Mikä siinä nyt niin vaikeaa voi olla? Se on vain kolmeksi päiväksi. Aunilla on aivan mahdoton tilanne, polttava matka Kreikkaan, hän ei ole lomaillut vuosiin, ja minulla tiedäthän, verenpaine ja selkä kipeytyi mökillä niin, että en tahdo päästä suoraksi ollenkaan. Ja Erkki hän on ihan aito isoisä. Hänen velvollisuutensa on auttaa.
Ääni puhelimessa oli niin kova, ettei Erkin tarvinnut edes laittaa kaiutinta päälle. Eeva, joka seisoi lieden ääressä ja sekoitti kasvispataa, kuuli kaiken selvästi. Tuo sävy, korkea ja vaativa, olisi ollut Eevalle tuttu vaikka tuhannesta. Raili-Maarit. Erkin ensimmäinen ja valitettavasti unohtumaton vaimo.
Erkki vilkaisi Eevaan syyllisenä, painoi puhelimen korvaansa olkapäällään ja jatkoi leivän leikkaamista mutta viipaleetkin menivät vinoon.
Raili, odota nyt, yritti Erkki saada sanan väliin. Mitä tekemistä Aunin matkalla on meidän kanssamme? Meillä oli Eevan kanssa omat suunnitelmat viikonlopulle…
Höpöhöpö, mitä suunnitelmia teillä voi olla! entinen vaimo keskeytti kovaäänisesti. Satoa keräämässä? Museoihin menossa? Erkki, kyse on lapsenlapsistasi. Saarasta ja Samista. Pojille tarvitaan miehinen esikuva, ei mitään lässytystä. Et ole nähnyt heitä kuukauteen. Onko sulla lainkaan omaatuntoa? Vai onko uusi naisystäväsi pannut kaiken kuriin?
Eeva laski kauhan hitaasti alas ja sammutti lieden. Uusi naisystävä. He olivat Erkin kanssa olleet naimisissa jo kahdeksan vuotta. Kahdeksan tasaista, rauhallista vuotta, ellei oteta laskuun Railin säännöllisiä myrskyjä heidän elämäänsä. Ensin tuli jatkuvia vaatimuksia kasvattaa elatusapua jo aikuiselle Aunille, sitten ikuisia pyyntöjä maksaa remontteja, hammaslääkäreitä, auton ostoa. Erkki, lempeä ja kunnollinen mies, maksoi pitkään kaiken syyllisyyttä kantaen, vaikka hän oli lähtenyt perheestä silloin, kun Auni oli jo täysi-ikäinen ja hän ja Raili-Maarit olivat kuin vieraat saman katon alla.
Raili, älä puhu tuolla tavalla Eevasta, Erkin ääni tiukkeni, vaikkei ollut täysin varma. Tämä ei liity häneen. Vain olisi pitänyt tietää aiemmin. Lapset ovat kuusivuotiaita heitä pitää vahtia koko ajan, ja mehän olemme jo vanhoja…
Juuri niin! Raili-Maarit kiljahti voitokkaasti. Vanhuus ei ole juhlaa, mutta liike on elämää. Juokset poikien kanssa ja nuorrut siinä, katso vaan! Asia on päätetty. Auni tuo pojat huomenna kymmeneltä aamulla. Minä en voi, selkäni tietty ja turha väitellä. Tämä on sinun perheesi.
Puhelu katkesi lyhyeen, eikä Erkki uskaltanut heti nostaa katsettaan.
Keittiössä vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vain vanhan kellon tikitys. Ulkona kaupungissa sade ropisi räystäisiin, alkoi lämmin kesäilta. Eeva siivosi pöytää hymyilemättä.
Huomenna siis klo kymmenen? hän kysyi tasaisella äänellä.
Erkki viimein katsoi häneen. Silmissä kiilsi anteeksipyyntö.
Eeva, anna anteeksi. Kyllähän kuulit hän on kuin juna. Auni on lentämässä, Raili muka vaivaisena… Minne he muutoin lapset jättäisivät? Nythän on kyse lapsenlapsista.
