Ei enää vaimo
Jarmo, oletko mitannut verenpaineen tänään? Otitko lääkkeen? Sinikka huikkaa olohuoneen ovelta, kädet kuivaten essuun.
Voi ihme, Sinikka, anna nyt olla sen verenpaineen kanssa! Jarmo mutisee katsomatta ylös puhelimesta. Mulla on palaveri tunnin päästä, missä se vaaleansininen puuvillapaita? Silititkö sen?
Silitin eilen kolme paitaa, mutta sen sanoit itse, että pitää viedä pesulaan, kun siinä oli tahra…
Ai jaa, taas kaikki menee sekaisin. Ei voi luottaa mihinkään! No, anna nyt mikä vaan. Ja tee vahvaa teetä, se kamomillasi on jo kurkussa asti.
Sinikan hartiat jännittyvät, mutta hän ei sano mitään vaan palaa keittiöön.
Ulkona on marraskuu, kostea ja harmaa. Vastapäinen kerrostalo on täynnä identtisiä tummia ikkunoita, vain kahdessa palaa valo. Sinikka Auvinen, viisikymmentäkuusi vuotta, katsoo siinä hellan äärellä, kuinka vesi kiehuu vanhassa emalipäällinen kattilassaan, jonka nokasta paistaa pala lohjenneet emalia. Kattilan piti vaihtaa jo keväällä, ei vaihtanut. Ei muka ehtinyt.
Hän lusikoi irtoteetä kuppiin, vahvaa, kuten Jarmo haluaa, ei kamomillaa, ei minttua. Ottaa lautasen aamulla kuudelta tehdyt voileivät: leipää, voita ja juustoa, kaksi palaa, reunat leikattu pois, koska Jarmon vatsa ei kestä karkeaa. Vierelle tomaattia viipaleina vaikka marraskuun tomaatit maistuvat lähinnä pahvilta, mutta sentään niissä on vitamiineja. Asettaa kaiken tarjottimelle ja kantaa olohuoneeseen.
Jarmo Auvinen, viisikymmentäkahdeksan, istuu nojatuolissa, tuijottaa kännykkäänsä. Hänestä tuli osastonjohtaja kolme kuukautta sitten. Sitä ennen insinööri, niin kuin oli ollut yli kaksikymmentä vuotta. Kun Nieminen jäi eläkkeelle, Jarmo, vanhin porukasta, nostettiin hänen tilalleen. Uusi asema toi mukanaan viidentuhannen euron palkankorotuksen, oman huoneen, ja ilmeisesti aivan uudenlaisen näkemyksen itsestä sekä muista.
Laita tuohon, hän nytkäyttää lehteä kohti vilkaisematta vaimoaan.
Sinikka laskee tarjottimen, seisoo hetken hiljaa.
Jarmo, otathan nyt sen lääkkeen. Eilen sinulla oli kuitenkin pää kipeä.
Sanoin, että eilen oli. Tänään ei ole. Mene jo, pitää soittaa yhdelle.
Sinikka poistuu. Pysähtyy eteisessä naulakon kohdalle, missä Jarmon villakangastakki, oma vanha toppatakki ja sateenvarjo rujolla piikillä roikkuvat. Seisoo siinä, tuijottaa olohuoneen ja keittiön väliseen rajaan. Sitten tarttuu rättiin ja alkaa pyyhkiä keittiön ikkunalautaa, koska muuten tuntuu, ettei ole mitään tekemistä.
Nämä kolme viikkoa ovat kuluneet näin. Kun Jarmo sai ylennyksen ja kävi työporukan seminaarissa Espoossa, palasi kotiin muuttuneena: ryhdikkäämpi, uusi kampaus, vakavampi ilme. Sinikka ilostui ensin ajatteli, että mies heräsi ihan uudella tavalla eloon. Mutta sitten rupesi huomaamaan, että ilmapiiri muuttui.
Jarmo rupesi huomauttamaan ruoasta. Ennen söi mitä tarjolla, mutta nyt alkoi valittaa, että keitto on suolaista, lihapullat kuivia ja riisi “opiskelijaruokaa, ei johtajalle sovi”. Sinikka jopa varmisti, ettei kuullut väärin, mutta Jarmo katsoi kummallisesti ja tokaisi:
Sinikka, pitäiskö jo opetella tekemään kunnollista ruokaa. Uunilohta, hyvät salaatit, muutakin kuin se sun rosolli vuoden vaihteessa.
