En kai minä nyt yksin ole? vastasin aina naurahtaen. Ei, mitä te nyt, minulla on iso perhe!
Olen jo useamman vuoden asunut yksin pienessä mökissä pohjoisessa, syrjäisessä kylässä. Kyläläiset puhelevat, että asun yksin siitä on tullut minulle suorastaan huvittavaa:
En kai minä nyt yksin ole? naureskelen, ei suinkaan, suurperhe täällä asustaa!
Mummot nyökyttelevät ja hymähtelevät, mutta silmiään pyöritelleen näyttävät toisiaan varten: mikäs perhe, ei miestä, ei lapsia, eläinten kanssa asuu tuolla lailla
Ne eläimet, ne ovatkin minun perheeni. En koskaan välittänyt muiden kyläläisten tuomitsevista katseista heidän mielestään eläimiä pidetään vain hyödyksi; navettakarjaa, kanoja, ehkä yksi koira vartioimassa ja kissa hiiriä varten. Minun tapani on toinen.
Kissoja minulla on viisi ja koiria neljä. Kaikki asuvat herttaisesti sisällä, eivät piharakennuksissa, niin kuin muut pitävät oikean paikan olevan. Naapurit siitä toki puhuvat, mutta eihän se minua haittaa.
Salaisuuteni on, että nautin tästä. Silloin tällöin joku yrittää sanoa suoraan, että olen omituinen, mutta voin vain nauraa:
Tarpeeksi he ovat eläneet ulkona, me viihdymme yhdessä kotona.
Viisi vuotta sitten menetin sekä mieheni että poikani, saman päivän aikana. He olivat kalareissulla ja matkalla kotiin, kun raskas rekka ajoi heidän autoaan päin.
Shokista selvittyäni en enää voinut asua asunnossani, joka muistutti heistä, eikä kävellä niillä kaduilla tai kaupoissa. Ne osanottavat katseetkin eivät helpottaneet. Puolen vuoden päästä myin kerrostaloasunnon ja muutin tänne, ostin syrjäiseltä laidalta mökin. Mukanani tänne muutti kissani, Tinja.
Kesät hoidin kasvimaata, talvella olin töissä kylän ruokalassa. Kaikki eläinystävät otin mukaani sitä mukaa kuin heidät tapasin. Joku löytyi asemalta, joku ilmestyi ruokalalle kerjäämään ruokaa.
Niinpä minulla nyt on tämä perhe: joukko sieluja, jotka ovat aikanaan olleet yksin moni myös kokenut kovia. Sydämeni lempeys on parantanut heidän haavansa, ja he ovat tuoneet mulle paljon rakkautta takaisin.
Elämää ja lämpöä riittää kaikille.
Ruokaa saan just ja just riittämään, vaikka aina on tiukkaa. Tiedän rajani ja yritän olla lisäämättä perheeseen jäseniä, mutta lupaukset ovat vaikeita pitää.
Tänä maaliskuussa lämpimien päivien perään iski jatkoyöillä piinava pakkanen ja tuisku, joka täytti polut ja jätti kyläläiset juoksemaan kotiin tuulta pakoon.
Minä kiirehdin iltaisin seitsemän aikaan viimeiseen bussiin, jotta ehtisin kotiin viikonlopuksi. Olin kaupasta kantanut ruokaa sekä itselleni että karva-sakille, ja sain ruokalastakin muutaman pussin mukanani. Käsivarret olivat repuista raskaana.
Muistin, mitä olin itselleni luvannut. Yritin olla katsomatta ympärille ajattelin vain niitä, jotka odottivat kotona mutta kuten sanotaan, sydän näkee senkin, mitä silmät eivät.
Vielä ennen bussipysäkkiä katseeni kääntyi.
Penkinalle, lumeen hautautuneena, makasi koira. Se katsoi minua, mutta silmissä ei ollut eloa. Oli varmasti ollut siinä pitkään.
Ohitsemenevät ihmiset eivät nähneet, kiireisinä kyyristyivät tuulelta ja viimalta. Niin moni eikö kukaan huomaa?
Rintaan sattui, unohdin lupaukseni, bussin ja kantamukset. Juoksin penkille ja polvistuin: ojensin käden. Koira räpäytti silmiään hitaasti.
