Epämiellyttävä jälkimaku – “Kaikki on ohi, meille ei tule häitä!”, huudahti Marja. “Odotas nyt, mitä tapahtui?” hämmentyi Ilkka, “eihän mitään ollut vialla!” “Vialla? Niin kai…”, virnisti Marja. “No, ihan suoraan: sun sukat haisee! En ole valmis hengittämään niitä koko loppuelämääni!” “Näinkö hän sanoi?” häkeltyi Marjan äiti, kun tytär kertoi peruuttavansa hääilmoituksen – uskomatonta! “Miksi ihmettelet?” kohautti olkiaan entinen morsian, “sehän on vain totuus. Älä väitä ettet muka ole huomannut.” “Totta kai olen, mutta… onhan se nöyryyttävää. Ajattelin että rakastat häntä. Onhan se Ilkka ihan ok mies. Sukset – ne asiat voi korjata.” “Korjata miten? Laitatko hänet pesemään jalkansa? Vaihdatko sukat? Suihkutat deodoranttia? Äiti! Kuunteletko itseäsi? Minä olin menossa naimisiin – et adoptoimaan täysikäistä poikaa!” “Miksi sitten etenit näin pitkälle? Miksi ilmoitit avioliitosta?” “Sinun takiasi, äiti! ‘Ilkka on hyvä, kiltti poika. Minä pidän hänestä.’ Muistatko? Ja vielä nämä: ‘Olet jo 27. Olisi aika mennä naimisiin ja antaa minulle lapsenlapsia.’ Vai mitä, äiti?” “Mutta Marja, en arvannut että epäröit vielä. Luulin että kaikki on vakavaa”, vastasi äiti, “ja tiedätkö, olen ylpeä että päättelit asian loppuun. Mutta tuo ‘sukat haisee’ – se on ehkä vähän liikaa. Ei ole sinun tapaistasi.” “Nimenomaan, äiti. Halusin olla mahdollisimman selkeä. Hänen kielellään. Ei paluuta.” *** Aluksi Ilkka vaikutti Marjan silmissä sympaattiselta ja vähän kömpelöltä. Hän käytti aina samoja farkkuja ja yhtä t-paitaa. Ei puhunut Picassoista, mutta vanhoista elokuvista riitti juttua tuntikausiksi – silloin hänen silmänsä suorastaan loistivat. Ilkan seurassa oli helppoa ja rauhallista. Juuri sitä rauhallisuutta Marja oli toivonut – hän oli kyllästynyt draamaan ja loputtomaan etsimiseen. Kahden kuukauden leffojen ja kahviloiden jälkeen Ilkka, nolostellen, ehdotti: “Tuletko käymään? Teen sulle itse itse tehdyt karjalanpiirakat!” Kutsu kuulosti niin lämpimältä ja kodikkaalta, että Marjan sydän hypähti. Ja vielä tuo “itse tehdyt” – se vakuutti. Marja suostui… *** Ilkan koti ei miellyttänyt. Ei ollut likaista – vaan sekavaa, mautonta ja kolkkoa. Harmaat seinät, kulunut sohva, yksi rulla tyynynä. Lattialla kasa laatikoita, kirjoja, lehtiä. Lenkkarit keskellä huonetta. Ilmassa tunkkaista pölyn tuoksua. Tila muistutti väliaikaista tukikohtaa – kuin muuttokuorma olisi jäänyt paikoilleen. “No, mitä pidät mun linnasta?” Ilkka levitti käsiään, hymyili vilpittömästi – eikä häviä myötähäpeää lainkaan. Hän oli ylpeä – eikä kuvitellut asunnossaan olevan mitään erikoista. Marja hymyili väkinäisesti – tykkäsi Ilkasta, ei halunnut riitaa. Keittiössä ei ollut sen parempaa: pölyinen pöytä, likaiset astiat, kuppien pohjilla tummaa sakkaa, liedellä parhaat päivät nähnyt kattila. Katse tarttui vedenkeittimeen. “Minkä värinen tuo joskus oli?” mietti Marja. Tunnelma latistui. Marja kuunteli Ilkkaa hajamielisesti, joka yritti naurattaa häntä. Kun Ilkka tarjosi piirakoita, Marja kieltäytyi – vetoamalla