Epämiellyttävä jälkimaku – Kaikki on ohi, meille ei tule mitään häitä! – huudahti Marina. – Odota, mitä tapahtui? – Ilja hämmentyi, – aivan normaalistihan meillä oli! – Normaalisti? – Marina naurahti, – no joo… ihan normaalisti. Mutta, – hän vaikeni muutamaksi sekunniksi, miettien kuumeisesti miten selittäisi… Lopulta totuus tuli suoraan – sinun sukat haisevat! En ole valmis hengittämään sitä koko elämäni! – Niinkö sanoit? – äiti huokaisi, kun Marina kertoi peruuttavansa hääilmoituksen, – uskomatonta! – Miksi? – tulematta jäänyt morsian kohautti olkapäitään, – sehän on totta. Sano vielä, että et ole huomannut. – Tietysti olen, – äiti häkeltyi, – mutta… se on niin nöyryyttävää. Ajattelin että rakastat häntä. Poika on ihan mukava. Sukat – nehän voi vaihtaa! – Miten muka? Opetatko hänet pesemään jalkansa? Vai vaihtamaan sukkia? Käyttämään deodoranttia? Äiti! Kuunteletko itseäsi? Olin sentään aikeissa mennä naimisiin! Hakea tukea miehestä, en ryhtyä kasvattamaan aikuista poikaa! – Miksi sitten menit niin pitkälle? Miksi edes teit ilmoituksen? – Se kaikki on sinun syytäsi, äiti! ”Ilja on hyvä ja kiltti poika. Tykkään niin paljon hänestä” – sinun sanat? Ja nämäkin: ”Olet jo kaksikymmentäseitsemän, olisi jo aika mennä naimisiin ja ilahduttaa minua lapsenlapsilla.” Miksi olet hiljaa? – Mutta Marina-kulta, en arvannut että vielä epäröit. Ajattelin että teillä on vakavaa, – äiti sanoi vastaan, – ja tiedätkö, olen iloinen ettet ollut väärässä: ajattelit kunnolla ja teit päätöksen. Mutta, tyttöseni, tuo ”sukat haisevat” – sehän on aika hurja syy. En tunnista sinua enää. – Tein sen tahallaan, äiti. Selvästi. Hänen kielellään. Jotta paluuta ei ole… *** Aluksi Ilja tuntui Marinasta hullunkuriselta ja hieman kömpelöltä. Hän kulki aina farkuissa ja samassa t-paidassa. Ei jaaritellut Picassosta, mutta jaksoi puhua tuntikausia vanhoista elokuvista. Silloin hänen silmänsä suorastaan loistivat. Hänen seurassaan oli helppoa ja rauhallista. Juuri se rauha viehätti Marinaa, joka oli kyllästynyt dramaattisiin suhteisiin ja etsi ”sitä oikeaa”. Kahden kuukauden elokuvien ja kahviloiden jälkeen Ilja, ujostellen, ehdotti: – Ehkä tulet käymään luonani? Teen sinulle itse tekemiäni mämmiä! Oikeasti itse tein! Kutsu kuulosti niin lämpimältä, kodikkaalta, että Marinaa sydän värähti. Se ”itse tein” – vakuutti täysin. Sanaakaan sanomatta, Marina suostui… *** Iljan asunto ei miellyttänyt Marinaa. Siellä ei ollut likaa, mutta kaaos, mauttomuus ja hylätty tunnelma. Harmaat seinät ilman tapetteja, vanha nuhjuinen sohva yhdellä tyynyllä. Lattialla läjiä: laatikoita, kirjoja, vanhoja lehtiä. Lenkkarit keskellä lattiaa. Ilmassa jumittunut pölyn ja ummehtuneisuuden tuoksu. Huone muistutti enemmän väliaikaista tukikohtaa, josta pitäisi pian lähteä, mutta ei lähdetä. – Mitäs pidät linnastani? – Ilja levitti kädet, eikä hänen hymyssään ollut häivääkään nolostusta. Hän oli ylpeä! Eikä lainkaan tajunnut ympärillään mitään outoa. Marina pakotti hymyn: poika miellytti häntä eikä hän aikonut riidellä. Menivät keittiöön. Siellä ei ollut sen parempaa: pöydällä ohut pölykerros. Altaassa likaisia lautasia ja kuppeja, liesillä vanha kattila. Marinan katse kiinnittyi vedenkeittimeen. ”Mielenkiintoista – olikohan se joskus eri värinen?” Marina mietti. Tunnelma latistui. Marina kuunteli hajamielisesti Iljaa, joka innosta pursuen kertoi vitsejä ja yritti naurattaa. Kun hän