Onneksi hengissä vielä! Tule, pikkukulta, nouse pois sieltä
Koira pysyi paikallaan, mutta ei pannut vastaan, kun autoin sen pois. Se oli niin väsynyt, että olisi jo halunnut jättää tämän maailman.
En myöhemmin oikein muista, miten raahasin molemmat kassit ja koiran kainalossani asemahalliin, mutta joku voima kantoi.
Asetuin odotussalin nurkkaan, hieroin ja lämmitin koiran kylmän laihoja jalkoja käsissäni.
Herääpä nyt, pikkuinen, kotiin mennään vielä. Sinusta tulee viides koirani, sopii tasan, höpötin.
Kaivoin kassista lihapullan ja tarjosin. Koira ei heti ottanut, mutta lämmettyään se kuin muisti haluavansa elää nuuhkaisi, nappasi herkun.
Ja niinpä sitten, kun bussi oli jo lähtenyt, seisoin koiran kanssa tien varressa peukku pystyssä. Sidoin vyöni hätäisesti hihnaksi, vaikka koira jolle nimesin Mintuksi kulki kiinni jaloissani.
Vain kymmenen minuutin päästä pysähtyi auto, enkä meinannut uskoa onneani, kun pääsimme lämpimään kyytiin.
Kiitos paljon! Koira voi istua sylissä, ei se sotke, vakuuttelin.
Eipä hätää, kyllä tuohon penkille mahtuu, naureskeli kuljettaja.
Minttu kuitenkin asettui tiukasti minuun kiinni, vieläkin täristen, sylissäni mahtuen kuin ihmeen kaupalla.
Meillä on näin lämpimämpää, hymyilin.
Mies nyökkäsi ja näki vyön koiran kaulalla, laittoi auton lämmityksen täysille. Matkustimme hiljaa. Silitin Minttua, katselin huuruisen ikkunan takaa, miten lumihiutaleet syöksyivät pimeydessä ajovaloihin.
Kuljettaja vilkaisi vähän väliä. Hän varmasti arvasi, että olin hakenut Mintun kotiini. Näin siistiltä, mutta väsyneeltä näytin ehkä onnelliselta.
Hän ajoi pihaan ja auttoi kantamaan kassini portille. Lunta oli kinostunut niin, että portti piti työntää kunnolla auki. Ruosteiset saranat eivät kestäneet ja koko portti lopulta rojahti.
Jättäkää vain, on pitänyt jo kauan kunnostaa, huokaisin.
Sisältä kantautui monenlaista haukkua ja nauuntaa. Kiiruhdin ovelle, jossa koko perheeni riensi minut vastaan.
No, joko oletitte että katoan? Täällä minä nyt! Ja katsokaapa, kuka perheeseen tuli!
Minttu kurkisti minun jalkojeni takaa. Muut koirat heiluttivat häntiään, kissojen nenät näkyivät miehen sylissään kantamien kassien ympärillä.
No mutta, tulkaa jo sisään, teidän ei tarvitse vierastaa meitä. Lähdetkö kanssamme teelle, vai pelästyttääkö meidän laumamme?
Mies kantoi kassit eteiseen. Mutta pysähtyi:
On jo myöhä, palaan kotiin. Ruoki sinä tämä perhe, he kyllä kaipaavat emäntäänsä.
Seuraavana päivänä lähellä puolta päivin joku koputti pihalla. Heitin takin ylleni ja astuin ulos sama kuljettaja oli siellä.
Hän kiinnitti uudet saranat porttiin työkalupakki käden ulottuvilla.
Tervehdys! Portti jäi eilen rikki, niin tulin korjaamaan. Olen muuten Veikko mikä sinun nimesi on?
Eevi
Karvainen laumani haisteli vierasta kiinnostuneena, kun hän kumartuneena rapsutti niitä hangessa.
Eevi, älä nyt palele. Mene vain sisään, kohta tulen teelle. Minulla on muuten pullaa autossa ja vähän herkkuja koko perheellenne.
Jouduin hymyilemään ehkä yksin, ehkä en. Tästä perheestä ei rakkaus ja lämpö lopu.