Sinikka teki uunikalaa ja salaattia. Jarmo söi hiljaisesti, ja Sinikka mietti, että ehkä kaikki on kunnossa. Mutta seuraavana päivänä Jarmo tuli kotiin synkkänä ja sanoi, että hänen uusi seminaarituttunsa, Kari, on sellainen vaimo ettei tee töitä ollenkaan vaan hoitaa kodin ja näyttää silti “aivan eri ihmiseltä”.
Sinikka ei vastannut. Olisi ollutkin mitä sanoa: ettei ole ollut työelämässä neljään vuoteen, kun tilitoimiston irtisanomisaalto osui kohdalle. Että herää joka aamu kuudelta, laittaa ruokaa, siivoaa, käy apteekissa hakemassa Jarmon verenpainelääkkeet ja kolesterolipillerit, tarkistaa, että ne tulee otettua, ja raahaa Jarmon talvirenkaat huoltoon, kun Jarmo on muka niin kiireinen. Olisi voinut sanoa sen kaiken, mutta oli jo tottunut olemaan hiljaa.
Kaksi päivää sitten tapahtui jotain, minkä jälkeen Sinikka ei voinut enää vaieta.
Jarmo tuli kotiin kahdeksalta illalla. Sinikka nosti liedeltä kanakeiton, vähärasvainen, tehty toiseen liemeen Jarmon kolesterolin takia. Sitä oli keitetty toista tuntia, keittiössä tuoksuu tilli ja porkkana.
Mikä kestää? Sinikka huutaa keittiöstä.
Töissä venähti, Jarmo murahtaa, potkaisee kengät pois lattialle, ei kenkätelineelle.
Keitto valmiina. Tule syömään.
Jarmo tulee, vilkaisee kattilaan. Nyrpistää nenäänsä.
Taas kanaa.
Onhan sulla kolesteroli, lääkäri sanoi…
Kyllä minä itse tiedän, ettei tarvitse joka päivä syödä kuin sairaalassa.
Sinikka nostaa keiton lautasille, leikkaa leipää. Jarmo syö, nousee pöydästä, jättää lautasen. Menee olohuoneeseen. Sinikka tiskaa, pyyhkii liedeltä roiskeet ja kerää muruset pöydältä. Sitten käy sanomassa, että olisi vielä marjakiisseliä jälkkäriksi.
Jarmo istuu nojatuolissa, selaa puhelintaan. Ruudulla vilahtaa jotain vaaleanpunaista Sinikka ei ehdi nähdä tarkemmin. Jarmo kääntää nopeasti kännykkää sivuun.
Otatko kiisseliä?
Mies nostaa katseensa, vilkaisee pitkään.
En, sanoo tähän. Hetken päästä jatkaa: Sinikka, katso nyt itseäsi.
Sinikka ei ensin ymmärrä.
Anteeksi, mitä?
Sanoin, katso peiliin. Milloin olet käynyt parturissa? Hiukset roikkuu, ja toi sun ruudullinen aamutakki… Olet kuin joku maalaiseukko.
Keittiön hanasta tippuu vettä, naapurin telkkari jyskyttää hiljaa seinän takana.
Jarmo, Sinikka sanoo hiljaa.
Mitä Jarmo? Sitä vaan, että kohta tulee kutsuja illanviettoihin ja edustukseen, pitäis olla vaimokin olemassa, eikä
Iltakutsuja? Ketä sä oot kotiin tuonut viimeisen kolmen kuukauden aikana?
No siksi en olekaan, kun hävettää! Jarmo korottaa ääntä, ja sana “hävetä” kolahtaa huoneessa kuin kivi. Kariahan kelpaa katsella tyylikäs vaimo, pitää itsensä kunnossa. Sä… pyöristynyt, kuljet tuossa aamutakissa, et värjää hiuksia
Jarmo Auvinen. Sinikka sanoo koko nimen, harvinaista heille. Sä täytät kohta kuusikymmentä. Mä olen viisikymmentäkuusi. Ei tässä nuoria olla.
Nimenomaan! Juuri siksi pitää pitää huolta! Mäkin nyt käyn kuntosalilla. Et silti viitsi päivässä tehdä mitään
Oon kotona koko päivän, Sinikka toistaa, oudon tasaisella äänellä. Hyvä on, Jarmo. Ymmärsin.