ojensi lautasen mämmiä, Marina kieltäytyi kohteliaasti – muka dieetin vuoksi… Yhtään suupalaa tuosta keittiöstä ei tulisi. Kotona Marina analysoi vierailunsa. Ensivaikutelma Iljan asunnosta oli, että ongelmat ovat pieniä ja merkityksettömiä. Poika asuu yksin ja ei hallitse kotia. Mitä siitä? Mutta kaiken tämän epäjärjestyksen takaa Marina näki jotain isoa ja outoa: miten voi elää noin? Ei siksi, että laiskuus – vaan siksi, että… hänelle se on normaalia! Epämiellyttävä jälkimaku jäi… *** Jonkin ajan kuluttua Ilja tuli käymään Marinalla. Kosi virallisesti, ojensi sormuksen. Ilmoitus tehtiin. Vanhemmat alkoivat valmistella häitä. Naimisiin meno – tietysti mukavaa. Mutta kun Marina jäi yksin ja mietti Iljaa, joka aina yritti ilahduttaa, teki omat mämminsä ja kertoi vitsejään, hänen mielessään leijaili… outo vedenkeitin! Marina tajusi: se ei ole vain vedenkeitin. Se on todiste! Se kertoo Iljan suhteesta elämään, kotitöihin, itseensä – ja todennäköisesti myös häneen. Eräänä päivänä Marina kuvitteli heidän yhteisen aamunsa ja kauhistui. Hän heräisi, menisi keittiöön ja löytäisi puoliksi juodut teet ja murut pöydällä. Ja kun sanoisi: ”Rakas, voitko siivota?”, Ilja katsoisi yllättyneenä kuten asunnossaan eikä ymmärtäisi ollenkaan. Hän ei väittelisi, ei huutaisi. Hän vain… ei ymmärtäisi. Ja joka päivä Marina joutuisi selittämään, siivoamaan, muistuttamaan. Ja rakkaus kuihtuisi tuhansiin pikku toistuviin ärsytyksiin, joita Ilja ei koskaan huomaisi. Äiti oli niin onnellinen, kun tytär menisi naimisiin. *** Naimisiin… Kaikki keveys ja lämpö, joka Marinalla oli Iljan kanssa, alkoi kadota ja muuttui raskaaksi ahdistukseksi. – Marina, – Ilja kysyi melkein päivittäin, huolestuneena kurkistaen silmiin, – kaikki hyvin? Rakastammehan toisiamme? – Tietenkin, – Marina vastasi ja tunsi sydämessään särön. Lopulta Marina ei enää kestänyt vaan meni kertomaan huolensa ystävälleen. – Niin mitä sitten? – Katri ei tajunnut yhtään. – Pöly, joku vedenkeitin… Mun mies jättää keittiöön tankin jälkeensä eikä tajua mitään. Miehet ei näe moisia! – Juuri! Ne ei näe, – Marina kuiskasi. – Ja hän ei tule koskaan näkemään. Mutta minä näen! Aina! Ja se tuhoaa minut hiljaa mutta varmasti! *** Hän ei syytä Iljaa. Poika ei huijannut. Hän oli aito. Hän vain eli eri todellisuudessa. Hänelle likainen lautanen altaassa oli ok. Marinasta taas se oli merkki täydellisestä ymmärtämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Kyse ei ollut edes puhtaudesta. Kyse oli siitä, että he näkivät maailman eri tavalla. Ja päässä syntynyt särö kasvaisi ajan myötä kuiluksi heidän välilleen. Parempi lopettaa nyt kuin pudota kuiluun vuosien päästä, kun on jo myöhäistä. Oli vain odotettava hetki… *** Marina ja Ilja kutsuttiin juhliin. He tulivat, riisuivat eteisessä kengät… Astelivat huoneeseen… Kamala tuoksu seurasi joka askeleella. Marina ei heti tajunnut, mistä haju tuli. Kun tajusi, ja huomasi että kaikki muutkin huomasivat, häntä hävetti niin että olisi halunnut vaipua maan alle. Sanomatta sanaakaan, hän ryntäsi eteiseen, pukeutui nopeasti ja lähti. Ilja juoksi perässä. Sai Marinasta kiinni. Marina kääntyi ja sylkäisi melkein vihalla: – Kaikki! Ei meille tule häitä! *** Häitä ei todella tullut. Marina uskoo tehneensä oikean päätöksen eikä kadu mitään. Ja Ilja… Ei edelleenkään ymmärrä, missä muka oli ongelma? Sukkien haju – mikäs siinä! Nehän voisi vaikka ottaa pois…