Erkki, Eeva istui vastapäätä, kädet siististi sylissä. Ne ovat sinun lastenlapsiasi, eivät minun. En pidä lapsia vastaan, mutta ollaanpa rehellisiä: he eivät edes kutsu minua nimeltä, olen heille vain se täti, kuten isoäiti opetti. Joka ikinen vierailu on kuin tornado meidän kodissa, koska Auni uskoo, ettei lapsille saisi kieltää mitään.
Minä katson heidän peräänsä! Erkki vakuutti kiireisesti. Sinun ei tarvitse edes nousta. Vien lapset puistoon, elokuviin, leikkimään. Valmista vain jotain, vaikka keittoa ja lihapullia. He pitävät sinun ruoastasi, vaikkeivat myönnäkään.
Eeva hymyili alakuloisesti. Hän tiesi miten tässä kävisi: Erkki väsyisi parissa tunnissa, hänen verenpaine nousee, ja kohta hän makaa sohvalla viideksi minuutiksi. Kaksi villiä kuusivuotiasta olisi Eevan vastuulla hyppimässä sohvalla, vaatimassa piirrettyjä, levittämässä ruokia ja jättämässä huomioimatta kaiken, koska isoäiti Raili sanoi, että täällä kaikki käy, koska täällä isoisä määrää.
Meillä oli teatteriliput lauantaiksi, hän muistutti. Ja mökille piti mennä, leikata ruusut talvikuntoon.
No, teatteri kestää voimme palauttaa liput… Ruusut… Eeva, auta nyt. Viimeistä kertaa. Puhun Aunille että tämä ei toistu.
Viimeistä kertaa. Sen Eeva oli kuullut ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja joka kerta hän oli myöntynyt, säälistä miestä kohtaan, välttämättä konflikteja. Mutta tänään sisällä jokin napsahti. Ehkä kyse oli Railin äänensävystä sillä tämä ei edes kysynyt, vain määräsi Eevan ajan ja voimat omikseen.
Ei, Erkki, Eeva sanoi hiljaa.
Mies räpytteli yllättyneenä, ihan kuin ei olisi ymmärtänyt.
Mikä ei?
Ei, emme ota lapsia. Emme nyt. En aio perua suunnitelmia, en jätä lippuja palauttamatta, en seiso hellan ääressä kolmea päivää laittamassa ruokaa lapsille, jotka viimeksi haukkuivat keittoni ja sanoivat, että heidän äitinsä laittaa parempaa.
Eeva, mitä sinä… Erkki oli ymmällään. Nehän ovat lapsia. Mihin Auni lapset jättäisi? Matka palaa.
Se on Aunin ongelma. Hän on aikuinen. Hänellä on mies, anoppi ja onhan Helsingissä päiväkoteja ja lastenhoitajia. Miksi minun aina pitäisi ratkaista heidän pulmat?
Meidän, Erkki korjasi.
Ei, rakas, nimenomaan minun. Sillä minä siivoan jäljet, minä laitan ruoat, minä pesen vaatteet. Sinä ehdit vähän aikaa olla mukava pappa ja sitten menet lepäämään. Kunnioitan tunteitasi lapsenlapsiin, mutta en ole ilmaista lastenhoitajaa naiselle, joka halveksii minua.
Erkki kurtisti otsaansa. Harvinaista, että Eeva oli näin ehdoton yleensä hän oli kärsivällisyyden ja sovittelevuuden mallikappale.
Mitä ehdotat? Soitan ja sanon ei? Raili raivoaa niin, että saan sydänkohtauksen…
Älä soita, Eeva nousi ja meni ikkunan ääreen. Antakoon tuoda pojat.
Siis… oletko sinä kuitenkin samaa mieltä? Erkki ilahtui.
En. Antakoot tuoda. Sitten nähdään.
Lauantaiaamu valkeni kirkkaana ja lämpimänä toisin kuin tunnelma Eevan ja Erkin huushollissa. Erkki hermoili, järjesteli tyynyjä, vilkuili kelloa. Eeva taas söi rauhassa aamiaisen, puki pellavamekon, laittoi hieman huulipunaa ja pakkasi pienen laukun.
Oletko lähdössä jonnekin? Erkki katseli epäluuloisena, kun Eeva pakkasi kirjan ja sateenvarjon.