Sinikka lähtee huoneesta, sulkee oven perässään. Koko illan tekee kaikki tavanomaiset iltapuuhat rauhallisesti, hieman etäisenä. Sisällä hänessä jokin liikahtaa ei hajoa, mutta siirtyy paikasta toiseen, kuin huonekalut huoneessa kun niiden paikkaa vaihdetaan. Ensin hämmentää, sitten tajuaa, että näin olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Yöllä Sinikka ei nuku. Kuuntelee miehen tuhinaa ja miettii.
Miettii, että viimeiset kymmenen vuotta on elänyt lähinnä huoltomiehenä. Noussut joka aamu aikaisin, laittanut ruuat, pessyt pyykit, siivonnut, käynyt apteekissa, varannut lääkäriin ajan, vienyt miestä tarpeen tullen taksilla koska auto myytiin kolme vuotta sitten Jarmon ajanpaineiden vuoksi maksanut siitä omalta kortiltaan. Huolehtinut lääkkeistä: “Enalapriili” verenpaineeseen, “Rosuvastatiini” kolesteroliin, keväällä tuli vielä nivelille lääke, kallis, melkein kuusikymmentä euroa paketilta. Merkinnyt vihkoon, koska mikä loppuu, kimannut apteekkiin ajoissa. Lääkäri oli sanonut, ettei lääkkeissä saa olla taukoa.
Ja nyt Jarmo sanoi, ettei kehtaa näyttää vaimoaan, että Sinikka näyttää maalaiseukolta, että Karin vaimo on parempi.
Sinikka miettii pitkään. Ja yöllä yhden aikoihin ajatus kirkastuu: riittää.
Ei “lähden”, ei “eroon”, ei “huudan”. Vain: en enää tee sitä, mitä Jarmo ei huomaa eikä arvosta. En ole enää automaatti, josta vain käännetään hanaa kun janottaa. Olkoon.
Aamulla hän herää tuttuun aikaan, kuudelta. Tekee itselleen teetä sitä rakastamaansa kamomillaa, jota Jarmo ei siedä. Istuu pöytään kupin ja puhelimen kanssa. Avaa kampaamon varausjärjestelmän, sen kalliimman, jota ei koskaan ennen ole käyttänyt, koska pelkkä leikkaus maksaa alkaen neljäkymppiä. Varaa ajan keskiviikolle. Sitten löytää ilmaisen sauvakävelyryhmän lähistön puistoon, tiistai- ja torstaiaamuisin, kirjaa puhelimeen.
Kun Jarmo tulee keittiöön seitsemältä, liedellä odottaa vain hänen kuppinsa. Leipä laatikossa, voi jääkaapissa. Ottakoon itse.
Missä aamiainen? Jarmo kyselee.
Leipää löytyy, voita on, juusto jääkaapissa, Sinikka vastaa selaamatta kännykkäänsä.
Mies seisoo hetken, kaataa teetä, leikkaa leivän, syö jääkaapin edessä seisten. Lähtee töihin sanomatta mitään.
Sinikka katsoo kiinni menevää ulko-ovea ja tuntee helpotusta.
Keskiviikkona hän menee kampaajalle. Nuori nainen, toinen puoli päätä sängellä, korvissa monta korvakorua, tutkii Sinikan hiuksia.
Onko värilty paljon aikaa?
Kolme vuotta varmaan, Sinikka myöntää. Ei ole ollut aikaa.
Hyvin olet kasvattanut. Tehdään heleä sävy ja voidaan vähän leikata mallia.
Sinikka istuu tuolissa kaksi ja puoli tuntia. Katsoo peiliin, seuraa kuinka hiuksista tulee uudenlaiset. Poistuu kampaamosta erilaisena. Ei nuorena, ei, mutta elävänä. Oman itsensä näköisenä, sellaisena itsenä, jonka on melkein unohtanut.
Hän käyttää kampaamoon seitsemänkymmentä euroa. Poikkeaa matkalla ostamassa itselleen kasvorasvaa, “ikääntyvälle iholle”, kaksikymmentä euroa. Miettii, että se on paljon rahaa ja ostaa silti.
Illalla Jarmo huomaa hänen hiuksensa. Ei sano mitään.
Eikä Sinikka odotakaan.