Epämiellyttävä jälkimaku

Kaikki on ohi, meille ei tule häitä! huudahti Salla.

Odota nyt, mitä tapahtui? hämmentyi Ilkka, kaikki oli ihan hyvin!

Ihan hyvin? Salla naurahti katkerasti, niin, no ihan hyvin. Mutta, hän vaikeni hetkeksi, kuumeisesti pohtien, miten sen sanoisi Lopulta totuus purkautui suoraan, sun sukat haisee! En ole valmis hengittämään niitä koko elämääni!

Näinkö sanoit? hämmästyi Sallan äiti, kun Salla kertoi peruvansa kihlautumisen, uskomatonta!

Miksi? kohautti olkiaan epäonnistunut morsian, sehän on totta. Älä väitä, ettet muka ole huomannut sitä.

Huomasin tietysti, äiti nolostui, mutta se on niin nöyryyttävää. Ajattelin, että rakastat häntä. Onhan Ilkka ihan kelpo mies. Ja sukat, no, sen voi korjata.

Miten? Opetatko hänet pesemään jalkansa? Vai vaihtamaan sukat? Ruiskuttamaan deodoranttia? Äiti! Kuule nyt itseäsi. Olin aikeissa mennä naimisiin! Etsimässä miestä, johon voisi nojata en aikuiseksi kasvanutta poikaa adoptoimassa!

Miksi sitten menit hänen kanssaan näin pitkälle? Miksi edes kihlauduitte?

Sehän oli sinun syytäsi! Ilkka on hyvä ja lempeä poika. Minä tykkään hänestä kovasti muistutatko ketä nämä sanat olivat? Ja vielä: Olet jo kaksikymmentäseitsemän. Olisi jo aika, voisithan ilahduttaa minua lapsenlapsilla. Mitäpä vastaat siihen?

Mutta Sallanen, en tiennyt, että vielä epäröit. Oletin, että olette tosissanne, äiti puolustautui, ja tiedätkö, olen iloinen, ettet pettänyt itseäsi: mietit kunnolla ja päätit. Mutta tyttöseni, tuo sukat haisee se on niin rajua. Ei tyypillistä sinua.

Halusin, että hän ymmärtää, äiti. Selvästi. Hänen omalla tavallaan. Jotta ei ole paluuta

***

Aluksi Ilkka vaikutti Sallasta hassulta ja vähän höpsöltä. Kulki aina samoissa farkuissa ja t-paidassa. Ei hän taiteesta filosofoinut, mutta osasi puhua tuntikausia vanhoista elokuvista. Niissä hänen silmänsä suorastaan loistivat.

Ilkan kanssa oli helppo ja rauhallista olla.

Juuri se rauhallisuus vetosi Sallaan, joka oli saanut kylliksi riitaisista suhteista ja loputtomasta sen oikean metsästyksestä.

Kaksi kuukautta kului leffateattereissa ja kahviloissa. Eräänä iltana Ilkka punastui ja ehdotti:

Tulisitko meille? Teen sulle karjalanpiirakoita. Itse leivottuja!