dieettiin. Ajatuskin syödä tuossa keittiössä oli mahdoton. Kotona Marja mietti vierailua. Pinnallisesti kaikki oli pientä – poikamies, kotitaitoja puuttuu, so what? Mutta kaiken tuon keskellä Marja näki jotain paljon suurempaa: miten joku voi elää noin? Ei vain tiskin pesun laiskuutta, vaan… se oli normaalitilanne! Epämiellyttävä jälkimaku jäi… *** Ilkka tuli Marjalle kylään. Kosi virallisesti. Antoi sormuksen. Hääilmoitus tehtiin. Vanhemmat alkoivat valmistella häitä. Morsiamena olo tuntui mukavalta – mutta yksin ollessaan Marja mietti Ilkkaa, riiemastuttaako tämä piirakoilla ja vitseillä, mutta aina mieleen tuli… se vedenkeitin! Ja Marja ymmärsi: se on enemmän kuin vedenkeitin. Se on todiste. Se kertoo Ilkan asenteesta elämään. Kotiin. Itseensä. Ja todennäköisesti – myös Marjaan. Yhtenä päivänä Marja kuvitteli heidän arkipäivän aamunsa – ja kauhistui. Hän herää, menee keittiöön: puoliksi juotu tee ja leivänmurut. Kun hän sanoo: “Rakas, siivoatko tämän?”, Ilkka katsoo häntä ihmeissään, kuten silloin kotonaan – eikä ymmärrä. Ei kiistele, ei korota ääntä. Hän vain… ei käsitä. Marjan on selitettävä, siivottava, muistutettava – joka päivä. Ja rakkaus kuolee hitaasti, tuhannen pienen, Ilkalle näkymättömän haavan kautta. Mutta äiti niin onnellinen, kun tytär menee naimisiin. *** Naimisiin… Ilkan läsnäolon tuoma keveys ja lämpö katosi, tilalle tuli raskas huoli. “Marja”, Ilkka kyseli lähes päivittäin, katsoen huolestuneena silmiin, “onhan kaikki hyvin? Rakastammehan toisiamme?” “Tietysti”, vastasi Marja – tuntien sisällään jotain murtuvan. Lopulta Marja avautui ystävälleen. “Siis mitä sitten? Pölyä, joku vedenkeitin…”, Katja ei ymmärtänyt. “Mun mies jättää taistelupanssarin keittiöön, ei silti huomaa mitään. Miehet eivät vaan näe tuollaisia yksityiskohtia!” “Just niin! Ne eivät näe”, kuiskasi Marja. “Ja Ilkka ei näe koskaan. Mutta minä näen – aina! Ja se tappaa mut hiljaa, varmasti!” *** Marja ei syytä Ilkkaa. Hän ei huijannut. Oli vilpitön. Hän vain asui eri todellisuudessa. Siellä likainen lautanen oli ok. Marjalle se merkitsi täydellistä välinpitämättömyyttä ja ymmärtämistä. Kyse ei ollut siisteydestä. Kyse oli siitä, että heidän maailmankuvansa erosivat ratkaisevasti. Halkeama Marjan mielessä kasvaisi kuiluksi. Parempi lopettaa nyt – kuin herätä pohjalla vuosien päästä, kun on liian myöhäistä. Jäi vain odottaa hetkeä… *** Marja ja Ilkka kutsuttiin juhliin. He tulivat, riisuivat ulkokengät eteisessä… Mennessään huoneeseen… Ilkeä haju seurasi mukana. Marja ei heti tajunnut mistä se tuli. Kun ymmärsi – ja näki, että kaikki muutkin tiesivät – hävetti niin että olisi halunnut vajota maan alle. Sanomatta sanaakaan, hän syöksyi eteiseen, pukeutui ja lähti ulos. Ilkka juoksi perään, tavoitti ja tarttui käteen. Marja kääntyi ja sanoi suoraan, lähes vihalla: “Kaikki ohi! Meille ei tule häitä!” *** Häitä ei tosiaankaan tullut. Marja on tyytyväinen – eikä kadu. Ilkka… Hän ei vieläkään ymmärrä, mikä muka oli ongelma? Sukat haisee – no, ne voisi ottaa vaikka pois…

