Mun ex-miniä ilmestyi joulupöytään ja me kaikki oltiin täysin sanattomia.
Kun ovikello soi uudenvuodenaattona tasan 20:47, meidän koko perhe jähmettyi paikoilleen ihan kuin palohälytys olisi pärähtänyt keskelle olohuonetta. Äiti tiputti kauhan papupataan. Isä sammutti Jari Sillanpään joululaulun juuri säkeen puolivälissä. Ja minä… noh, olin tukehtua pipariin.
“Ketäänkö me vielä oikein odotetaan?” äiti kysyi, silmissä sellainen ilme että päässä raksutti koko vieraslista läpi.
Mun veli, Mikko, nosti katseensa sohvalla, missä hän rakensi tornia palikoista nelivuotiaan tyttärensä Ainon kanssa. Naama valahti harmaaksi.
“Ei voi olla…” se mutisi.
Mutta kyllä vaan pystyi. Kun ovi avattiin, siellä seisoi Emmi mun ex-miniä, josta Mikko erosi kuusi kuukautta sitten venäläinen salaatti rasiassa ja toinen käsi pullossa punkkua.
“Perhe!” Emmi sanoi iloisesti ja näytti kaikki hampaat. “Hyvää uutta vuotta!”
Siihen tuli semmoinen hiljaisuus, että kinkkuveitsellä olisi voinut leikata.
“Emmi… eikös…?” koitin minä, pyöritellen sopivia sanoja.
“Ettäkö mä erosin Mikosta?” Emmi jatkoi, asteli sisään kuin ei olisi tapahtunut mitään. “No joo. Mutta erosin HÄNESTÄ, en teistä. Juhlitaanko me Mikon kanssa? No ei. Tää on PERHEJUHLA.”
Äiti siunattu diplomaatti, mitä ikinä olen nähnyt toipui ensimmäisenä.
“No… tuossahan on järkeä.”
“Mamma! Et oo tosissas,” Mikko parkui.
“Emmi-täti!” Aino kiljaisi ja syöksyi halaamaan Emmiä.
Siinä kohtaa kaikki tajuttiin, että peli oli menetetty.
Siitä tuli omituisimman tasapainoinen ja silti kummallisin illallinen, missä olen ikinä ollut. Emmi istahti omalle vakiopaikalleen, auttoi kalkkunan kanssa ja antoi Mikolle suolan täsmälleen kuten joka vuosi. Me jäätiin suu auki ihmettelemään.
“Vielä vähän perunamuusia?” Emmi kysyi Mikolta.
“Öö… Joo, kiitos,” Mikko sanoi ihan poissa tolaltaan.
“Kuorsaatko sä vieläkin siihen tyyliin, että naapuri valittaa?”
“Emmi, ei nyt…”
“Sun uuden tyttöystävän kannattaa tietää, se on tärkeää.”
“MULLA ei ole uutta tyttöystävää!”
“No, hyvä. Ei mikään kiire sitten.”
Isä tönäisi mua pöydän alla, yrittäen olla nauramatta. Äiti keskittyi aivan tosissaan viinilasiinsa, vaikka näkyi silmäkulmasta, että hymyilytti.
Kaikkein omituisinta oli pakettien jako. Emmi oli tuonut lahjan KAIKILLE, jopa Mikolle meditaatiokirjan ja stressin hallintaan.
“Sä vedät välillä ihan raivolla jätteiden lajittelusta,” Emmi sanoi pehmeästi, kun Mikko availi kirjaa leukaperät kiristyen.
Se hetki, kun Aino nukahti sohvalle pää äidin sylissä, jalat isän reisillä mursi viimeisetkin vastarinnan rippeet. Emmi ja Mikko vilkaisi toisiaan sillä tavalla, että vaan yhteinen historia voi mahdollistaa.
“Olet aina osa perhettä,” äiti kuiskasi ja otti Emmiä kädestä. “Vaikka miten olisi eroa tai ei.”
Kun pestiin lopulta astioita, ajattelin, että meidän porukka on niin sekaisin kuin olla voi, mutta täysin omamme.
Mikko käveli keittiön läpi, kantoi nukkuvan Ainon autolle.
“Mä voin viedä sut kotiin,” se huokaisi Emmille.
“Mikä herrasmies! Nyt muistatko, miksi menin sun kanssa naimisiin?”
“Muistatko, miksi me erottiin?”
Mutta ne molemmat nauroi. Mietin vaan, että mikä tämä juttu enää ensi vuonna on.
