Epäoikeudenmukaisuus – Äiti, kysyi Aino hämmästyneenä, – Miksi minulle tuli vain kolmesataakolmekymmentätuhatta euroa, eikä miljoona? Mikä summa tämä oikein on… Kuului, kuinka äidin kylpyhuoneen fööni hurisi. Hän sammutti sen ja vastasi Ainolle: – Kyllä se on oikein, – äiti, Veera, käytti tottuneesti muiden miljoonan, – Kolmesataakolmekymmentä tuhatta. Mutta Ainolle olisi pitänyt tulla huomattavasti enemmän. – Kolmesataakolmekymmentä? Äiti, missä loput kuusisataaseitsemänkymmentätuhatta? Odotin miljoonaa. Melkein täsmälleen miljoonaa. Ne olivat isäni rahat, sinun piti siirtää ne minulle asunnon myynnin jälkeen. – Älä nyt aloita sillä kirjanpidollasi, – Veera tokaisi, – Tiedäthän, että tein kaiken ihan rehdisti. – Miten niin rehdisti? – parketti narisi jalkojen alla kuin yhtyen Ainon närkästykseen, – Annoin sinulle valtakirjan myydä minun asuntoni, jonka perin isältäni. Pyysin, että siirrät rahat minulle. Missä ne nyt ovat? Aino ymmärsi, että hän oli rentoutunut aivan liian aikaisin. – Ja minähän siirsin! – fööni käynnistyi taas, – Mutta toimin niin kuin äiti toimii. Hyvä äiti. Jaoin rahat tasan kaikille lapsilleni. Jokaiselle kolmasosa. Sinun laillinen kolmanneksesi on sinulla. Hänen laillisen kaiken olisi pitänyt olla hänellä. – Jaotko isäni perinnön kolmeen osaan? Minun ja heidän kesken? – Aino tarkoitti velipuoliaan, – Äiti, nämä rahat ovat minun! Minun isäni! Minulla ja heillä on eri isät, jos se tuli sinulle yllätyksenä. – Mitä väliä sillä on, kuka isä on? – äiti kuivasi hiuksiaan, – Raha on yhteistä. Ja he ovat veljiäsi. Olen sinun äitisi. Pitäisikö muka katsoa vierestä, kun vain sinä päätät isosta summasta ja veljesi jäävät katselemaan? Epäreilua! Tein tasa-arvoisen jaon. Voisinpa palata siihen päivään, kun kirjoitin valtakirjan, ja antaa itselleni kunnon herätyksen… – Tasan? Jaoit minun miljoonani kolmeen osaan! Kolmesataakolmekymmentätuhatta! Missä loppu, äiti? Ja asunnosta saatiin enemmänkin. – Juu, siitä tuli vähän päälle miljoonan, kun vähentää kulut, Veera heitti, – Pyöristin. Loput otin vaivanpalkkana. Olisitko itse jaksanut kaiken paperisodan? Et! Minä hoidin kaiken sillä aikaa, kun sinä olit töissä. – Huh, olipa raskasta… – Älä puhu noin! – äiti kivahti, – Isäsi oli kyllä isäsi, mutta minä olen äitisi, ja minä päätän. Sitä paitsi olet aikuinen nainen, vanhin, sinä pärjäät paremmin kuin muut. Jaoin tasan. Pojille pitää kohta perustaa perhe. Sinä olet nainen, sinulta ei vaadita niin paljon. – Ai enkö minä tarvitsekkaan rahaa perheeseen? Vai pitäisikö minun elää niukkuudessa siksi, että olen nainen ja minun ei oleteta tarvitsevan? – Aino kysyi katkerasti, – Siirrä loput rahat, äiti. Heti. – En. Lyhyesti. Pistettä myöten. Äiti tiesi, että Aino ei tekisi mitään. Oma äitiä vastaan oikeuteen? Tuskin kukaan ymmärtäisi. Äiti on kuitenkin äiti, pidemmän päälle. Muutaman viikon päästä, kun Aino oli jo rauhoittunut ja järjestellyt rahansa, hän huomasi somekuvista, että Jari poseerasi uuden sinisen Polon edessä ja Mikko lisäsi selfien uuden “pikku karkinsa” kanssa. Pojat ostivat itselleen auton. No, Aino päätti säästää kolmesataakolmekymmentätuhattaan ja jäädä miettimään, kuten mummi aina sanoi: kärsivällisyys on kultaa. Vuosi kului. Aino kävi töissä, säästi, suunnitteli. Hän antoi asian olla – mutta ei unohtanut. Veera käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut: soitti, jutteli niitä näitä. Sitten äiti soitti sellaisella äänellä, että Ainoa kylmäsi. – Mitä nyt, äiti? – Leena-mummi… – Veera takelteli, – Jari ja Mikko menettivät aamulla mumminsa. Aino koki oudon etäisyyden. Tämä ei ollut hänen mummonsa, eikä hänellä ollut elämässä roolia. Hän oli aina “äitipuolen mummo”, “veljesten mummo”. Ihmisenä kuitenkin suretti. – Otan osaa. – Pitäisi hoitaa hautajaiset, paperit ja kaikki, en ehdi mitään. Olen aivan yksin, pojat eivät osaa tällaisissa, voitko tulla? Auttaisitko? Aino ei ollut ilkeä, mutta työstä ei voinut irrottautua. – Äiti, olen töissä. En mitenkään ehdi ihmisen hautajaisiin, jonka