Seuraavalla viikolla Jarmon verenpainelääkkeet loppuvat. Sinikka aina ennen laski tabletit ja haki lisää hyvissä ajoin. Nyt, huomattuaan viimeisenkin käytetyn pakkauksen, asettaa tyhjän rasian miehen yöpöydälle. Mies kulkee siitä ohi, ei noteeraa. Sinikka ei muistuta.
Viimein Jarmo kaivaa laatikosta ja löytää tyhjän pakkauksen.
Sinikka! Lääkkeet loppui!
Tiedän, Sinikka vastaa keittiöstä.
Miksi et ostanut lisää?
Olet aikuinen mies, Jarmo. Hae itse.
Pitkä hiljaisuus.
Minulla on töitä.
Niin minullakin on menoja.
Mihin menoa Sinikalla on, sitä ei Jarmo tiedä. Mutta oikeasti häntä alkoi olla menoja: tiistaisin ja torstaisin hän kävelee sauvoilla puistossa, on tutustunut kahteen saman ikäiseen naiseen, Ninnaan ja Railaan. Ninna on vara-rehtori ja nauraa niin, että variksetkin pelästyy. Raila on rauhallinen, jo eläkkeellä, lastenlapsia useita. Kävelylenkit sauvoilla, jutustelut ja raitis ilma tuntuvat hyvältä, uudelta.
Jarmo hakee lopulta lääkkeet itse. Tulee apteekista kiukkuisen oloisena, laskee pakkauksen pöydälle, ei kommentoi. Sinikkakaan ei sano mitään.
Aikalailla samaan aikaan Sinikka soittaa nuoruudenystävälleen, Ritvalle entisestä tilitoimistosta.
Ootsä lauantaina vapaana?
Miksi?
Lähdettäiskö vaikka leffaan tai kahville vain?
Kaikki hyvin? Ritva ihmettelee, naiset eivät ole nähneet kahvilassa vuosiin.
Parempi kuin tavallisesti, Sinikka sanoo.
Lauantaina he tapaavat keskustassa. Ritva huokaa Sinikan tukkaa:
Oho, Sinikka! Mikä muutos hieno olet!
Kävin kampaajalla.
No vihdoin! Mietin aina, että milloin…
Nyt, Sinikka keskeyttää ja naurahtaa, kaksikko suuntaa kahvilaan.
Latteet ja kakkupalat kädessä istuvat ikkunapöytään. Ulkona sataa jo melkein räntää, mutta sisällä on lämmin.
No, kerro, Ritva kehottaa.
Sinikka kertoo. Jarmon ylennyksestä, seminaarista, uudesta käytöksestä. Suolakeitosta, Kari-maininnoista, sanoista katso nyt itseäsi ja hävetä. Puhe on tasaista, kuivaa, kuin jonkun toisen tarina.
Ritva kuuntelee, pyörittelee lusikkaa kahvissaan.
Ja mitä aikeessa teet?
En mitään isoa, Sinikka vastaa. Olen vain lakannut tekemästä ne asiat, joita Jarmo ei arvosta. Ei kiusallani. Vaan turhaahan sekin.
Ritva nyökkää, ottaa haarukalla lisää kakkua.
Kuule, huomaako hän mitään?
Huomaa. Tablettien hakemattomuuden, paitojen silittämättömyyden. Eilen haki kaapista rypistyneen itse ja lähti mitään sanomatta.
Eikö tullut riitaa?
Ei. Sinikka kohauttaa hartioitaan. Tuntuu kuin se ei osaisi enää sanoa mitään. Ja minäkään en puhu mutta nyt hiljaisuus on erilaista.
Oletko ajatellut eroa?
On käynyt mielessä. Mutta nyt haluan ensin selvittää, kuka olen ilman tätä kaikkea. Ilman Jarmon lääkkeitä, paitoja, keittoja. En ole nähnyt itseäni oikeastaan vuosiin.
Istuvat vielä tovin lisää, tilaa toisen kahvin, ulkona on jo pimeää. Ritva halaa metroon mennessä:
Soitellaan! Mennään taas ensi lauantaina?
Mennään vaan, Sinikka suostuu.
Kotimatkalla Sinikka tajuaa, ettei ole istunut ystävän kanssa rauhassa vuosiin vain kiirettä, Jarmon asiat, Jarmon terveys, ruuat.
Kotona Jarmo katsoo televisiota. Keittiön pöydällä likainen kahvikuppi ja lautanen, jonka yhteyteen oli ehkä paistanut munan itse. Sinikka katsoo lautasta, jättäisi pesemättä. Ei tule sanomista.
