Entinen poikaystäväni ilmestyi eräänä lauantai-iltapäivänä oveni taakse valtavan kukkakimpun, suklaarasian, kassillisen lahjoja ja sellaisen hymyn kanssa, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Hetken ajattelin, että hän tuli pyytämään anteeksi tai keskustelemaan kaikesta, mikä meidän välillä oli jäänyt selvittämättä, sillä eron jälkeen hän oli ollut jäätävän etäinen, kuin olisin ollut hänelle täysin vieras. Hän astui sisään ja alkoi höpöttää, kuinka olisi miettinyt paljon asioita, että hänellä oli ollut ikävä minua, että olisin hänen elämänsä nainen ja hän oli tajunnut virheensä. Hän puhui niin nopeasti, että kuulosti kuin olisi opetellut puheensa ulkoa. Kuuntelin hiljaa ja mietin, mistä kumpuaa yhtäkkiä kaikki tuo hellyys kuukausien hiljaisuuden jälkeen. Sitten hän tuli lähelleni, halasi ja sanoi, että halusi ”palauttaa meille sen, mikä kuuluu meille”. Puheen lomassa hän ojensi minulle hajuveden, rannekorun ja kirjeen. Kaikki oli kovin romanttista. Hän selitti, että meidän pitäisi antaa toisillemme uusi mahdollisuus, että hän oli muuttunut ja minun kanssani halusi tehdä kaiken oikein. Aloin tuntea oloni epävarmaksi – kaikki tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Eihän hän ollut koskaan näin huomaavainen silloinkaan, kun olimme yhdessä. Totuus paljastui, kun pyysin hänet istumaan ja kysyin suoraan, mitä hän oikeasti halusi. Silloin hän alkoi takellella. Hän kertoi, että hänellä oli ”pieni pankkiongelma” ja tarvitsisi lainan ”liiketoimintaan, joka olisi hyväksi meille molemmille”—ja vain yksi allekirjoitus puuttuisi: minun. Tajusin heti, miksi hän oli tullut niin rakastavana ja lahjojen kera. Sanoin, etten aio allekirjoittaa mitään. Sillä hetkellä hänen ilmeensä muuttui täysin. Hymy katosi, hän heitti kukat pöydälle ja alkoi huutaa, kuinka en muka luottanut häneen ja että kyseessä oli ”hänen elämänsä mahdollisuus”. Hän puhui kuin olisin hänelle jotakin velkaa. Hänellä riitti jopa röyhkeyttä väittää, että ”jos vielä haluan häntä”, minun olisi autettava. Kaikki luhistui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kun hän huomasi, etten aio suostua, hän vaihtoi taktiikkaa. Alkoi anoa, että ilman tätä lainaa hän oli ”menetetty”, että jos auttaisin, hän ”virallisesti palaisi luokseni” ja voisimme ”aloittaa alusta”. Sanojaan häpeilemättä, sotkien muka sovinnonhaluaan omaan rahaintressiinsä. Silloin tajusin viimeistään, että koko tämä näytelmä – lahjat, kukat, hellät sanat – oli pelkkää kulissia, jotta suostuisin allekirjoittamaan. Lopuksi, kun toistin etten allekirjoita mitään, hän keräsi lähes kaikki lahjat mukaansa: vei suklaat, hajuveden sekä rannekorun. Vain kukat jäi lattialle. Hän poistui paikalta haukkuen minut kiittämättömäksi ja sanoi, etten saa myöhemmin väittää, ettei hän yrittänyt pelastaa suhdettamme. Oven hän paiskasi kiinni kuin olisin hänelle jotain velkaa. Tällä tavalla heidän ”sovintonsa” kesti tasan viisitoista minuuttia.

