Eräällä iäkkäällä naisella oli pieni koira. Hänen poikansa antoi hänelle lahjaksi hyvin kalliin, todella pikkuruisen koiran lähes kuin sormenpää. Nainen oli kärsinyt sydänkohtauksen, ja poika halusi tukea äitiään ja piristää tämän mieltä koiran avulla. Se todella auttoi!
Vanhuksen vointi koheni silminnähden. Hän toipui paremmin, ja alkoi käydä taas ulkoilemassa oman Pikku-Riinansa kanssa. Hän vei tätä kapealla hihnalla lenkille tai kantoi pikkukoiraa erityisessä kantolaukussa. Pikku-Riina koira sai nimensä, koska oli niin pieni kuin pöpö. Lempeä, kuuliainen ja leikkisä koira.
Kerran, kun vanhus oli taas ulkoiluttamassa Pikku-Riinaa, pysähtyi auto heidän viereensä. Nuori mies ja nainen kiinnostuivat kovasti koirasta ja pyysivät saada silittää sitä. Vanhuksen teki mieli kieltäytyä, mutta ei kehdannut. Hän nosti koiran auton ikkunalle, jolloin nainen nappasi Pikku-Riinan syliinsä ja mies painoi kaasua. Auto suhahti tiehensä hetkessä.
Vanhus lähti juosten auton perään, huutaen ja itkien ja kaatui, loukkasi itsensä pahasti ja menetti tajuntansa. Naapurit kutsuivat ambulanssin, ja hänet vietiin sairaalaan. Poika tuli vierailulle, mutta äiti lepäsi heikkona, sinertävät huulet väristen. Hän kuiskasi vain koiransa nimeä. Kyyneleet valuivat poskille, ja hän toisteli hiljaa: “Pikku-Riina”
Poika otti asiakseen löytää nuo nuoret ihmiset. Naapurit olivat painaneet auton mieleensä ja päättelivät, kenelle vieraat saattoivat olla menneet. Poika pyysi tuttaviltaan apua poliisiystävät selvisivät nopeasti auton omistajan. Omistaja asui hulppeassa talossa Espoon Westendissä, eli varakkaan oloinen tapaus. Auto oli kallis, silmäänpistävä.
Poika meni ovelle tavalla tai toisella, hän sai oven aukinaiseksi. Ja siellä Pikku-Riina oli: surkeassa kunnossa. Ryöstöpäivästä lähtien Pikku-Riina ei ollut syönyt eikä juonut. Koira oli itkenyt niin kauan, että sen äänikin oli jo käheä nyt se vain uikutti ja vingahteli.
Poika sai koiran takaisin tavallaan sillä ei ollut väliä, miten. Pienestä oli tullut näille varkaille vain harmi, kun he olivat aluksi kuvitelleet saavansa hauskan leikkikaverin. Mutta saaliiksi he saivatkin vain sairaan, surullisen otuksen, josta oli enemmän vaivaa kuin iloa.
Onneksi vanhus toipui ja Pikku-Riinakin palasi elinvoimaiseksi. Nykyään he lenkkeilevät varovaisina, eivätkä enää päästä koiraa vieraiden luo. Jos joku lähestyy, Pikku-Riina kipittää suoraan laukkuun.
Kaikki kääntyi lopulta hyvin päin.
Minä vain mietin, ettei toisen onnea saisi varastaa. Toisen rakkautta. Ehkä juuri se on se ainoa asia, joka pitää ihmisen elämässä kiinni olipa se rakas ihminen, vanha fillari, palsta kaaleineen tai vaikka ensimmäinen palkinto jossain ihan höpsössä kilpailussa, pienessä mutta tärkeässä.
Juuri tuo pieni voi pitää ihmisen hengissä. Älkää ottako toisen pikkuruista koiraa vain huvin vuoksi. Eikä viety rakkaus, vääryydellä saatu onni tuo kenellekään oikeasti onnea, sanokaa mitä sanotte.
Pienestä voi seurata valtavaa surua. Sillä pieni voi olla koko ihmisen elämä, se mitä ilman hän ei halua olla. Siksi sieluun sattuu, kun joku riistää sen.
Sanotaan, että sielun paino on vain muutama gramma. Mutta sen sisällä on kokonainen elämä.
