Nimeni on Eero. Koen olevani todella onnekas elämässä, sillä olen saanut olla sekä isä että aviomies. Menin naimisiin Marjan kanssa, johon ihastuin jo kouluaikana. Hän odotti minua kärsivällisesti intistä, ja kun palasin kotiin, menimme naimisiin.
Ensin syntyi esikoispoikamme Aleksi. Kolmen vuoden kuluttua syntyi toinen poikamme, Joonas. Silti toivoin kovasti saavani myös tytön. Jo Marjan odottaessa ensimmäistä lastamme kerroin kaikille toivovani erityisesti tytärtä. Kaikki ihmettelivät, sillä yleensähän miehet haaveilevat pojista. Minä kuitenkin unelmoin tyttärestä. Mutta niin kävi, että Marja synnytti pojan. Ja kolmen vuoden päästä hän synnytti taas pojan.
Marjan ja minun elämä sujui hyvin, pojat kasvoivat. Ja sitten eräänä päivänä Marja kertoi yllättävän uutisen: hän oli jälleen raskaana. Olin haltioissani, vaikka emme olleet suunnitelleet kolmatta lasta. Iloitsin kuitenkin rakkaan vaimoni uutisesta.
No, nyt varmasti saat sen tytön, jota olet aina toivonut! Marja nauroi.
Äitini ja Marjan äiti tiesivät jo Marjan vatsan perusteella, että tulossa olisi varmasti tyttö ja ultrastakin tuli sama tulos. Koko perhe odotti tyttöä. Pojatkin miettivät jo pikkusiskolleen nimeä.
Kun aika koitti, Marjalla alkoivat synnytyssupistukset ja vein hänet Kätilöopistolle Helsinkiin. En nukkunut yöllä lainkaan, huolehdin niin kovin. Mietin, miten Marja voi ja syntyikö meille tyttö. Aamulla soitin synnytyssairaalaan, ja minulle kerrottiin, että poika oli syntynyt painoa 3,2 kiloa, pituutta 54 senttiä.
En meinannut uskoa korviani. Eikö tämä ollutkin erehdys? Miten meille syntyi poika, kun meidän piti saada tyttö? Mutta ei, virhettä ei ollut. Kolmas poikamme oli maailmassa, enkä ollut osannut odottaa sitä. Kaikki olivat olleet varmoja lapsen sukupuolesta. Miten ultraäänilääkärikin oli voinut erehtyä näin pahasti? Soitin Marjalle ja kysyin:
Oletko ihan varma, ettet ole pettänyt minua jonkun naapurin kanssa? Mistä sinä tuollaista puhut? Ihan järjetöntä! Mutta meille piti tulla tyttö! Oletko sinä ihan sekaisin! Marja loukkaantui ja löi luurin korvaan.
Kun Marja ja poikamme Aarne kotiutettiin laitokselta, hain heidät sairaalasta. Kotona Marja avasi viltin ja katsoin pientä, hoivaa tarvitsevaa vauvaa ja rakastuin häneen heti. Aikaa kului; neljä ja puoli vuotta myöhemmin ohjasin Aarnen potkulaudan saloihin. Hän ei ollut yhtään minun näköiseni, enemmänkin Marjan puolelta. Vanhemmat pojat taas olivat kuin ilmettyjä isäänsä.
Sitten eräänä iltana kuulin naapurin mummojen puhuvan minusta ja Aarnesta rappukäytävässä:
Oletko huomannut, kuinka Aarne muistuttaa tuota Artoa kolmannesta rapusta?
Tuo kommentti satutti. Menin kotiin ja kysyin Marjalta, onko Aarne todella minun poikani.
Eero, etkö ole jo oppinut? Miten voit edes kysyä tuollaista? Luuletko tosissasi minun pettäneen sinua? Haluan vain tietää totuuden! Sillä Arto kerran heitti sinut kyydillä töistä! Heitti, mutta olin jo raskaana silloin! Oksensin, ja kannoin kahta kauppakassia. Siksi Arto tarjosi kyytiä. Onko se rikos? Ei kai Mutta kuitenkin, Aarne ei muistuta minua ollenkaan!
Siitä nousi iso riita. Marja oli todella vihainen. Sitten päätin, että DNA-testi pitäisi tehdä. Marja ei halunnut kuullakaan siitä. Mutta kahden viikon jälkeen hän yllättäen suostui ja ilmoitti, että jos testi tehtäisiin, hän hakisi avioeroa. Uskoin hänen olevan vain todella vihainen. Lopulta päätimme kuitenkin tehdä testin.
Eräänä päivänä vein roskat ja törmäsin Artoon. Hän oli jo 35-vuotias eikä ollut koskaan mennyt naimisiin. Katselin Artoa tarkkaan koittaen löytää yhtäläisyyksiä hänen ja Aarnen välillä, mutta en nähnyt mitään samaa.
Palasin kotiin ja jäin miettimään keittiössä. Samalla Aarne juoksi luokseni, kiipesi syliin, halasi ja alkoi kertoa innoissaan päivän asioista. Silloin minut valtasi rauha. Mihin minä mitään testejä tarvitsisin? Tämä on minun poikani, tunnen sen sydämessäni. Otin Aarnen syliini ja menin makuuhuoneeseen Marjan luo.
Emme tee mitään testiä! Mitä ihmettä, nyt tehdään! loukkaantui Marja. Olin jo valmis testiin, että saisit mielenrauhan! Niin näkisit, että Aarne on sinun poikasi, enkä ole ollut uskoton!
Anelin Marjaa viikon ajan antamaan anteeksi ajatuksiani. Lopulta hän antoi. Lapset kasvoivat. Esikoisemme meni naimisiin, ja hänen vaimonsa odotti heidän esikoistaan. Saimme vihdoin tyttärentyttären. Pian meistä tuli isovanhemmat.
Olen todella onnellinen tästä: saan hemmotella pientä tytärtä, ja tiedän varmasti, että rakastan häntä aivan yhtä paljon kuin kaikkia kolmea poikaani.