olen tavannut ehkä kolme kertaa, – selitti Aino. Ainoa ei koskaan viety sen mummin luo. – Ole nyt kiltti! – äiti pyysi, – Tarvitaan apua. – En pääse tulemaan, mutta voin auttaa rahalla. Paljonko tarvitset? Siirrän saman tien. Äiti meinasi ensin kieltäytyä, mutta päätti, että rahat kelpaavat. – Ei se sama asia ole… mutta hyvä niin. Pari kymmentä tuhatta riittäisi. – Hoituu. Lisäksi, – Aino sanoi tietäen nyt hetkensä tulleen, – Siirrän vähän ylimääräistä, ettet huolehdi arjen pikkujutuista. Lasketaan vaikka panoksekseni – oma kunnioitus heidän mummolleen. – Kiitos, Aino. Olet aina avuksi. Aino sulki puhelun inhottavan tyytyväisenä. Hän oli hankkinut selityksen: ei mennyt paikalle, mutta auttoi rahalla. Puoli vuotta kului. Hautajaiset unohtuivat. Mikko ja Jari näyttivät saavan taas uudet “lelut”, ehkä mopot tai puhelimet. Keskellä hiljaista tiistaita Aino päätti, että nyt on sopiva hetki. Hän soitti äidille, istui työpaikan ruokalassa ja valmistaudui seuraavaan palaveriin. – Hei äiti! Kuinka sujuu? – Aino! Kaikki hyvin, Mikko löysi uuden ja paremman työpaikan. Jari, hänelläkin kaikki hyvin, tapasi mukavan tytön. – Mukava kuulla, – Aino vastasi, – Mut hei, yksi asia… – Mikä juttu? – äiti varautui. – Siis, puoli vuotta on kulunut mummin kuolemasta. Kaikki ovat varmaan saaneet perintönsä. Tällä kertaa keskustelu oli vielä vaikeampi kuin aikoinaan kolmensadan kolmenkymmenentuhannen jälkeen. – Aino, mitä ajat takaa? Totta kai kaikki saivat. – Niin. Missä minun osa siitä perinnöstä? – Mistä perinnöstä oikein puhut? – äiti esitti epätietoista, mutta Aino kuuli, että hän valehteli. – Mummin perinnöstä. – Mutta eihän se ollut sinun mummosi. – Mikä siinä vaihtoehdossa on? – Aino johdatti äitiä kohti tämän omaa logiikkaa, – Olen lapsesi. Sanoit, ettei ketään voi syrjiä. Jaoit isäni miljoonan kolmelle tasan. Kuulemma reilusti. – Aino, tilanne on aivan eri! – Veera hyökkäsi vastaan, – Tämä on ihan eri asia! – Miksi muka? Sinusta perintö on yhteistä, koska olet äiti ja tuet kaikkia lapsia. – Älä nyt vertaile… – No jopas! – Aino tokaisi sarkastisesti, – Miten näppärästi logiikka muuttuu! Kun jaoit minun miljoonani, perinnöstä tuli yhteinen. Mutta kun kyse on heidän mummonsa asunnosta, niin perintö jaetaan sukulinjan mukaan? – Älä tartu sanoihin! – äiti tiuskaisi, – Haluatko muka heidän perintöään? Miten minä selittäisin sen pojille? – Haluan vain käyttää sinun logiikkaasi toisinpäin, kun sitä kerran rakastat. Autoitko sinä heitä myymään asunnon? – Rahat on jo käytetty. – Mihin käytetty? Autoihin? Remontteihin? Minäkin haluaisin. Missä minun rahani ovat, äiti? Sanoit aikanaan, että naisena minulta ei paljon vaadita, mutta en ole samaa mieltä. Äiti mietti kiivaasti, miten pääsisi tästä pinteestä, jonka oli itse aiheuttanut. Meillä perheessä kaikki oli aina näin! Pojille, jotka olivat isäpuolen lapsia, isä oli isä kaikessa mitä arvokkainta. Se mummo inhosi Ainoa, vieras tyttö ei ollut koskaan kelvannut lapsenlapsena. Eikä äiti puolustanut. – Aino, mikä ihminen sinä olet? Miksi tarvitset noita rahoja? Sinähän pärjäät hyvin. Olet nuori ja terve. Sinulta ei odoteta paljoa. Mutta Mikon ja Jarin pitää alkaa miettiä omia koteja. He ovat miehiä! Heillä on vaikeampaa! – Eli sinun mielestäsi isän perintö jaetaan yhteiseksi, koska olemme sisaruksia. Mutta mummon perintö on poikien henkilökohtaista, koska ovat miehiä – ja minä nainen, jolta ei odoteta paljon? – Älä ole röyhkeä! – äiti tokaisi, – Miten voit olla noin ahne? Äiti ei koskaan tunnusta olevansa väärässä. Ainosta tulee itsepäinen penninvenyttäjä, kun hän uskaltaa vaatia oikeutta. – Ehkä et tiedä, mutta sillä valtakirjalla sinun olisi pitänyt siirtää koko asuntokaupan summa minulle. Ja kanneajan puitteissa voin vieläkin vaatia kaiken. En vihjaile, mutta… – Aino! Et kai uhkaile minua? – äiti kuiskasi pelokkaasti. – En, äiti. Mutta voin yhä vaatia omani. Mietipä sitä. Jo kuukauden päästä Aino sai koko summan tililleen – ja äiti blokkasi hänet kaikissa viestimissä.