Sata kiloa painava enkeli, joka tuoksui halvalla kahville
Lastenosaston leikkihuoneessa vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vain paperin rapina ja tussien kitinä. Se oli erityinen hiljaisuus särkyvä kuin jää kevätauringossa. Liikaa aikuisten keskittymistä lapsille, jotka eivät olleet vielä täyttäneet kymmentäkään. Tehtävä oli simppeli: piirtäkää suojelusenkeli. Lapset ottivat sen kovin tosissaan.
Iidalle, nuorelle vapaaehtoiselle, tämä päivä oli yhtä hermojen koetusta. Hän oli tottunut “oikeanlaiseen” kauneuteen kirkon freskoihin, joissa enkelit leijailivat siroina ja kullankeltaisin kiharakutrein, silmissä ikuinen taivaan sininen. Hän kierteli pöytien välissä haltioituneena: Atte oli piirtänyt enkelille valtavan miekan, Helmin suojelijalla oli siivet pehmeät kuin pilvet. Kaikessa oli jotain tuttua, herkistävää ja… no, melko kaavan mukaista.
Sitten hän saapui Saimin viereen.
Tyttö oli seitsemän. Pää sileä kuin biljardipallo, kiitos viimeisimmän sytostaatin, ja iho ohut kuin silkkipaperi. Saimi piirsi keskittyneenä, kieli poskella.
Iida kurkkasi tytön olan yli ja meinasi päästää hämmästyneen tuhinan.
Paperilla oli jotain varsin kummallista: pyöreä, tanakka mies. Melkein koko arkin kokoinen. Ei siivistä vilaustakaan. Mutta vatsa pönötti valkoisen paidan alla, kalju pää muistutti perunaa ja jättimäiset, vinot silmälasit istuivat nenällä kuin napin ompelulangassa.
Saimi, hän sanoi varovasti, kyykistyen viereen. Kuka tämä on? Piirretäänhän enkeliä?
Tämä on enkeli, Saimi vakuutti hiljaa ja väritti valkoisella vatsaa.
Mutta… hän on vähän erikoinen, Iida valitsi sanansa. Missä ne siivet on? Ja on aika iso…
Onhan sillä siivet, Saimi tokaisi. Piilottaa ne essun alle. Että eivät likastu. Täällä on aika likaista.
Iida hymähti lempeästi. No niin, lasten mielikuvitus.
Osastolla kuuli usein painavaa, puhkuvaa hengitystä, joka kulkeutui käytävältä kuin juna. Kops, kops, kops. Painavat askeleet, jotka saivat lattian vapisemaan.
Leikkihuoneen ovi narahti ja kynnystä täytti hahmo, jonka ilmestymistä kukaan ei voinut olla huomaamatta.
Paavo Salonen, tehohoidon ylilääkäri. Mies oli valtava, kolminkertainen leukapussi, valkoinen kitlakin napit auki ja aivan liian pieni. Kasvot kiiltelivät hiestä ja silmälasit liukuivat ehtimiseen nenänpäälle, Paavo korjasi niitä pullealla sormellaan. Mieheltä tuoksui tupakka, hiki ja tummapaahtoinen, mahdollisimman edullinen kahvi. Hän oli jo kolmatta yötä putkeen osastolla, roikkuvassa huoneessa, nukkumassa painuneella sohvalla.
Iida näki hänessä vain uupuneen, räjähtäneen miehen, jonka olisi kuulunut olla joko eläkkeellä tai vähintään suihkussa.
No niin, minkäslaista taidekerhoa tänään? Paavo jyrisi, ääni tärisemässä navan seudulta. Vieläkö henki pihisee?
Pihisee, tohtori! vastasivat lapset epätasaisessa kuorossa.
Paavo kulki raskaasti tuolirivien välissä, välillä nojaten kaiteisiin niin että ne narahtivat.
Hän pysähtyi kalpean pojan viereen, suonissa tippaputki, ja laski suuren kätensä pojan otsalle.
Siellä on tuloksia, sankari. Kyllä tästä vielä noustaan.