Epämiellyttävä sivumaku

Nyt tämä on loppu, ei meille mitään häitä tule! huudahti Kerttu.

Odota nyt, mitä on tapahtunut? hämmentyi Ilmari, kaikki oli kuitenkin ihan hyvin!

Ihan hyvin vai? hymähti Kerttu kuivasti, no joo ihan hyvin. Mutta hän vaikeni hetkeksi, yrittäen löytää sanat no, sanon suoraan: sun sukat haisee! En pysty hengittämään niiden kanssa koko elämääni!

Ihanko noin sanoit? ällistyi Kertun äiti, kun tytär kertoi aikovansa perua kihlaushakemuksen, aivan uskomatonta!

Miksi uskomatonta? kohautti harteitaan pettynyt morsian, sehän on totta. Älä väitä ettet ole huomannut.

Toki olen huomannut myönsi äiti hämillään, mutta tuohan on noloa. Ajattelin, että rakastat häntä. Ihan kelpo mieshän hän on. Sukkien haju nyt, se on korjattavissa.

Millä tavalla? Opetatko hänet pesemään jalkansa? Vai vaihtamaan sukkansa useammin? Käyttämään deodoranttia? Äiti! Tajuatko mitä puhut? Olin menossa naimisiin, en ottamassa itselleni aikuista poikalasta kasvatettavaksi!

Miksi sitten kävit näin pitkälle? Miksi piti kihlat hakea?

Sinähän se, äiti, painoit päälle: Ilmari on oikein mukava, kiltti poika. Pidän hänestä kovasti, eikö ollut sinun sanasi? Ja vielä: Olet jo kaksikymmentäseitsemän. Nyt olisi jo aika mennä naimisiin, antaa minulle lapsenlapsia. Miksi olet nyt hiljaa, häh?

Kerttuseni, en tiennyt, että olet vielä epävarma. Ajattelin teillä olevan ihan vakavaa puolustautui äiti, ja tiedätkö, olen iloinen että ajattelit kunnolla ja päätit. Mutta tuo sukat haisee siitä näkee kyllä, että olit tosissasi.

Tarkoituksella sanoin noin suoraan, äiti. Hänen kielellään. Jottei olisi paluuta

***

Aluksi Ilmari oli Kertun mielestä lähinnä huvittava ja vähän kömpelö. Hän kulki jatkuvasti samoissa farkuissa ja t-paidassa. Ei puhunut runoudesta, mutta olisi voinut jutella vanhoista elokuvista vaikka yön yli, silloin hänen silmänsä oikein loistivat.

Hänen seurassaan oli helppoa ja huoleton olo.

Juuri sitä rauhaa Kerttu kaipasi kyllästyttyään dramaattisiin parisuhteisiin ja ikuiseen haaveiluun oikeasta.

Parin kuukauden leffojen, kahviloiden ja kävelyjen jälkeen Ilmari, vähän ujostellen, ehdotti:

Lähtisitkö meille? Tein lihapullia itse!

Kutsu oli niin lämminhenkinen, että Kertun sydän hypähti. Ja se tein itse se kolahti.

Kerttu suostui

***

Ilmarin asunto ei erityisemmin miellyttänyt Kerttua.

Ei ollut likaista, mutta oli kaoottista, sekavaa ja nuhjuista. Harmaat seinät ilman tapetteja, risainen vuodesohva ja yksi vanha tyyny. Lattialla kirja- ja lehtipinoja, laatikoita ja keskellä lattiaa pari lenkkareita. Ilmassa leijui tunkkainen pölyn haju.

Huone tuntui kuin matka-asemalta, kuin oltaisiin jo aika lähdössä muttei koskaan lähdetä.

Mitäs pidät mun linnasta? levitti Ilmari kätensä, eikä yhtään hävennyt. Hän oli ylpeä! Todella ei nähnyt mitään laitonta.

Kerttu pakotti itsensä hymyilemään poika oli mukava, eikä hänellä ollut aikomusta riidellä.

Keittiöön mentiin. Siellä oli sama meininki: pöytä pölyssä, tiskialtaassa likaisia astioita, kupeissa mustaa reunaa. Lieden päällä vanha kattila. Kerttu katsoi teepannua.

Mitähän tuo on joskus ollut väriltään? hän mietti.

Tunnelma lähti laskuun.

Kerttu kuunteli Ilmaria puolihuolimattomasti, kun tämä innostuneena kertoi tarinoitaan, yrittäen naurattaa. Mutta kun Ilmari ojensi lautasen lihapullien kera, Kerttu kieltäytyi kohteliaasti muka dieetin vuoksi

Mielessä ei käynytkään maistaa mitään, mikä tuossa keittiössä oli laitettu.

Kotona Kerttu pohti vierailuaan.

Päällisin puolin Ilmarin asunnossa näkemänsä oli pikku juttuja nuori mies, asuu yksin, ei kotihommia hallitse. Mitä sitten?

Silti kaiken sen sekavuuden takana Kerttu huomasi jotakin isompaa, täysin vierasta: miten joku voi elää noin? Ei siksi, että ei jaksa pestä lautasia. Vaan siksi, että se vain on hänelle ihan tavallista.

Epämiellyttävä sivumaku jäi

***

Myöhemmin Ilmari tuli Kertulle kylään. Kosi virallisesti. Antoi jopa sormuksen. He hakivat kihlan. Vanhemmat alkoivat suunnitella häitä.

Olihan se mukavaa olla morsian. Mutta aina, kun Kerttu jäi yksin ja mietti Ilmaria, joka yritti tehdä hänen puolestaan kaiken, teki lihapullia ja kertoi vitsejä, hänen silmiinsä nousi… se tuntemattoman värinen teepannu!