Meillä on teatteri illalla, muistatko? Ennen sitä käyn parturissa ja kävelen rantabulevardilla. Haluan hengittää hetken rauhassa.
Eeva! He ovat täällä vartin päästä! Miten minä pärjään yksin? En tiedä mistä löytää ruoat tai lasten tavarat…
Kyllä pystyt. Olet isoisä. Malliesimerkki, kuten Raili sanoi.
Silloin ovikello soi vaativa, pitkä ja komentava. Erkki kiirehti avaamaan, Eeva kiinnitti sandaalit jalkaansa.
Eteisestä kuului kovaäänistä puhetta.
Vihdoinkin, ei ollut ruuhkaa! kuului Aunin ääni. Isä, tässä ovat pojat. Tavarat on tuossa, tabletti ladattu. Jos on hätä, soita. Minulla on kiire, taksi odottaa!
Auni, entä ruoka ja aikataulut… Erkki änkytti.
Ei mitään rytmiä, viikonloppu! Kiehautat makaronit. Moi! Lapset, totelkaa pappaa!
Ovi paukahti kiinni. Samassa alkoi eteisessä tuplien kiljunta: Hyökkäykseen!
Eeva astui käytävälle. Näky oli vaikuttava: kaksi poikaa loikkivat jo eteisen kaapilla, yrittivät näpätä Erkin hatun hyllyltä. Erkki seisoi urheilukassin kanssa täysin ymmällään mutta se ei ollut vielä pahinta. Ovensuussa, jota ei oltu ehditty kunnolla sulkea, seisoi omassa hahmossaan Raili-Maarit.
Hän oli selvästi tullut paikan päälle valvomaan elävän tavaran luovutusta, selkäongelmista huolimatta. Hän oli huoliteltu: vahva meikki, kampaus ja raskaat kultakorut.
No siellä sinä nyt olet, Raili mittasi Eevaa halveksuen. Toivottavasti olet varautunut? Pojille ei saa antaa paistettua, Samilla on allergia sitrushedelmille, Saara ei syö sipulia. Keiton pitää olla tuoretta. Pidä huoli, etteivät pojat ole laitteilla tuntia pidempään.
Hän puhui kuin emäntä toruen laiskaa palveluskuntaa. Erkki valahti kasaan, odottaen räjähdystä.
Eeva meni peilin eteen, korjasi kampausta ja nappasi laukkunsa.
Huomenta, Raili-Maarit. Huomenta, pojat.
Pojat katsoivat Eevaa sekunnin verran jatkoivat sitten hyppimistä.
Kiitos arvokkaista ohjeista, Eeva sanoi kevyesti hymyillen. Anna paperilla Erkille. Hän vastaa tänään lapsista.
Siis mitä? Railin kulmat nousivat. Mihin sinä nyt muka menet?
Minulla on vapaapäivä. Omat menot, tapaamisia, teatteri. Palaan illalla, kenties vasta huomenna.
Railin naama punastui. Hän seisoi Eevan tiellä.
Oletko hullu? Mitkä omat menot? Sinulla on kaksi lasta kotona! Ne ovat miehesi lapsenlapsia! Sinun täytyy…
Olen vastuussa vain niille, joille olen luvannut apua, Eeva pysäytti rauhallisesti mutta painokkaasti. En ole luvannut pitää huolta teidän lastenlapsista. En synnyttänyt, en kasvattanut, en tarjoutunut hoitajaksi. Heillä on äiti, isä ja kaksi isoäitiä. Te, Raili-Maarit, olette eläkkeellä.
Selkäni on kipeä! Raili melkein kirkui.
Minulla on elämä. En aio käyttää sitä toisten asioiden hoitamiseen varsinkin jos käsketään tällä äänellä.
Erkki! Raili kääntyi eksälleen. Kuuletko, mitä tuo nainen laukoo? Oletko mies vai ihan tohveli? Pakota hänet!
Erkki vilkuili epätoivoisena vaimonsa ja entisen vaimonsa välillä. Sisällä risteili monen vuoden opittu tapa mennä Railin pillin mukaan ja toisaalta kunnioitus Eevaa kohtaan.
