Ruma
Helmi istui mukavasti kahvilan sohvalla ja odotti tilaustaan. Hän kävi täällä usein piristämässä itseään cappuccinolla ja laskiaispullalla ennen työpäivää.
Ulkona pyrytti lunta. Helmi nautti ensimmäisestä hörpystä polttavaa kahvia. Vastapäisellä pöydällä istui kaksi nuorta naista. Ilmeisesti ystäviä.
Kuule, mä näin mun exän uuden tyttöystävän eilen. Kyllä ihan suoraan sanottuna, ei mikään perjantain markkinavoitto! Mitähän se siinä näkee?
Ehkä tekee hyvää hernekeittoa? Tai on sängyssä akrobaatti? toinen nauraa kihersi.
Höpöhöpö, katso nyt näitä kuvia Facebookissa. Ei se naamasta ainakaan saanut onnea kortissa.
Tytöt nauroivat hiljaa ja Helmi hyytyi. Mieleen palasi äidin sanat, jotka hän oli pienenä kuulut pitkin korvia isän ja äidin keskustelusta. “Meidän Helmi ei ole mikään kaunotar. Ei saanut sieltä päästä onnea, mutta olkoon sitten hyvä tekemisissään.”
Aikuisena Helmi piti tyylistään tarkasti huolta. Hän laittoi hiukset, valitsi vaatteet huolella ja meikkasi, muttei koskaan tuntenut olevansa tarpeeksi kaunis. Äiti lohdutti usein: “Pidä pää pystyssä, tyttöseni. Ei ulkonäkö sinulla päätä huimaa voithan olla se fiksu. Opiskele, yritä, ettei tarvitse yksin jäädä!”
Koulussa Helmi häpesi hassuja hartioitaan ja poikamaisuuttaan. Yliopistossa hän oppi pukeutumaan ja meikkaamaan, jopa poikaystävänkin löysi. Mutta sekin naljaili pikkupyllystä ja “suomalaisen suurista jaloista”. Helmille valkeni, että ei kai häntä lopen edes älynhommilla rakasteta. Hän sopeutui ja jatkoi elämäänsä.
Kahvin ja pullan jälkeen Helmi pinkaisi töihin. Lounasaikaan hän lupasi käydä ystävänsä luona ruokkimassa kissan ja kastelemassa kukat. Elli oli parin viikon lomalla Mallorcalla, eikä miehensä viipynyt juuri kotona. “Jos ne sattuisikin kohtaamaan, kyllä se mieheni Helmistä tuskin kiinnostuisi,” Elli oli nauranut ja lähtenyt reissuun huoleti.
Ystävän kotona Helmi ensimmäisenä kaatoi nappulat uniselle Mirrille ja siirtyi kastelukannun kanssa kukkien luo. Seinän takaa kuului musiikkia. Tuttua sävelmää Helmi alkoi hyräillä: “Taivaan tähdet, öiset tuulet, kaukana on kotimaa…” Yhtäkkiä elämä tuntui ihanan kevyeltä ja vapaalta, juuri tässä olohuoneessa, kukkien keskellä. Huomaamattaan Helmi alkoi tanssahdella, lauloipa peilikuvallensakin hymynsä.
Samassa hän kuuli ääniä.
Helmi pyörähti kannoillaan ja näki kaksi miestä. Oho Lauri! Ellin mies! Ja ei edes yksin. Molemmat näyttivät yhtä yllättyneiltä. Helmi tunsi kuinka poskia kuumotti. “No just joo tässä sitä sitten heilutaan kuin diskotähti,” hän mietti.
Hei Helmi! Tässä on muuten Oskari, kaverini. Oltiin vaan hakemassa vähän papereita. Tanssi meni muuten aika nappiin, ei raaskittu edes häiritä! Anteeksi kun pölähdettiin sisään.
Öö, joo, Elli pyysi viljelemään eikun siis kastelemaan, Helmi änkytti.
Nopeat hyvästit ja Hermanni otti jalat alleen mutta kissa pyöri jaloissa ja Helmi lennähti pitkin lattiaa kuin suutari juoksuhautaan. Sitten pimeni.
Helmi palasi tajuihinsa sairaalan sängyssä.
Huomenta! Mites menee? Mä olen Viivi, sun huonekaveri. Sulla on pieni aivotärähdys, mutta lääkäri sanoi kaiken olevan ennallaan. Kävi just kotiinkuljetus ja joku nuori mies toi kukkia, Viivi kertoi iloisesti.
Kiitos, Helmin ääni oli kuiskaus.
Hän nousi varovasti ja käveli ikkunan luokse. Kassin pohjalta löytyi hedelmiä, mustikkamehua ja se ihana laskiaispulla. Ilmiselvästi Elliltä ja Laurilta.
Hän kurotti kukkapuskaan ja näki kortin. “Helmille, pikaista paranemista. Niin hurmaava nainen ei kuulu sairaalaan. Tuutko kanssani kukkanäyttelyyn? Kieltoja en ota vastaan. Oskari.”
Helmi painoi kasvonsa valkoisiin krysanteemeihin, hymyili niin, että silmät menivät sirrille ja syöksyi halamaan Viiviä.
Kauneus ei ole aina räikeää. Jokaisella tytöllä on omansa joskus se vaan on lämmin, sisältä päin tulevaViivi nauroi ja taputti Helmiä selkään. Saat varmaan kohta enemmänkin kukkia, jos noin suloisia viestejä tipahtelee, hän virnisti.
Helmi antoi kukkien tuoksun täyttää keuhkot. Jännitys oli tipotiessään, tilalla lämpöä ja odotusta. Ehkä hän menisi näyttelyyn Oskarin kanssa miksei, vaikka he eivät tunteneet kunnolla. Ehkä juuri siksi.
Sinä iltana, kun iltatähti syttyi sairaalahuoneen ikkunan taa, Helmi avasi puhelimen ja kirjoitti: Kiitos, Oskari, tulen mielelläni. Viesti lähti matkaan. Samalla Helmi irrotti viimeisen epävarmuuden solmun sisältään. Jo oli aikakin.
Aamulla hän heräsi Viivin hiljaiseen hyräilyyn ja tunsi poskellaan auringon. Ensimmäistä kertaa elämässään Helmi ei miettinyt, miltä hän näytti, eikä vertaillut itseään kenenkään muuhun. Tänään olisi vain tämä hetki: makea pullanmaku suussa ja kevyt ilo vatsassa. Ja ehkä, hetken päästä, uusi askel kohti jotakin, joka sai sisimmän hohtamaan.
Kaukaa käytävältä kuului tuoreiden kukkien tuoksua ja naurua. Helmi tiesi nyt, ettei onni ollut koskaan ollut päävoittoa, vaan pieniä hetkiä ja niitä riitti, kun vain osasi ottaa ne vastaan.