Missä olit? Jarmo kysyy selkänsä takaa.
Ritvan kanssa.
Koko iltapäivän.
Kyllä.
Sinikka menee kylpyhuoneeseen, peseytyy, levittää kasvoille uutta ostamaansa voidetta. Katsoo peiliin siellä on viidenkymmenenkuuden vuoden naisen kasvot, mutta elävät. Silmäkulmissa uurteet, suunpielissä ryppy, mutta uudet hienot raidat tukassa sopivat hyvin. Ei nuori, mutta elävä ja se on hyvä.
Joulukuu tulee oikealla kylmyydellä. Sinikka ostaa itselleen lämpimät, nahkaiset korkeavartiset kengät. Kalliit, mutta yhdenkin talvin jälkeen turvallisemman ja mukavamman tuntuiset kuin halvat kumisaappaat edellisinä vuosina.
Asunnossa muuttuu jotakin. Sinikka kokkaa edelleen, mutta ei enää erikseen dieettiruokaa vain Jarmolle. Nyt ruoka on sellaista kuin hän itsekin haluaa: muhkeampi lihakeitto, perunoita ja kanaa, joskus pakastepelmenejä mikäs siinä. Jarmon höyrytettyjä kasvispihvejä ei enää tehdä. Olkoon itse vastuussa, lääkäri kaiken selitti.
Jarmon paidat pyörivät nyt muiden vaatteiden mukana pesukoneessa. Ei enää erillisiä käsinpesiä ja aseteltuja kuivauksia. Sinikka huomaa ja antaa olla. Jarmo selvästi huomaa, mutta ei ota puheeksi. Joskus hän heittää kommentin:
Taasko pelmenejä?
Joo, Sinikka vastaa.
Et kaipaa ruoanlaittoa?
Tein keiton eilen. Ja paistia sunnuntaina.
Jarmo lähtee pois vihaisena, mutta ei osaa sanoa mitään tähdellistä. Ei voi suoraan vaatia, miksi häntä ei enää palvella erikseen.
Sinikka jatkaa lenkkeilyä puistossa, tapaa Ninnan ja Railan, kuulee hyvän gynekologin vinkit ja käy pitkästä aikaa tarkastuksessa. Ilmoittautuu keskiviikon ilmaiseen akvarellipiiriin kirjastolla ei siksi, että se olisi ikuinen haave, vaan koska mikä ettei. Kaksi tuntia keskiviikossa, jolloin saa unohtaa kotiasiat ja keskittyä vain siveltimen liikkeeseen.
Joulukuun puolivälissä Jarmo alkaa viipyä iltaisin työpaikan jälkeen. Ennen tämä olisi tuonut Sinikalle huolta, soitot ja kylmenevät ruuat. Nyt Sinikka syö yksin kun on nälkä, käy nukkumaan kun haluaa. Jarmo tulee kotiin yhdeksältä, joskus kymmeneltä, kerran puoli kahdeltatoista. Sinikka ei kysele, eikä Jarmo selitä.
Muusta naisesta Sinikka huomaa asian vasta, kun Jarmo haisee oudolle hajuvedelle. Ei millekään toimistolle eikä baarille liian makea, vieras tuoksu. Sinikka tuntee sen jo eteisessä. Päähän nousee rauhallinen ajatus: näinkös se nyt on.
Ei satu. Hän odottaa kipua ja yllättyy sen puuttumisesta. Tunne on ennemmin helpotusta nyt, jos Jarmo lähtee, se on hänen päätöksensä, ei Sinikan virhe.
Sinikka ei sano mitään. Nukahtaa hyvin.
Tätä kestää kolme viikkoa. Jarmo jatkaa töitä, viipyy ulkona, sopii puheluja kylpyhuoneessa. Sinikka kuulee joskus oven läpi: “…kyllä minä tulen, Sari, lauantaina…”. Sari. No niin.
Sinikka ajattelee paljon. Miten on ollut kolmekymmentäkaksi vuotta yhdessä, kasvattanut pojan, Jere, joka nykyään asuu Oulussa vaimonsa ja kahden lapsen kanssa. Miten Jarmo oli nuorempana toisenlainen: veikeä, vitsikäs, kävi Jeren kanssa kalassa. Muutoksen alkamisvuotta ei osaa nimetä se tapahtui pikkuhiljaa vuosien varrella.