Kerttu tajusi: se ei ollut pelkkä esine. Se oli merkki! Se kertoi Ilmarin suhtautumisesta elämään, kotiin, omaan itseensä ja todennäköisesti myös häneen.

Kerran Kerttu kuvitteli heidän yhteistä aamua ja kauhistui:

Hän heräisi, astelisi keittiöön, löytäisi juomatta jäänyttä teetä ja murusia voileivästä. Kun hän sanoisi: Rakas, siivoaisitko tämän?, Ilmari katsoisi häntä kummastuneena, kuten asuntoaankin, eikä ymmärtäisi edes mistä puhutaan. Ei kiistelisi, ei huutaisi hän vain, ei ymmärtäisi. Ja joka päivä Kerttu joutuisi selittämään, siivoamaan, muistuttamaan. Rakastaminen kuolisi hitaasti tuhansista pikku, näkymättömistä pistoksista.

Äiti oli niin onnellinen, kun Kerttu menisi naimisiin.

***

Naimisiin

Kertun kokema keveys ja lämpö Ilmarin seurassa haihtuivat ja tilalle tuli ahdistus.

Kerttuseni, kyseli Ilmari melkein päivittäin, huolissaan, meillä on kaikki hyvin? Mehän rakastamme toisiamme?

Totta kai, vastasi Kerttu, tuntien särön rinnassaan.

Viimein Kerttu ei kestänyt, ja avautui ystävälleen, kertoi kaikki pelkonsa.

No, mitä se haittaa? ei ymmärtänyt eikä ollut yhtään järkyttynyt Sanni. Pöly, joku pannukin mun mies jättää keittiöön tankin jäljet eikä huomaa mitään. Ei miehet pikkuseikkoja huomaa!

Juuri niin! He eivät huomaa kuiskasi Kerttu. Ilmarikaan ei koskaan huomaa. Mutta minä näen! Koko elämäni! Ja se murentaa minua pikku hiljaa, varmasti!

***

Ei, hän ei syyttänyt Ilmaria. Tämä ei valehdellut. Oli rehellinen. Hän vain eli eri maailmassa. Maailmassa, jossa likainen lautanen altaassa oli normaali. Kertulle se oli merkki välinpitämättömyydestä.

Kerttu tajusi, että kyse ei ollut puhtaudesta. He vain katsoivat maailmaa aivan eri tavoin. Se halkeama, joka oli tullut hänen ajatuksiinsa, kasvaisi valtavaksi kuiluksi.

Parempi katkaista nyt, kuin pudota pohjalle vuosien päästä.

Hän odotti tilaisuutta

***

Kerttu ja Ilmari kutsuttiin kekkereille.

He saapuivat, riisuivat ulkovaatteet, jättivät kengät eteiseen

Kulkeutuivat huoneeseen

Hirvittävä lemu seurasi mukana.

Kerttu ei heti tajunnut mistä haju tuli.

Kun hoksasi ja ymmärsi että kaikki muutkin olivat tajunneet, Kerttu häpesi niin, että olisi halunnut kadota maan alle. Sanoi sanaakaan sanomatta, syöksyi eteiseen, puki nopeasti ja lähti pois.

Ilmari juoksi perään, sai hänet kiinni, tarttui kädestä. Kerttu kääntyi ja sanoi suoraan, melkein vihalla:

Kaikki on ohi! Meille ei tule mitään häitä!

***

Häitä ei tullut.

Kerttu uskoo tehneensä oikean ratkaisun eikä kadu.

Ilmari

Hän ei kai vieläkään ymmärrä mistä kiikasti. Suvaitsi kai ajatella että sukat haisee! Olisihan hän voinut olla ihan ilmanEi mennyt kauaa, kun Kerttu havahtui huojentuneeseen vapauden tunteeseen. Hänen aamunsa olivat hiljaisia, keittiö siisti, teepannu kiiltävä ja astiat rivissä. Hän istui ikkunan ääressä, katseli lähipuistoon ja hymyili. Joskus, kun tuuli toi naapuritalon pojan naurua, hän muisti Ilmarin tarinat ja lihapullat, mutta ahdistus oli poissa.

Ehkä jonakin päivänä Ilmari oppisi jalanpesun merkityksen, mutta se olisi uuden tarinan alku. Kerttu jatkoi omaa matkaansa, luottaen siihen, että jos pienissäkin asioissa löytyi sellaista, mitä ei kyennyt unohtamaan, oli ehkä juuri se, joka esti unohtumasta itseään.

Sillä juuri epämiellyttävä sivumaku oli kertonut hänelle, kuka hän todella on.