryömi ulos ja vingahti. Lopulta kaikki kollegani näkivät hänet. …ja silloin lattialle jalkojeni juureen alkoivat putoilla ihmisten naamiot. Tässä on esimerkiksi meidän hyväntahtoinen ja seurallinen sihteeri Marja-Leena. Nuori, aina nauravainen. Hänen kauniisti meikattu ilmeensä vääntyi oudosti nähdessään likaisen pennun: – Jussi Juhani! Etkö nyt yhtään kaihda likaa? Täällä kunnon sottua… Hänen kirkas, lämmin naamionsa särkyi sirpaleiksi pennun riemukas häntä heiluen – muutamassa sekunnissa. Tässä puolestaan on siivooja, Aili Annikki. Ikänsä väsynyt, kärttyinen ja suuttunut kaikille. Mutta nyt hänen ryppyinen kasvonsa loistivat ällistyksestä ja hellyydestä: – No mutta, kuka se täällä suloisesti häntä heiluttaa? Jussi Juhani, onko tämä vieras vai kotieläin? Jalkojeni juurella makasi rutistettu vihainen naamio – näin yhtäkkiä herkän ja ystävällisen kasvot. Sitten on kollegani, Petri Olavi. Aina avulias, joustava ja kaikkia rakastava. Vitsikäs ja hymyilevä – yleensä. Sillä kertaa hän ei uskaltanut astua ovelle pidemmälle. Oksentaen melkein, Petri Olavi totesi, että kodittomat eläimet tuovat vain likaa ja tauteja… Oven ulkopuolelle jäi ohut, likainen hymynaamari tekohymyineen. Eniten kuitenkin hämmästyin esihenkilöstäni, Kari Tapani… Aina tiukka ja totinen, vältteli mitään ylimääräistä keskustelua. Nyt hän kuitenkin tokaisi heti: – Kuule, Jussi Juhani… Taidat tarvita vapaapäivän. Ota tuo penneli ja lähde kotiin – elävällä on aina merkitystä. Kun et vaan hylkää pentua… Ja ujosti hymyillen, tiukan johtajan naamionsa riisuen, hän katosi ovesta. Jalkojeni juuressa makasi kasvojensa pirskoissa niiden ihmisten naamiot, joiden kanssa olin ollut vuosikaudet. Silloin ymmärsin, kuinka vähän olin heitä oikeasti tuntenut…

Eräänä aamuna toin työpaikalle kodittoman koiranpennun. Niin vain kävi löysin pennun viisi minuuttia ennen työpäivän alkua. Se oli likainen ja vaatimaton sekarotuinen, jonka turkissa oli risuja ja multaa. Piilotin sen työhuoneeni nurkkaan, mutta pentu ryömi sieltä jatkuvasti ulos piipittäen. Lopulta kaikki työtoverini huomasivat sen.

Silloin alkoivat työyhteisön kasvoilta tipahdella naamioita.

Siinä vaikkapa Sari Väisänen, sihteeri, joka tunnetaan lämpimästä hymystään ja ystävällisyydestään. Hänen meikattu, iloinen ilmeensä vääntyi oudoksi, kun hän näki likaisen pennun. “Pekka Mäkelä! Etkö sitten yhtään ällöä? Toit meille tällaisen likaläjän Hänen pirteä, ystävällinen naamionsa särkyi kuin lasi lattialle, juuri siihen kohtaan missä pentu heilutti iloista, kuraista häntäänsä.

Sitten siivooja, Eila Karjalainen, aina väsynyt, kipakka ja kaikille muka vähän vihainen vanhempi nainen. Hänen ryppyinen naamansa kirkastui hymyyn: Voi että, kuka täällä on näin söpö häntäinen? Pekka Mäkelä, onko tämä työasia vai henkilökohtainen kävijä? Jalkojeni juuressa lojui rutistunut, vihainen naamio, mutta näin empaattisen ja lempeän ihmisen kasvot.

Entä sitten työkaverini Jari Virtanen, aina palvelualtis, huumorintajuinen ja jokaisen ystävä. Häneltä löytyy vitsi tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tällä kertaa Jari ei edes astunut kynnyksen yli. Hän mutristi kasvojaan ja tokaisi, että kodittomat eläimet ovat vain likaa ja tauteja Ovenpielessä lepää hänen ohut, likainen tekonaamionsa, jonka taakse oli piilotettu hymyilevä teeskentely.

Eniten yllätti kuitenkin pomoni, Timo Koskinen. Hän, joka on yleensä juro, tiukka ja välttelee puheita, totesi heti ja yksinkertaisesti: No niin Pekka Mäkelä… Ehkä sun pitäisi ottaa tämä päivä vapaaksi. Ota koirapoika mukaasi ja lähde kotiin. On elämässä työpäivää tärkeämpiäkin asioita. Mutta Pekka, älä hylkää sitä pentua Sehän on elävä olento. Sitten hän riisui hetkeksi esimiestensä kylmän kuoren ja hymyili meille hämillisen lempeästi, ennen kuin katosi ovelta.

Jalkojeni juurella lepäsivät kaikkien niiden ihmisten naamiot, joiden kanssa olin ollut tekemisissä vuosia. Yhtäkkiä ymmärsin, kuinka vähän todella tunsin heitä.

Elämä opetti tuona päivänä, että vasta rehelliset, odottamattomat hetket paljastavat sen, keitä me ympärillämme oikeasti olemme. Kaikilla meillä on naamioita, mutta vain arjen yllättävät tilanteet paljastavat todelliset kasvot ja sydämet.