Se kuulosti niin lämpimältä ja kotoisalta, että Sallan sydän hypähti. Ja tuo itse leivottuja iski suoraan.

Niin hän suostui

***

Ilkan koti ei miellyttänyt Sallaa.

Ei likaa, mutta sekasortoa, tyylittömyyttä ja laiminlyöntiä. Harmaat, maalaamattomat seinät, vanha kulunut sohva, jonka päällä yksi rulla tyynyn sijaan. Lattialla kasoittain laatikoita ja vanhoja kirjoja, aikakauslehtiä. Keskellä lenkkarit. Ilmassa tuoksui pöly ja ummehtunut olo.

Huone muistutti enemmän väliaikaista pysähdyspaikkaa kuin kotia, jossa kukaan oikeasti asui.

No, mitä pidät mun linnasta? Ilkka levitti käsiään, eikä hänessä ollut häivääkään häpeää. Hän oli jokseenkin ylpeä! Eikä selvästi tajunnut mitään omituista.

Salla väänsi hymyn kasvoilleen. Hän piti Ilkasta, eikä aikonut riidellä.

Kävelivät keittiöön sielläkin sama tunnelma. Pöydällä ohut pölykerros. Altaassa likaisia lautasia ja kahvikuppeja, joihin oli kasvanut tumma reuna. Liedellä vanha, nuhjuinen kattila. Sallan katse pysähtyi vedenkeittimeen.

Mietin vain, Salla ajatteli, mitä väriä se on joskus mahtanut olla?

Tunnelma latistui.

Ilkka kertoi innostuneesti jotakin hauskaa, koetti naurattaa Sallaa, mutta kun hän ojensi lautasen piirakoita, Salla kieltäytyi kohteliaasti vedoten siihen, että oli dieetillä

Se ajatus, että laittaisi suuhunsa mitään, joka valmistuisi tässä keittiössä, ei tullut kyseeseen.

Kotonaan Salla myöhemmin kelasi kyläilyä mielessään.

Päällisin puolin kaikki näkemänsä Ilkan asunnossa oli pientä pojat nyt asuvat yksin, eivät ole siisteimmillään. Mitä sitten?

Silti kaiken sen epäjärjestyksen takana häämötti jokin paljon suurempi, käsittämätön: miten joku voi elää noin? Ei siksi, että laiskottelee. Vaan koska se oli hänelle ihan normaalia!

Jäljelle jäi epämiellyttävä jälkimaku.

***

Myöhemmin Ilkka tuli kylään Sallan luo. Kosi virallisesti ja antoi sormuksen. He menivät kihloihin. Vanhemmat alkoivat suunnitella häitä.

Olihan morsiamena mukavaa. Mutta kun Salla jäi yksin ja ajatukset eksyivät Ilkkaan, pienet arjen asiat ne karjalanpiirakat, ne vitsit Salla näki aina silmissään sen vedenkeittimen, jonka väriä ei voinut arvata.

Se ei ollut vain vedenkeitin. Se oli todiste. Se kertoi Ilkan suhtautumisesta elämään. Kotiin. Itseensä. Eikä todennäköisesti Sallaankaan.

Salla kuvitteli yhteistä aamua.

Hän herää, menee keittiöön siellä odottaa juomalasin pohjalle jäänyt tee ja murut leivästä. Kun Salla sanoisi: Kulta, voisiko tämän siivota?, Ilkka katsoisi häntä hämmentyneenä, kuten katsoi asuntoaan, eikä ymmärtäisi yhtään. Ilkka ei väittäisi vastaan, ei huutaisi. Hän vain ei ymmärtäisi. Ja joka päivä Sallan pitäisi selittää, siivota, muistuttaa. Ja rakkaus kutistuisi vähitellen, ruostuen tuhansista pienistä, Ilkalle näkymättömistä töytäisyistä.

Ja äiti oli niin onnellinen, kun tytär oli menossa naimisiin.

***

Naimisiin

Se helppous ja lämpö, jonka Salla tunsi Ilkan kanssa, haihtui hiljalleen. Jäljelle jäi tukahduttava ahdistus.

