Entinen appiukko saattoi minut alttarille.
En olisi ikinä kuvitellut, että pukisin vielä joskus valkoisen mekon ylleni. Kun menetin mieheni, elämä muuttui harmaaksi sumuksi, jossa ainoa tehtäväni oli hengittää ja pitää huolta tyttärestämme kahdeksan kuukauden ikäisestä vauvasta. Hänen vanhempansa eivät antaneet minun vajota pohjalle. He ottivat minut vastaan kuin oman lapsensa. Ei vain sananhelinää, vaan oikeasti.
He sanoivat suoraan, että olen heille tytär, ja että heidän lapsenlapsensa, minun tyttäreni, pysyy aina heidän lapsenlapsenaan. Tämä ei muutu, vaikka heidän poikansa ei enää olekaan täällä.
Viisi vuotta myöhemmin, anoppini tuli luokseni keittiöönsä kävellyt ilme kasvoillaan juuri se, joka tarkoittaa, että nyt jollakulla on jokin mielessä.
Kuule, Sanni, minun pitää esitellä sinut yhdelle ihmiselle, hän sanoi sekoittaessaan kahvia.
Voi älä nyt viitsi, sanoin minä, mutta oikeasti olin aika otettu siitä, että yhä kuuluin perheeseen.
Se on minun veljenpoika, Pekka. Insinööri, eronnut, ei lapsia. Ja… osaa laittaa ruokaa.
Osaa kokata? Tokaisin, muka tärkeänä kuin se olisi suurin meriitti.
Ja kas, juuri sellainen hän olikin. Kärsivällinen tyttäreni kanssa, lempeä minun suruni kanssa, ja kyllä parempi kokki kuin minä (sen myönnän!). Aluksi se tuntui oudolta olihan hän kuitenkin entisen mieheni sukua. Appiukkoni kuitenkin rauhoitteli.
Hän haluaisi varmasti sinut onnelliseksi. Tämä mies on hyvä ihminen.
Vuotta myöhemmin hän polvistui sekä minun että tyttäreni eteen siinä samassa Helsingin puistossa, jossa ennen usein kävelimme mieheni kanssa.
Ollaanko kaikki yhdessä perhe? Mennäänkö naimisiin kolmistaan? hän kysyi, katsoen erityisesti tyttöäni.
Tyttäreni, nyt kuusivuotias, katsoi tutkivasti.
Saako silti käydä mummolassa ja vaarilassa?
Joka sunnuntai, lupasi hän.
Niinpä me suostuimme.
Hääpäivänäni, kun olin pukeutumassa, anoppini tuli huoneeseen silmät kyynelissä.
Olen niin onnellinen puolestasi. Ja tiedän, että hänkin olisi, hän nyyhkäisi.
Kiitos, ettette koskaan hylänneet minua, kuiskasin, halaten häntä niin ettei meikit leviäisi.
Kun tuli aika lähteä alttarille, tiesin tasan tarkkaan, kenet halusin saattajakseni. Appiukkoni seisoi oven suussa tumma puku päällä ja silmissään kosteutta, jonka vain suomalainen mies voi hädin tuskin myöntää.
Oletko valmis, tyttäreni? hän kysyi, ojentaen kättään.
Olen valmis, isä, vastasin koska niinhän se oikeasti oli.
Kävelimme kohti alttaria ja sivukorvalla kuulin supinointia. Joku ihmetteli, että eikö tuo ole ensimmäisen aviomieheni isä. Appiukkoni kumartui minua kohti ja kuiskasi:
Antaa porukan supista. Jos tarpeen, saattoisin sinut alttarille vaikka toisenkin kerran.
Nauroin itkun ja naurun sekoitusta.
Kun saavuimme sulhasen luo, appiukkoni ei vain jättänyt kättäni, vaan halasi meitä molempia tiukasti.
Te molemmat olette lapsiani, hän sanoi kuuluvasti. Ja kaikille kylän juoruilijoille: tässä ei ole mitään outoa. Tämä on rakkautta.
Vihkiminen oli pieni, lämmin, rehellinen. Tyttäreni toi sormukset. Anoppi niiskutti ensimmäisellä rivillä, ja kun meistä julkistettiin uusi perhe, ilmassa oli sellainen olo, kuin joku lämmin olisi antanut meille siunauksensa.
Juhlissa appiukkoni piti maljan. Hän puhui perheistä joita valitsemme, rakkaudesta jota ei voi kuluttaa loppuun, ja siitä miten olen hänelle aina miniä nyt vain kahdella vävyllä: toinen taivaassa, toinen vierelläni.
Myöhemmin näin hänen tanssivan tyttäreni kanssa, molemmat kikattivat kuin lapset. Anoppi otti kuvia, ylpeänä kuin vain suomalainen mummo voi olla.
Tänä päivänä, kun joku kysyy miksi entinen appiukkoni saattoi minut alttarille, vastaan vain hymyillen:
Hän ei ole koskaan ollut mikään entinen. Hän on minun isäni.
Mites itse olisit toiminut mitähän suomalainen tekisi minun saappaissani?