Raili… hän sai sanotuksi. Eeva sanoi olevansa kiireinen tänään. Luulin pärjääväni, mutta…
Miten pärjäät? Raili huitoi käsillään. Olet kohta kipeänä! Kuka laittaa ruoan, kuka pesee pojat? Katso nyt tuota hän osoitti Eevaa Pukeutunut kuin prinsessa! Teatteriin menossa, kun perheellä on hätä!
Perhe? Eeva lakkasi hymyilemästä, katse kylmeni. Raili-Maarit, laitetaanpa nyt rajat. Me olemme Erkin kanssa perhe. Te, Auni ja lapset olette Erkin sukua, ette minun. Olen sietänyt ulinanne, yöpuhelunne, rahavaatimuksenne. Mutta tästä en enää jousta: en muutu ilmaiseksi tarjoilijaksi, enkä pidä tätä kotia hoitolana.
Kuinka kehtaat! Tämä on minun no, siis Erkin koti! Hänellä on oikeus!
Hän saa tuoda kenet haluaa. Mutta hänellä ei ole oikeutta vaatia minua hoitamaan hänen vieraitaan. Erkki sinä päätät. Voit jäädä lasten ja Raili-Maaritin kanssa, joka selvästikin pystyy olemaan avuksi kerran jaksoi tulla paikalle. Minä lähden nyt.
Eeva oli jo oviaukossa.
Pysähdy! Raili nappasi Eevan käsivarresta. Et lähde ennen kuin olet tehnyt lapsille keiton! Auni on jo lentokentällä! Mihin minä nämä lapset nyt tungen?
Eeva irrotti Railin käden päättäväisesti.
Ei ole minun ongelmani, Raili-Maarit. Kutsu taksi, mene kotiin ja keitä keitto itse. Tai soita Aunille, pyydä palaamaan. Äläkä kajoa minuun, muuten toimitan asian poliisille ja teen ilmoituksen tunkeutumisesta ja uhkailusta. Ja usko pois: teen niin.
Hiljaisuus laskeutui eteiseen. Pojatkin vaikenivat ja vetäytyivät nurkkaan. Erkki katsoi vaimoaan kuin näkisi tämän ensi kertaa ylpeys ja epäusko sekasin. Eeva ei ollut enää vain lempeä Eeva, vaan teräksinen nainen, joka piti puolensa.
Raili-Maarit haukkoi henkeään. Hän oli tottunut pitämään Eevaa heikkona. Tällainen vastaus oli järkytys.
Olet hirviö, hän sihahti. Itsekäs. Kerron kaikille kuinka kamala olet.
Kerro vain, sanoi Eeva olkiaan kohauttaen.
Hän sulki oven ja astui rappukäytävään.
Erkki, sinulla on avaimet. Ratkaise asia kuin haluat. Jos et, nähdään kun lapset on viety pois.
Hissin ovi sulkeutui, erottanut Eevan metelistä. Ulkona hän imi raitista ilmaa. Sormet hieman vapisivat, mutta sisällä oli kevyt olo. Hän teki sen. Hän sanoi viimein ei.
Eevan päivä meni erinomaisesti. Hän kävi näyttelyssä, nautti kahvit lempikahvilassa, kierteli kasvitieteellisessä puutarhassa nauttien hiljaisuudesta ja vapaudesta. Hän oli kytkenyt puhelimen pois päältä ettei kukaan rikkoisi rauhaa.
Illalla teatterin jälkeen hän avasi puhelimen. Kymmenen vastaamatonta puhelua Erkilta. Yksi viesti: *”Raili vei pojat. Olen kotona. Anna anteeksi.”*
Eeva palasi kotiin yhdentoista jälkeen. Asunto oli hiljainen ja siisti. Erkki istui keittiössä kylmän teekuppinsa kanssa uupunut, mutta rauhallinen.
Hei, hän sanoi hiljaa.
Hei. Missä pojat?
Raili vei heidät kotiinsa. Huusi, tietysti. Uhkasi kaikella. Soitti Aunille ja vaati rahat takaisin lippuun että Auni jäisi hoitamaan lapset. Järjesti melkoisen näytöksen.
Ja mitä sinä teit?
Erkki katsoi Eevaa silmiin.
Minä… Sanoin Railille ensi kertaa, että olen väsynyt hänen huutamiseensa.
Eeva kohotti kulmiaan.