Sitten hän astui Saimin luo. Iida näki tytön silmien kirkastuvan hetkessä. Saimi kurotti kätensä kohti tätä suurta, kahvin- ja tupakanhajuista miestä.
Piirrät vai? Paavo kysyi. Ja paksujen linssien takaa, Iida näki yhtäkkiä väsyneiden silmien sijaan syvänsinisen, väsyneestä valvomisesta kipinöivän katseen.
Sinua, Saimi kuiskasi.
Paavo puuskahti ja naputti silmälasinsa paikoilleen.
Taitaisipa paperi ratketa.
Hetkessä käytävältä kuului koneen kirkas piippaus. Hälytin.
Paavo muuttui silmänräpäyksessä. Hengästyneisyys ja kankeus katosivat. Hän kääntyi isällisellä notkeudella ja porhalsi ovesta ulos.
HILJAA paikoillanne! hän ärjäisi jo käytävältä. Salla, elvytyspakki, heti!
Iida jäi, laittoi kädet sydämelleen. Seinän takana rymisi, lyhyitä käskyjä, metallin kilinää ja Paavon basso mutta nyt siinä ei ollut lempeyttä vaan terästä.
Hengitä! Noniin! Älä luovuta nyt! Hengitä!
Se huuto oli karmaiseva.
Siinä oli yhtä aikaa anelua ja käskyä. Iida sulki silmänsä. Hän pelkäsi.
Neljäkymmentä minuuttia kului ryömien, kuin purkkapallo poskessa liian pitkään. Leikkihuoneessa oli hiirenhiljaista. Lapset eivät piirtäneet, vaan kaikki katsoivat ovea.
Ovi aukesi. Paavo Salonen astui sisään, roikkuen ovenpielessä. Hiki liimasi kitlan selkään, hihassa veritahra. Hän riisui silmälasit ja pyyhki kasvot kämmenselällä väsymys vain levisi entisestään. Hän rojahti lasten muovituolille, joka vinkaisi sen alla.
Selvisi Paavo puuskutti huoneeseen. Nyt nukkuu.
Iida tuijotti. Ja yhtäkkiä, aivan kuin joku olisi repäissyt harson hänen silmiensä edestä, hän näki.
Katsoi Saimin piirrosta. Kömpelö, pyylevä mies. Ja sitten oikea Paavo Salonen.
Ei hän nähnyt rasvaa tai hikeä. Hän näki massan valtavan määrän rakkautta, jota tarvittiin pitämään nämä hennot, huokailevat lapsensielut tässä maailmassa, vaikkeivät ne malttaisi olla lähtemättä. Kultasiipinen enkeli olisi täällä hyödytön liian kevyt, karkaisi lasten mukana.
Tarvittiin juuri tällaisia tukevia, maahenkisiä, kahville tuoksuvia, jotka tarttuvat elämään isoin käsin ja käheästi murisevat: “En päästä irti”.
Hänen kiiltävä kalju paistoi loisteputken alla kuin sädekehä. Mutta ei kultainen vaan työn, hiestä märkä.
Saimi lipui alas tuolistaan. Hän käveli lääkärin luo, joka istui pää painuksissa, ja halasi tätä paksua pohjetta ylemmäs hän ei ylettynyt.
Minähän sanoin Saimi sanoi hiljaa, kypsät silmät Iidaan tähyillen. Hän piilottaa siipensä. Ettei täällä vedä.
Paavo Salonen laski raskaan kouran tytön kaljulle päälle.
Sormet tärisivät.
Jaksakaa vielä hetki hän kuiskasi. Kohta helpottaa.
Iida käänsi katseen ikkunaan hän ei kestänyt enempää. Pelätyt kyyneleet valuivat kuitenkin poskille. Hän itki, häpeissään sokeudestaan. Hän etsi kauneutta kiillosta ja hienoudesta, mutta Kauneus istui hänen edessään rikkinäisellä tuolilla, pyyhkien hiestä märän otsan hihallaan painavana, arkisena ja maailman pyhimpänä.
