Taimi! kuului takaani läpikotaisin tuttu miehen ääni.
Taimi säpsähti, veti hartiat korviinsa ja kiirehti katuakävelyllä eteenpäin, uskaltamatta katsoa taakseen.
Taimi, pysähdy nyt! Totta kai, sehän olet sinä!
Taimi lisäsi vauhtia, mutta miehen käsi tarttui hänen olkapäähänsä ei kovaa, mutta varmasti.
Taimi, kuulitko muka? Minähän se olen, Lasse.
Taimi kääntyi äkkiä ympäri, tuijotti miestä uskomatta silmiään ja kuiskasi:
Voi hyvänen aika, Lasse… Luulin jo, että kuvittelin ääntäsi… Mutta… Eihän tämä voi olla totta…
Mikä muka ei voi olla totta? entinen mies hymyili hänelle samalla iloisella tavalla kuin nuoruudessa. Eikö minulla muka ole oikeus palata omaan kotikaupunkiini?
Mistä sinä muka palaat? Taimi oli ymmällään. Ethän sinä ole elossa. Minulle sanottiin niin.
Kuollut? Lasse melkein väänsi naamaansa yllätyksestä. Minä vai?
Niin. Puoli vuotta sen jälkeen kun olimme eronneet ja sinä lähdit Turkuun, sun kaverisi kertoi, että sinä… hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi hiljaa: että sä ryyppäsit itsesi hengiltä vieraassa kaupungissa etkä koskaan palannut.
Kuka tuollaista valehteli?
Kalle. Paras ystäväsi. Hän alkoi piirittää minua, kun olit lähtenyt, mutta näpäytin nopeasti. Silloin hän kertoi tuon.
No jopas on! Lasse nauroi. Eli ei se ollutkaan vitsi, vaikka siltä kuulosti kun viimeksi puhuttiin.
Ai miten niin vitsi?
No hän heitti silloin: Sä jätät Taimin, mäpä otan hänet seuraan. Luulin, että hän pelleili. Sen jälkeen hän ei enää koskaan ottanut yhteyttä. Kirjoitin vielä hänenkin osoitteeseen, silloin kun vuokrasin ensimmäistä asuntoani. Eihän silloin mitään somea ollut, puhuttiin vain puhelimella tai kirjeillä. En tiedä edes, missä hän nykyään on tai mitä kuuluu.
Kalle kuoli, Taimi kohautti olkapäitään. Siitä on jo viisi vuotta kun hänet haudattiin.
No johan Lasse muuttui vakavaksi. Kuollut Olisi voinut vieläkin elää. Niin se aika kuluu. Sitten hän taas hymyili. Kuinka monta vuotta on siitä, kun erottiin? Ja sinä et ole muuttunut lainkaan. Sama kaunotar edelleen.
Älä nyt höpsi, Taimi nauroi ja huitaisi kädellään. Tämä on ihan tavallinen naama.
Kuulin, että menit uusiin naimisiin, Lasse katsoi lämpimästi, aivan kuin ei saisi katsettaan irti vanhasta vaimostaan. Onko sinulla lapsiakin? Kaksi kai?
Kaksi, Taimi nyökkäsi. Ovat jo aikuisia, asuvat omissa kodeissaan. Minä olen nykyään mummu, kahdesti.
Vau! Miten nykyinen mies siis entinen mies voi?
Hyvinhän hän voi mutta toisen naisen kanssa. Olen taas vapaa nainen.
Näin on asiat Lassekin nyökkäsi. Me miehet ollaan välillä tosi typeriä. Etsitään jotain, vaikka kaikki, mitä tarvitaan, on ollut koko ajan vieressä.
Miksi tulit takaisin? Taimi kysyi. Töiden takia vai muuten vaan?
Tulin pysyvästi, Taimi. Pysyvästi. Hän huokaisi syvään. Vaimoni kuoli juuri, ja päätin palata kotiin. Totta puhuen tukahduin sinne. Lääkäritkin sanoivat, että ilmasto ei sovi mulle enää. Ikä ja kaikki se. Eikä vaimollenikaan se sopinut: astma vaivasi. Yritin saada häntä muuttamaan pois, mutta eihän hän voinut sanoi, ettei päivääkään ilman rakastamaansa kotikaupunkia. Lassen silmissä kiilsi kyynel. Nyt kävelen näillä nuoruuden kaduilla ja mietin, mistä ostaisin asunnon. Kolmessakymmenessä vuodessa kaikki on muuttunut. Osaisitko neuvoa, mitä aluetta suosittelisit?
Missä nyt yövyt? Taimi kysyi.
Hotellissa, missäpä muualla.
Eikö sukulaisilla?
Et ole tosissasi Lasse irvisti. En minä muiden nurkkiin halua mennä. Heillä on omat elämänsä, en halua olla taakkana. Kyllä miehen täytyy omillaan pärjätä.
Et kai haluaisi asua hetken minun luona? Taimi ehdotti yllättäen ja säikähti heti itsekin, joten lisäsi nolona: Vuokralaisena tietysti.
Lasse jäi hetkeksi sanattomaksi, hieman vaivaantui ja huokaisi raskaasti.
Ehkä olisi mukava, mutta Syytän itseäni yhä siitä, että jätin sinut silloin.
Siitäkö vielä? Taimi oli ihmeissään.
Yksinkertainen syy. Lasse kohautti olkapäitään. Jätin sinut kolmekymmentä vuotta sitten enkä ikinä saa maksettua sitä anteeksi.
Älä nyt pölise Taimi hymyili oudosti. Minä ihan itse pakotin sinut lähtemään. Muistatko, mitä silloin sanoin sinulle? Joka mies olisi lähtenyt sellaisten sanojen jälkeen.
En kyllä muista mitään sellaista sinulta Lasse pudisti päätään. Mutta itseltäni muistan typeryydet.
No mitä muistat?
Sen, kuinka kipakasti lähdin ovet paukkuen, kiireessä pakkasin laukun ja marssin ulos yöhön. Kadutti pian, mutta silloin oli jo myöhäistä.
Tiedätkö, minä oikeastaan ilahduin sinun lähdöstäsi nauroi Taimi. Kuvittelin, että aloitan uuden elämän Ja aloitinkin. Mutta myöhemmin kadutti.
Ihanko totta? Lasse kysyi varovasti. Eli et kanna kaunaa?
En tietenkään. Taimi katsoi entistä miestään lempeästi, ja hänen sydämensä oli yhtä kevyt kuin nuorena. Kylläpä olet, Lasse, ihmeellinen Et ole juuri muuttunut. Paitsi ehkä hieman harmaantunut. Muuta minun luokseni, vaikka jo tänään. On vapaa huone valmiina sinulle. Miksi syödä ravintolan ruokaa? Olet ollut, vaikka entinen mies, niin kuitenkin perhettä.
Enkai ole taakaksi?
Jos olisit, en olisi pyytänyt. Minulla on niin hiljaista iltaisin, että tekisi mieli ulvoa.
No jos niin, niin… Lasse tarttui rohkeasti hänen käteensä. Mennäänkö hakemaan laukku hotellista?
Saman laukun, jolla lähdit aikanaan?
Molemmat nauroivat yhtä aikaa ja lähtivät reippaina kulkemaan katua pitkin, kuin eivät olisi koskaan eronneetkaan Juuri sen saman, Lasse vastasi, ja nauroi tavalla, jota Taimi ei ollut kuullut kolmeenkymmeneen vuoteen.
He kääntyivät yhdessä takaisin kadulle, jossa kevätaurinko värjäsi talot vaaleankeltaisiksi ja tuuli toi kaukaisen kukkakaupan tuoksua. Askelten ääni sulautui kaupungin tuttuun sorinaan. Lasse vilkaisi Taimia syrjäsilmällä, ja vaikka hänen hiuksensa olivat hopeiset eikä askel yhtä kevyt kuin nuorena, sydän taas sykki levottomana kuin ensimmäisillä treffeillä.
Taimi puristi Lassen kättä hieman lujempaa.
Ehditkö jäädä katsomaan, miltä auringonlasku näyttää vielä tässä kaupungissa?
Nyt mä ehdin, Lasse kuiskasi.
He naurahtivat molemmat yhtä hämmentyneinä kuin kevätpäivänä vuosikymmeniä sitten, kun olivat ensi kerran eksyneet yhdessä samojen katujen varjoihin. Ja niin, askel askeleelta, he lähtivät kohti hotellia ja sen jälkeen kohti uusia, yllättäviä alkuja kahta elämää, jotka eivät olleetkaan koskaan täysin erillään, vaan kulkeneet salaa rinnatusten, odottaen tätä hetkeä: että kahdet harmaantuneet kädet puristuvat lopulta yhteen, viimein oikeassa kaupungissa, oikeaan aikaan.