Sinikka miettii, miten oli unohtanut itsensä kokonaan miehensä vaatimusten alle. Ei vain ulkoisesti myös maailmankatsomuksensa. Edes omia toiveitaan, musiikkia, kirjoja tai matkoja ei osannut enää nimetä.
Akvarellin maalaus oli yllättävän tärkeää. Rauhallinen kirjastosali, ohjaaja Leena, viisikymmentäkaksi vuotta joka neuvoi väreissä ja tekniikassa. Sinikka maalasi arkkeja, omenaa, kukkamaljakkoa ja näkymää kirjaston ikkunasta. Silloin tajusi, ettei ollut piirtänyt sitten yläasteen.
Tammikuun kerhossa Leena ohimennen kehui värisilmäksi eikä Sinikkaa ollut kehuttu vähään aikaan juuri mistään.
Tammikuun lopulla Sarin aikakausi tulee päätökseen. Sinikka ei kuule mitään suoraa, mutta Jarmo palaa arkirytmiinsä: tv-uutisia iltaisin, puhelut vessassa katoavat. Miehen olemus on väsynyt, kireä. Flunssaa ja yskää. Sinikka tarjoaa keittoa mies syö, mutta ei kommentoi. Yhtenä iltana, kun Sinikka on teen kanssa pöydän ääressä, mies sanoo ilmaan:
Kylläpä ulkona on kylmä.
Kaksitoista astetta pakkasta luvattiin.
Niin.
Siinä se.
Sarista Sinikka kuulee vasta, kun ystävä Matti soittaa yhteisestä mökistä. Sivulauseessa mainitsee: “Hei, sun mies kuulemma pyöri jonkun naisihmisen kanssa? Se jätti Jarmon kuulemma aika vikkelään.” Sinikka sanoo kuulleensa huhua. Matti naurahtaa ja jatkaa asiaan.
Sinikka arvaa syyn nuori nainen varmaan ajatteli saavansa johtajan, ravintolakutsut ja mielenkiintoisen elämän. Sainkin viisikymmentäkahdeksanvuotiaan miehen, jolla on verenpaine- ja kolesteroliongelmat, hienoinen tarve saada juuri sopivaa teetä ja silitettyjä paitoja. Ja ehkä vielä valituksia terveydestä. Sellaista jaksaa harva.
Ei harmita. Tuntuu samalta kuin vihlovan hammasvaivan jälkeen, kun kipu vihdoin lakkaa ei se onnea tuota, mutta pelkkä kivun puuttuminen tuntuu mukavalta.
Helmikuussa miehen terveys horjahtaa. Lääkehoito ontuu ilman Sinikan tarkkaa järjestelmää, välillä jää ottamatta, välillä otetaan liikaa. Lääkepakkaukset lojuvat sekaisin, joskus Sinikka näkee Jarmon ottavan kerralla kaksi unohtuneen jälkeen. Ei puutu enää lääkäri on ohjeistanut miestä suoraan.
Verenpaineet heittelevät, mies valittaa korvien suhinaa ja yöllistä huimausta. Kerran aamulla mainitsee:
Päätä huimaa.
Käy lääkärissä, Sinikka sanoo.
Varaatko ajan mulle?
Soita itse. Terveyskeskusnumero on Kelakortissa.
Jarmo katsoo pitkään Sinikka juo teetään rauhassa.
En kyllä muista, miten soitetaan.
Olet fiksu ihminen. Osastonjohtaja kyllä sä pärjäät.
Lopulta Jarmo varaa ajan, käy lääkärillä, tulee paperin kanssa kotiin. Uusi lääke määrätty.
Tässä olisi paperi.
Hyvä.
Käytkö hakemassa sen?
Olen huomenna menossa sinne päin, voin käydä. Anna rahat.
Jarmo jää hämmentyneenä seisomaan; ennen Sinikka hoiti kaiken, maksoi kodin kassoista. Nyt näin.
Antaa rahat. Sinikka hakee lääkkeen, asettaa pöydälle, ei järjestä niitä ohjeeksi kuten ennen.
Maaliskuu sulaa likaisena lätäkköinä, katolta tippuu vedet, lapset lapioivat lätäköitä puistoissa. Sinikka kävelee enemmän, ostaa itselleen kevättakin, vyötärömallin, vaaleanbeigen, peilaa sovituskopissa ja tajuaa, ettei muista milloin viimeksi on ostanut itselleen mitään huvin vuoksi.