Kuule, arvaa mitä sattui viime lauantaina iltapäivällä! Mun entinen poikaystävä ilmestyi yhtäkkiä ovelle mukanaan valtava kimppu kukkia, Fazerin suklaata, lahjakassi ja sellainen hymy, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Ajattelin ensin, että hän tuli pyytämään anteeksi tai puhumaan kaikesta siitä, mikä jäi auki meidän eron jälkeen. Se oli tosi outoa, koska heti eron jälkeen hän oli ihan jääkylmän etäinen tuntui kuin olisin ollut hänelle täysin vieras.

Hän pääsi sisälle ja alkoi heti puhumaan siitä, miten paljon on miettinyt, miten ikävä hänellä on ollut mua ja että olen hänen “elämänsä nainen”. Sanoi myös, että on ymmärtänyt omat virheensä. Se selitti sellaista vauhtia, että kuulosti melkein ulkoa opetellulta puheelta. Mä vaan istuin hiljaa ja kuuntelin en oikein tajunnut, mistä tuo kaikki hellyys putkahti nyt, kun kuukausiin häneltä ei ole kuulunut juuri mitään. Sitten hän tuli lähemmäksi, halasi ja sanoi, että meidän täytyy “saada meidän juttu takaisin”.

Samaan aikaan hän ojensi mulle hajuveden, rannekorun ja rasian, jonka sisällä oli kirje. Kaikki oli tosi söpöä ja “romanttista”. Aloitti vielä perusteellisemmin selittämään, miten meidän pitää antaa toisillemme uusi mahdollisuus, miten hän on muuttunut ja haluaa tehdä kaiken oikein mun kanssa. Siinä vaiheessa alkoi hiipiä vähän vaivaantunut olo oli liian hyvää ollakseen totta. Ei hän koskaan ollut tuollainen, kun vielä seurusteltiin.

Totuus paljastui, kun kutsuin hänet istumaan alas ja suoraan kysyin, että mitä hän oikeasti haluaa. Silloin hän alkoi selvästi säätämään ja takeltelemaan. Sanoi, että hällä olisi “pikkuinen pankkiongelma”, että tarvitsisi lainan “yhteiseen tulevaisuuteen tähtäävää bisnestä varten” ja että ainoa mikä hänen puuttuu on mun allekirjoitus.

Ymmärsin siinä kohtaa, miksi hän oli tullut ovesta sisään noin rakastava ja lahjasateen kera.

Sanoin, etten aio allekirjoittaa yhtään mitään. Heti hänen ilmeensä muuttui. Hymy katosi salaman nopeasti, kukat lensivät pöydälle ja hän alkoi räyhäämään miten en muka luota häneen että tässä olisi hänen “elinmahdollisuutensa” meneillään. Kuulosti ihan siltä kuin mä olisin jotenkin hänelle velkaa. Hänellä riitti pokkaa vielä sanoa, että jos mä “vielä haluan häntä”, mun täytyisi auttaa nyt. Koko se romanttisuus murtui ihan hetkessä.

Kun tajusi, etten aio suostua, vaihtoi taktiikkaa. Rupesi puhumaan, että ilman tätä lainaa hän on “täysin menetetty tapaus”, että jos autan nyt, hän “palaa mun luo virallisesti” ja voidaan “aloittaa alusta”. Hän sanoi sen ihan pokkana, sekoittaen sovinnonhalua ja rahantarvetta toisiinsa. Siinä vaiheessa tiesin ihan selvästi, että koko homma lahjoineen ja kukkineen oli pelkkää kulissia saadakseen mut allekirjoittamaan.

Lopulta, kun toistin todella jämptisti etten kirjoita yhtään mitään, hän keräsi pois melkein kaikki lahjat: suklaat kainaloon, hajuvesi ja rannekoru kassiin takas. Vain ne kukat jäi lattialle lojumaan. Poistui ovesta ja huusi perään miten kiittämätön olen, ettei sitten saa myöhemmin valittaa “etteikö hän olisi yrittänyt pelastaa suhdetta”. Sulki oven sillä tavalla kuin olisin jäänyt hänelle jotain velkaa.

Sellainen oli meidän “uudelleenlähentyminen” se kesti aika tasan viisitoista minuuttia.