Muistan hyvin ne ajat, jolloin asuin rauhallisella kadulla Helsingissä, ja naapurissamme asui vanha aviopari. Heidän tyttärensä, Kaarina, muutti pian takaisin lapsuudenkotiinsa kolmen tyttärensä kanssa. Jo siitä asti kun Kaarina oli nuori, kylällä puhuttiin hänen elämästään hänestä sanottiin, että hän jäi ilman isää, sillä jokaisella lapsella oli eri isä. Sellaista oli tapana paheksua noina aikoina.
Kaarinan tarina oli monimutkainen. Kaikki alkoivat alun perin puhua, kun Kaarina avioitui ensimmäisen kerran, heti täytettyään kahdeksantoista. Morsiamen nuoruudesta huolimatta vanhemmat eivät panneet vastaan miksi estää, jos nuori luulee olevansa onnellinen ja rakastunut?
He elivät yhdessä viitisen vuotta, mutta syystä tai toisesta lasta ei vaan kuulunut. Kyläläiset ryhtyivät supisemaan, kuten usein käy, että vika oli tytössä. Jotkut arvelivat, että Kaarina oli nuorena ollut liian villi eikä enää voisi saada lapsia.
Kaarinan anoppi, ilmajokelainen maalta, ei koskaan oikeastaan pitänyt miniästään. Hän muistutti pojalleen vähän väliä, ettei tuollaisesta vaimosta ole jatkamaan sukua. Lopulta poika kuunteli äitiään ja jätti Kaarinan yksin. Avioero oli edessä, mutta Kaarina ei viitsinyt vaihtaa sukunimeään hän sanoi, että ei jaksa kaiken muun lisäksi säätää nimiasioiden kanssa.
Myöhemmin Kaarina tapasi uuden miehen, ja yllättäen hän tuli raskaaksi. Paljastui, ettei vika ollutkaan tytössä, vaan ensimmäinen aviomies ei pystynytkään saamaan lapsia. Sillä ei kuitenkaan enää ollut väliä lapsen isä ei halunnut ottaa vastuuta ja katosi. Kaarina kirjasi lapsen ensimmäisen miehensä nimelle.
Kaarinan äiti ei kuitenkaan harmistunut tilanteesta, vaan iloitsi uudesta lapsenlapsesta, kuten monet suomalaisäidit tekevät. Ajan myötä Kaarina kertoi vanhemmilleen taas olevansa raskaana. Tällä kertaa hän oli ehtinyt avioitua uudelleen, mikä sentään lohdutti vanhoja. Uusi puoliso ei silti ollut halukas isyyteen, ei vielä ainakaan. Sattuma puuttui peliin: lapsi syntyi sairaana, ja isä pelästyi niin, että hävisi jäljettömiin eikä edes suostunut viralliseen avioeroon.
Vuodet kuluivat ja Kaarina tapasi jälleen uuden miehen. Hän päätti, vanhempien vastusteluista huolimatta, synnyttää vielä yhden lapsen. Olihan jo vanhempienkin mielestä ruokapöydän äärelle kertynyt liikaa ruokittavia suita. Isä ei kuitenkaan pysynyt mukana, vaan katosi seuraavaan kaupunkiin, eikä enää koskaan palannut. Kaarina antoi kolmannelle tyttärelleen jälleen uuden sukunimen, joka ei ollut sama kuin kummallakaan kahdella aikaisemmalla siskolla.
Oli sentään onni, että Kaarina onnistui ostamaan pienen kerrostaloasunnon Pohjois-Helsingistä, mihin vanhemmatkin laittoivat euroja avuksi. Kovan riidan jälkeen Kaarina tajusi, ettei elämä lasten kanssa lähde pyörimään ilman tuloja, joten hän päätti hakea elatusapua. Vaan mitä kävi ei yksikään entinen mies suostunut tunnustamaan isyyttä, ja osa uhkaili, osa katosi teille tietymättömille.
Siinä se Kaarinan elämä lapset olivat, mutta apua ei saanut mistään. Nyt kun vuosikymmenet ovat kuluneet, muistan yhä kuinka vaikeita nuo vuodet olivat hänelle. Kaarina oli monessa suhteessa yksin, vaikka ympärillä olikin oma perhe. Tällaisia tarinoita kuulee nykyään vähemmän, mutta silloin tapaukset puhuttivat kylässä pitkään.
