Tässä sitä ollaan taas kirjoittamassa päiväkirjaani, kun mielessäni jylläävät tunteet. Kävimme tänään kauppakeskuksessa minun, Aino ja Sirkku omat rakkaat lapseni. Siellä silmiini osui entinen mieheni, Vesa, se sama joka ei ole vuosiin antanut senttiäkään lasten harrastuksiin, koulutarvikkeisiin tai kenkiin, aina muka “taloudellisia ongelmia”.
Mutta nyt hän seisoi Stockmannin urheilukaupassa kahden uusperheen lapsensa kanssa, sovittamassa heille kalliita Adidas-lenkkareita, kuin olisi joku lottovoittaja. Tunne nousi pintaan niin, että olisin voinut huutaa, mutta hengitin syvään. Päätin, ettei tämä jää tähän.
Lähestyin myyjää hyväntuulisesti, lapset kädessä, kun Vesa tuijotti kännykkäänsä ja lapset sovittivat järjettömän kalliita lenkkareita. Näin myyjän laittavan kengät laatikkoon.
Anteeksi, onko teillä näitä malleja koossa 32 ja 35? kysyin hymyillen.
Myyjä katsoi vähän hämmentyneenä.
Kyllä löytyy, kenelle?
Omille lapsilleni, vastasin. Sitten hieman kovemmalla äänellä jatkoin: Mieheni maksaa koko laskun, eikö vain, rakas?
Vesa nosti katseensa kuin salaman iskusta, ja silmät pyöristyivät. Hän yritti sanoa jotakin, mutta lapset jo istuivat sovitukseen.
Kyllä, Vesa hoitaa kaiken, sanoin myyjälle. Meillä on tämä ihana uusperhe, kaikki lapset pitää kohdata tasapuolisesti, eikö vain, Vesa?
Vesa oli aivan punainen, yritti protestoida, mutta myyjä toi jo lisää kenkiä, ja minä vain hymyilin hänelle.
Nämä sopivat täydellisesti, kiitos. Otamme ne.
Katseeni osui samalla hyllyllä upeisiin korallin värisiin lenkkareihin. Sellaiset, jotka sopivat minulle.
Voisinko saada myös nuo koralliset koossa 38?
Teillekö? kysyi myyjä.
Kyllä, minulle. Ne näyttävät ihanilta. Entä nuo mustat, tyylikkäät? Tarvitsen työkenkiäkin.
Vielä lisää? Vesa yski.
No Vesa, älä ole nuuka. Kyllähän minä tarvitsen mukavat kengät töihin, ja urheilukengät parkkiin, kun tytöt haluavat ulkoilla. Olen pyytänyt jo kuukausia uusia kenkiä.
Myyjä hymyili kohteliaasti, vaikka draama tuskin hänelle aukeni.
Yhteensä kahdeksan paria, hän ilmoitti ja alkoi laskea hintaa.
Suukotin Ainoa ja Sirkku ja menin Vesan luo.
Hyvä, rakas, lähden tästä vielä ostoksille. Lapset jäävät sinulle, tuot ne myöhemmin kotiin?
Ennen kuin Vesa ehti protestoida, nappasin kaikki lasten ja omat lenkkarit ja marssin ulos. Tuntui kuin olisin ollut Suomen presidentti! Viimeinen, mitä kuulin, oli myyjän ääni:
“Yhteensä 500 euroa. Maksaako käteisellä vai kortilla?”
Nauroin vasta parkkipaikalla ääneen Vesan ilme oli aivan korvaamaton. Kurkkasin lenkkareita kassista ja ajattelin: “Tasapaino ja oikeus vihdoin.”
Illalla, kun Vesa toi lapset (tietenkin puoli tuntia myöhässä), hänen naamansa oli loukkaantumisen ja luovuttamisen välissä. Uusperheen lapset eivät olleet mukana.
Se mitä teit hän aloitti.
Mitä? katsoin viattomana. Huolehdin siitä, että SINUN lapsillesi on myös uudet lenkkarit? Ole hyvä vaan, rakas. Se on pienin mitä voit tehdä.
Vesa oli hetken hiljaa, pudisti päätään.
Kahdeksan paria kahdeksan! Tarvitsetko edes kahta paria?
Et koskaan tiedä, milloin mukavat kengät tulevat tarpeeseen. Ja montako kuukautta olet ollut velkaa elatusapua? Pidä tätä ennakkomaksuna.
Sinä olet hullu.
En ole. Olen väsynyt, vastasin. Se on eri asia. Ja nyt minulla on hyvät kengät.
Vesa kääntyi mennäkseen, mutta kuulin hänen mutisevan:
Kahdeksan paria tulee kalliimmaksi kuin maksaa elatusapu ajan kanssa
“Juuri niin, nero”, mietin sulkiessani oven.
Aino ja Sirkku juoksivat luokseni, halasivat onnellisina uudet lenkkarit jalassa. Laitoin koralliset heti jalkaan iltakävelyllä ja tunsin olevani kuin uudestisyntynyt.
Olenko toiminut väärin? Ehkä.
Kadunko? En hetkeäkään. Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?