Totta?
Totta. Kun hän haukkui sinua, käski, nimitteli… En kestänyt. Sanoin, että jos vielä saan kuulla sanaakaan vaimostani, en auta enää sentilläkään elatusapu on maksettu. Ja ettei hän enää astu tähän taloon.
Eeva halasi Erkkiä olkapäiltä. Tämä painoi päänsä naisen vatsa vasten kuin pieni poika, joka hakee turvaa.
Raili haki pojat ja paiskasi oven niin, että rappauksesta lähti paloja. Sanoi ettei olla enää sukua.
Kyllä me sen kestetään, Eeva hymyili ja silitti Erkin jo harmaantuvaa tukkaa. Entä Auni?
Hän soitti kentältä itkien. Lähetin muutaman satasen lastenhoitajaa varten Kreikkaan. Otti lapset mukaansa lomalle. Raili kieltäytyi täysin hoitamasta, muka hermot ja selkä.
No niin löytyihän ratkaisu. Äiti voi lomailla lastensa kanssa. Sehän on ihan normaalia.
Eeva, Erkki nousi ja katsoi suoraan vaimonsa silmiin. Kiitos.
Mistä? Siitä, että jätin sinut selviämään yksin?
Siitä, että pakotit minut kerrankin olemaan mies, enkä juoksupoika ex-vaimolle. Olen vuosia tuntenut syyllisyyttä mutta nyt tajusin, että en ole kenellekään velkaa mitään muuta kuin sinulle. Sinä olet minun perheeni. Olin hölmö.
Tärkeintä on, että nyt tiedät, Eeva hymyili. Otanpa teetä? Ostin kirsikkapiirakkaa, kuten pidät.
Seuraavana päivänä Erkin puhelin pysyi hiljaa. Raili ei soittanut, Auni laitoksi viestin että kaikki hyvin. Elämä alkoi palautua uomiinsa tosin helpommin hengitettävänä, ikään kuin tuuletus olisi viimein avannut ikkunat vanhoista hajuista ja vaatimuksista.
Viikko kului. Eeva perehtyi ruusuihinsa mökillä, Erkki auttoi kuokkimalla.
Tiedätkö Raili soitti eilen.
Eeva pysähtyi.
Mitä nyt halusi?
Pyysi rahaa. Kuulemma lääkkeet ovat kallistuneet.
Annoitko?
En. Sanoin että meillä on budjetti tiukilla remontti, sulle uusi talvitakki… Eli en antanut.
Eeva nauroi.
Uusi takki? Oletpas kekseliäs. Mutta tykkään asenteestasi.
Hän paiskasi luurin korvaan, Erkki hymyili ja se hymy oli vapaa kaikesta syyllisyydestä. Katto ei silti sortunut niskaan.
Ei niin, Eeva nyökkäsi. Tuli vain entistä korkeampi ja kirkkaampi taivas.
Se, ettei pojista tullut säilytettäviä lapsenlapsia sillä kertaa, oli vedenjakaja. Eeva huomasi, että arvokkuus ei tarvitse huutoa, vain hiljaista ei:tä, kun omaa rajaasi rikotaan. Erkki oppi, että vaimon kunnioitus on arvokkaampaa kuin rauha exän kanssa, josta oli jo aikaa kasvaa vieraaksi.
Kyllä, pojat tulivat joskus heidän elämäänsä vielä. Mutta nyt sovittiin kaikki etukäteen: Raili ei enää astunut heidän eteiseensä. Erkki haki pojat, käytti puistossa, ja vei kotiin ja huomasi, että tällainen toiminta sopii kaikille paremmin. Lapset saivat isoisän aikaa, ilman hermostunutta sekoilua kahden naisen mielenliikkeissä. Ja Eeva sai mitä ansaitsi: rauhan ja miehensä, joka viimein valitsi hänet kunnolla.
Joskus istuessaan illalla mökin terassilla ja katsellessaan ilta-auringon laskua, Eeva mietti sitä päivää, kun hän vain otti laukun ja lähti teatteriin. Se oli paras esitys koko elämässä vaikkei hän muistanut näytelmän nimeä. Todellinen draama pelattiin eteisessä ja onnellinen loppu löytyi.