Sallanen, Ilkka kyseli melkein päivittäin, huolestunut katse silmissään, onhan meillä kaikki hyvin? Rakastetaanhan me toisiamme?

Tietysti, Salla vastasi, ja tunsi, miten sisällä jotakin murtui.

Viimein Salla ei enää jaksanut pitää sisällään vaan avautui ystävälleen, kertoi pelkonsa.

No entä sitten? Orvokki ei ymmärtänyt lainkaan. Pöly, vedenkeitin, mitä noista? Minun mieheni jättää sellaisen sotkun, että tankki voisi ajaa keittiön läpi, eikä hän huomaisi. Miehet eivät vaan tajua!

Juuri niin! He eivät näe, Salla kuiskasi. Ja Ilkka ei tule koskaan näkemään. Mutta minä näen! Joka päivä, koko elämäni! Ja se nakertaa minua, päivä päivältä.

***

Ei, Salla ei syyttänyt Ilkkaa. Ilkka ei huijannut. Hän oli rehellinen. Hän vain eli ihan eri todellisuudessa. Maailmassa, jossa likainen lautanen on ok. Mutta Sallalle se oli merkki syvästä väärinymmärryksestä ja välinpitämättömyydestä.

Salla tajusi, että kyse ei ollut siisteydestä, vaan siitä, että he näkivät maailman täysin toisin. Halkeama Sallan sisällä kasvoi jo uhkaavasti.

Parempi katkaista kaikki nyt kuin vajota muutaman vuoden päästä siihen rotkoon, kun paluuta ei enää ole.

Aika vain piti odottaa

***

Salla ja Ilkka kutsuttiin juhliin.

He saapuivat, riisuivat takit ja kengät eteisessä

Astelivat olohuoneeseen

Kamala hajukuhmu seurasi heitä.

Salla ei heti tajunnut mistä haju tuli.

Kun viimein ymmärsi, ja tajusi muidenkin oivaltaneen, häpeä oli musertava. Salla olisi halunnut vajota maan alle. Sanomatta sanaakaan hän ryntäsi eteiseen, puki nopeasti ja lähti.

Ilkka juoksi perään. Tavoitti. Otti kiinni käsivarresta. Salla kääntyi, silmät lähestulkoon vihaisina:

Ei! Meille ei tule häitä!

***

Häitä ei tullut.

Salla uskoo tehneensä oikein eikä kadu.

Ja Ilkka…

Hän ei vieläkään ymmärrä, mistä oli kysymys. No, sukat haisee olisihan hän voinut vaikka riisua neSalla asteli kotiaan kohti, syksyn kylmä tuuli puraisi poskipäitä. Samalla se tuntui huuhtovan jotakin pois hänen sisimmästäänodotuksia, pelkoja, pettymyksiä. Kadulla oli hiljaista; kaupungin kohina jäi jonnekin kauemmas. Salla pysähtyi hetkeksi, kohotti kasvonsa pimeään iltaan ja hengitti syvään. Ilman tuoksussa oli uutuus, raikkaus, mahdollisuus.

Kotona hän riisui kengät, kurkisti eteiseen. Puhtaana odottava keittiö, valkoinen vedenkeitin omalla paikallaan. Salla istui pöydän ääreen, sulki silmänsä, ja antoi ajatustensa lipua läpi mielensä. Yhtäkkiä hän ymmärsikaikki, mitä hän oli etsinyt Ilkasta, oli jo hänen elämässä. Rauhaa, tilaa, oma järjestys. Itsensä hyväksyminen. Hän ei ollut epätäydellinen, ei liian vaativa; hän vain tiesi, mitä tarvitsi.

Puhelin kilahti pöydällä. Äiti soitti. Salla vastasi, ja tällä kertaa hymyili aidosti.

Äiti, älä huoli. Olen onnellinen. Minä uskalsin valita.

Ja kun puhelu päättyi, Salla keitti itselleen kupin teetä. Istui ikkunan ääreen katsomaan syksyistä kaupunkia, jossa oli yhtäkkiä tilaa hengittää. Hän oli vapaa, uusi mahdollisuus oli hänen omissa käsissäänja nyt, hän hymyili itselleen. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa.