Maarit! huikkasi takaani niin tutun miehen ääni, että sydän hypähti rinnassa.
Marja hätkähti, veti hartiat korviin ja kiirehti entistä nopeammin eteenpäin Hakaniemen katua pitkin, uskaltamatta kääntyä katsomaan taakseen.
Maarit, pysähdy nyt! Kyllä mä tunnistan sut heti.
Marja yritti harppoa nopeampaan, kunnes tuttu käsi tarrasi olkapäästä ei kovaa, mutta napakasti.
Maarit, oletko tullut kuuroksi vai? Minähän se vain olen, Pekka.
Pakotin itseni kääntymään yhtäkkiä ympäri ja sanoin hiljaa, henkeä haukkoen:
Voi hyvänen aika, Pekka En uskonut silmiäni. Luulin, että kuvittelen sun äänen… Mutta miten tämä on mahdollista?
Mikä ei muka voi olla mahdollista? Pekka hymyili ihan niin kuin nuoruudessa, heleän iloisesti. Enhän mä nyt kotikaupunkiini palaamiselta ole kielletty.
Mistä muka palaat? ihmettelin minä. Sinähän kuolit. Minulle kerrottiin niin.
Kuolit? Pekan suu vääntyi oudoksi. Minäkö?
Niin. Puoli vuotta siitä, kun erottiin ja muutit Turkuun, ystäväsi kertoi, että sinä pysähdyin hetkeksi mutta jatkoin: Että vietit viimeiset iltasi hakatun rapun alla kummassa kaupungissa.
Kuka sulle noin sanoi?
Nieminen. Sinun paras ystäväsi. Hän kun jäit pois kuvioista, alkoi heti pyöriä ympärilläni, vonkaamaan. Mutta laitoin heti jäihin ne reissut. Silloin hän kertoi, että olisit kuollut.
Mikä roisto, Pekka naurahti. Ei ollutkaan vitsi, mitä herra hyvästeli lähtiessään.
Vitsi mitä?
Kun lähet ovelle, sanoi, että hyvä, kun Maarit pistit pihalle, niin minä voisin tulla kuvioihin. Sanoi sen ehkä vitsinä, mutta sen jälkeen ei yhteyttä pitänyt eikä minuun vastannut. Tuohon aikaan ei ollut mitään Facebookeja, kirjeitä vaan kirjoiteltiin ja kaupungin puhelimella soitettiin. En edes tiedä, missä hän nyt on tai mitä kuuluu.
Hän on kyllä kuollut, kohautin olkapäitä. Monta vuotta jo. Haudattiin viitisen vuotta sitten.
Oho Pekka vakavoitui heti. No sepä se. Olisihan voinut elää pidempäänkin, meidän ikäiset vielä Mutta ja taas hän hymyili. Paljon vuosia siitä, kun erottiin, ja sinä olet ihan samanlainen kuin silloin. Kaunis.
Älä nyt liioittele, nauroin ja huidoin kädellä. Ihan tavallinen vaan.
Olen kuullut, että olet mennyt uusiin naimisiin, Pekka katseli minua lämpimin silmin. Ja lapsiakin on? Kaksi, eikö vaan?
Niin on, nyökkäsin. Molemmat jo lentäneet omiin pesiinsä. Olen nykyään isoäiti, kaksinkertainen.
Oho! Entä miten miehesi voi?
Hyvin voi, virnistin. Vaan toisen kanssa nykyään. Olen taas vapaa nainen.
Vai niin, Pekka nyökkäili. Kyllä me miehet olemme tyhmiä välillä Etsitään onnea, vaikka kaikki on ihan tässä vieressä.
Miksi palasit? kysyin. Työasioilla, vai muuten vain?
Ihan kokonaan takaisin tulin, Maarit. Ihan kokonaan. Pekka huokaisi raskaasti. Hautasin vaimoni vähän aikaa sitten ja päätin tulla kotiin. Täytyy myöntää, en enää pärjännyt siellä. Lääkärikin sanoi, että ilmasto ei minulle sovi. Ikä ja sellaiset. Samaa vaimoni valitti astma vaivasi… Koetin häntä houkutella muuttamaan tänne, mutta hän oli syntynyt ja kasvanut Turun suunnilla. Ei kuulemma pärjännyt päivääkään ilman rakasta kaupunkiaan. Ja nyt Pekan silmiin nousi kyyneleet. Niin. Nyt kuljen nuoruuden katuja, mietin, mihin päin ostaisin asunnon. Kolmessakymmenessä vuodessa täällä on kaikki muuttunut. Osaisitko sinä neuvoa, missä kannattaisi asua?
Missä nyt sitten olet yötä? kysyin.
Hotellissa, missäpä muualla.
Eikö sinulla ole täällä sukulaisia?
Eipä oikeastaan, Pekka nyrpisti nenäänsä. En halua olla kenenkään riesana. Heillä on omat elämänsä. Ei ole miehelle kunniaksi roikkua kenenkään nurkissa.
Haluaisitko asua minulla? lipsahti suustani, hätkähdin itsekin, joten lisäsin: Tarkoitan että vuokralaisena.
Pekka hämmentyi, ehkä vähän nolostuikin, huokaisi syvään.
Ehkä voisin, Maarit, mutta Syytän itseäni yhä siitä, mitä jätin sinut aikanaan.
Mistäs sinä minulle velkaa olisit? ihmettelin.
Siitä, että jätin sinut silloin. Olen siitä aina hieman syyllinen.
Höpö höpö, hymyilin oudosti. Enhän minä sinua sieltä ulos heittänyt. Päinvastoin, uhkailin ja suutuin. Olisitko sinä kestänyt niitä minun sanojani silloin?
En muista mitään erityistä sinulta, Pekka pudisti päätään. Vain omat hölmöyteni.
Mitä muistat?
Muistan, kun tuli tyhmänä riita, pakkasin kiireessä laukun ja lähdin yöhön. Myöhemmin harmitti, mutta eihän sitä enää voinut perua.
Minä taas olin iloinen silloin kun lähdit, nauroin. Ajattelin aloittavani uuden elämän Ja sille tielle jäin. Hetken olin siitä iloinenkin… Kaiholla kyllä muistin.
Ihanko totta? Pekka kysyi varovasti. Ei ole sinulle jäänyt mitään hampaankoloon minusta?
Ei senttiäkään, sanoin, katsoin häntä hellästi. Tuntui äkisti ihan kuin nuorena, onnelliselta. Sinä, Pekka, olet ihan omaa luokkaasi Et ole muuttunut lainkaan, paitsi tullut harmaahiuksisemmaksi. Tule nyt minun luokse asumaan. Tänään jo. On minulla sinulle huone. Mitä sitä hotellin eineksiä syömään. Vaikka oot ollutkin entinen mies, olet silti ihan omalla tavalla läheinen.
Enkä ole vaivaksi?
Jos olisit, en olisi pyytänyt. Ei tämä yksinäinen koti illalla mitään juhlaa ole
No, jos kerran näin on Pekka tarttui ujosti käteeni. Mennäänkö hakemaan minun laukkuni hotellista?
Sitä samaako? Jolla silloin lähdit?
Nauroimme kumpikin samaan aikaan ja lähdimme reippaasti kadulle, aivan kuin emme olisi koskaan olleet erossa. Tänä iltana ymmärsin, että joskus elämä antaa uuden mahdollisuuden kunhan osaa olla katkeruutta kaivelematta ja uskaltaa päästää ihmisen takaisin lähelle.
