Ensimmäinen asia, jonka he näkivät
ei ollut poika.
Se oli rasva.
Öljyiset kädet.
Likaiset vaatteet.
Poika, joka ei kuulunut tällaiseen paikkaan.
Sillä tämä paikka oli täydellinen.
Lasia. Terästä. Miljoonan euron koneita.
Kaikki järjestyksessä.
Paitsi yksi auto.
Musta superauto.
Kuollut.
Korjauskelvoton.
Kaikki olivat yrittäneet.
Kaikki epäonnistuivat.
Kunnes
hän koski siihen.
Kuka tuo on?
Ei mitään hajua
Hän on Koskisen auton kimpussa.
Heti syttyi paniikki.
Markus juoksi alas vauhdilla.
SEIS!
Hiljaisuus.
Koko halli jähmettyi.
Paitsi poika.
Poika viimeisteli, mitä oli tekemässä.
Astui taaksepäin.
Vasta sitten
katsoi ylös.
Rauhallinen.
Varmana.
Häilyvä hymy huulilla.
Ihan kuin hän ei olisi korjannut autoa
vaan päättänyt jonkin, mikä jo kuului hänelle.
Markus pysähtyi kolmen askeleen päähän.
Hengitti raskaasti.
Raivoissaan.
Kauhissaan.
Sillä kukaan ei koskenut Aurelius VX-9:ään ilman lupaa.
Ei työntekijät.
Ei insinöörit.
Eivät edes tehtaalta Milanosta lennätetyt asiantuntijat.
Auto ei ollut vain kallis.
Se oli henkilökohtainen.
Koskematon.
Ja nyt joku rasvainen katupoika oli jättänyt jälkensä siihen.
Markus osoitti poikaa terävästi.
Tiedätkö lainkaan, mihin juuri koskit?
Poika katsoi häntä hiljaa.
Vilkaisi takaisin mustaa superautoa.
Sen kiiltävä pinta heijasti valkoiset hallivalot kuin tumma vesi.
Ja hetken ajan
pojan ilme pehmeni.
Melkein hellyyttä.
Isäni rakensi tämän moottorin väärin, hän sanoi rauhallisesti.
Hiljaisuus.
Kaikki mekaanikot jännittyivät välittömästi.
Markus naurahti kerran.
Kylmästi.
Vaarallisesti.
Luuletko olevasi Koskista viisaampi?
Poika ei vastannut.
Hän vain kurottautui avoimesta kuljettajan ikkunasta
ja painoi käynnistysnappia.
Kaikki odottivat hiljaisuutta.
Tappiota.
Nöyryytystä.
Mutta
Moottori karjaisi käyntiin.
Räjähtävästi.
Täydellisesti.
Ääni jyrisi hallissa kuin ukkonen.
Muutama mekaanikko hypähti.
Yksi tiputti hylsyn lattialle.
Markus kangistui.
Koska nyt ääni oli toisenlainen.
Puhtaampi.
Tasapainossa.
Elossa.
Se mahdoton kuollut kone, joka oli ollut mykkänä kahdeksan kuukautta
kävi nyt.
Täydellisesti.
Poika vetäytyi hiljaa taaksepäin.
Öljyiset kädet.
Rauhalliset silmät.
Ei voitonriemua.
Ihan kuin tästä ei olisi ollut epäilystäkään.
Markus katsoi kojelaudan vikakoodeja.
Kaikki hävinneet.
Jokainen varoitus poissa.
Hänen äänensä oli ontto.
Miten sinä teit tuon?
Poika kohautti olkiaan hieman.
Toissijaisen imusarjan alla on piilotettu ohitus.
Eräs mekaanikko kuiskasi hiljaa:
Ei sellaista ole olemassa.
Poika katsoi häntä.
On kyllä.
Sitten hän osoitti moottoria kohden.
Ette vain koskaan löytäneet sitä, koska vain kolme tiesi siitä.
Markus tunsi kylmän leviävän.
Nimittäin se oli totta.
Vain kolme tiesi.
Ari Koskinen.
Markus Koskinen.
Ja Arin poika.
Se poika, jonka kaikki luulivat kuolleen tehdaspalossa kolmatoista vuotta sitten.
Markus katsoi poikaa nyt tarkkaan.
Todella tarkkaan.
Silmät.
Leuka.
Täsmälleen se tapa kallistaa päätä, kun kuuntelee moottoria.
Veri muuttui jääksi.
Ei
Poika pyyhki hitaasti käsiään vanhaan riepuun.
Sitten kaivoi likaisen takin alta esiin hopeisen avaimenperän.
Markuksen hengitys pysähtyi.
Sillä siitä roikkui
alkuperäinen prototyyppiavain.
Se, jonka Ari antoi pojalleen viikko ennen paloa.
Ääni särkyi.
Mistä sait tuon?
Poika ei irrottanut katsettaan.
Äiti säilytti sen.
Markus horjahti taaksepäin.
Koska Arin vaimo katosi samana yönä kuin palo syttyi.
Virallisesti kuollut.
Ruumiita ei löydetty.
Poika otti askeleen kohti autoa.
Veti kättään lempeästi mustaa maalia pitkin.
Sanoi sitten hiljaa lauseen, joka pysäytti koko hallin:
Hän sanoi, että jos auto joskus lakkaa toimimasta
Katsoi suoraan Markusta silmiin.
se tarkoittaa, että olet vihdoin lopettanut valehtelun hänen piilottamisekseen.
Hiljaisuus.
Täysi hiljaisuus.
Sitten
Lasitoimiston yläpuolelta
kaikui ääni.
Terävä.
Epävarma.
Eeli?
Jokainen pää kääntyi.
Ja siellä seisoi
kalpeana, lasin takana
Ari Koskinen.
Elossa.
Katsomassa poikaa alhaalla, kyyneleet silmissä.
Sillä autoa vasten seisoi nyt sama lapsi
jolla oli hänen kuolleen poikansa kasvot.