Maaliskuussa Jere perheineen tulee kylään muutamaksi päiväksi. Isokokoinen poika, nelikymppinen, muistuttaa nuorta isäänsä mutta pehmeämpi tapa. Puoliso Irma on lempeä ja selkeä, tuo tullessaan hunajaa ja suklaata.
Ensimmäisenä iltana syödään yhdessä: uuniperunaa, silliä, mummun reseptillä tehtyä lihahyytelöä. Jarmo on hiljaa, Jere kertoo töistään, Irma uteli Sinikan maalausharrastuksesta.
Maalaatko, äiti?
Opettelen akvarellia.
Näytä!
Sinikka hakee työt, lapset ihailevat.
Olet äiti nuorentunut!
Kävin vain kampaajalla, Sinikka nauraa.
Huomaa, että Jere tarkkailee isäänsä. Jarmo syö, ei puutu keskusteluun.
Toisena päivänä, kun Irma on kaupassa, Jere jää kotiin.
Ootko äiti kunnossa?
Mistä johtuu?
Isä on erikoinen. Onko kipeä?
Verenpaine. Kyllä se nyt huolehtii itse.
Jere miettii. Leikkii taikinapalan kanssa.
Ootteko riidelleet?
Ei, Sinikka vastaa rehellisesti. Asuvat vain rinnakkain.
Äiti, kerro jos jotain.
Kulta, kaikki hyvin. Oikeasti. Minulla on hyvä nyt.
Jere rauhoittuu. Ja Sinikka tietääkin, että on hyvä.
Vieraat lähtevät. Talosta tulee hiljainen. Sinikka siivoaa, Jarmo istuu tv:n edessä.
Illalla Jarmo tulee keittiöön, nojaa ikkunalautaan.
Hyvän näköinen poika ja perhe, hän sanoo.
On, Sinikka myöntää.
Ja lapset
Niin.
Jarmo juo lasin vettä, tekee lähtöä. Sinikka jää yksin keittiöön, katsoo ulos viimeiseen kevättalven räntäsateeseen.
Huhtikuu alkaa niin, että Jarmolle iskee verenpaineskriisi. Ei ambulanssia tarvitse, mutta aamu alkaa sillä, että miehen on istuttava eteisen lattialle.
Sinikka, nyt on heikko olo.
Sinikka tulee, arvioi tilanteen: mies punainen, hiki virtaa.
Mennään makuuhuoneeseen.
Auttaa sänkyyn, mittaa verenpaineen: 185/110. Ikävästi.
Ota kaptopriili, on yöpöydällä, lepäät. Katsotaan uudestaan puolen tunnin päästä.
Mihin sä menet?
Keittiöön.
Sinikka keittää itselleen teetä, kuulee kun Jarmo kaivaa lääkettä. Tunnissa olo vähän paranee, 160/95.
Levo tänään, Sinikka neuvoo. Älä lähde mihinkään.
Entä työ…
Soita ja ilmoita olevasi kipeä. Ei mennä nyt töihin.
Jarmo jää kotiin. Sinikka tekee hänelle teetä ja antaa korppuja. Ei siksi, että pyydettiin, vaan koska niin voi tehdä, ilman että se on pakko.
Jarmo tuijottaa kattoa.
Sinikka, hän sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen.
No?
Mä… Hän vaikenee. Sanoo lopulta jotain odottamatonta: Olen tainnut olla aika typerä viime kuukausina.
Sinikka on hiljaa, tulee sängyn laidalle.
Niin olet, Jarmo, hän sanoo tyynesti.
No… Mies tuijottaa kattoon. Tää ylennys meni vähän päähän. Ajattelin, että että nyt kaikki muuttuu, että olen saavuttanut jotain…
Niinhän olet. Osastonjohtaja.
Niin, tauko. Sinä taas oot tässä, etkä… ööh… No, ei sillä.
Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, Sinikka vastaa hiljaa.
Sinikka nousee, vie kupin. Palaa keittiöön. Mitään sovintokohtausta ei ole. Ei halaamista, itkua, ei suuria sanoja. Jarmo toteaa “toimin tyhmästi”, ja Sinikka myöntää, siinä kaikki.
Huhtikuu ohi, toukokuu tulee. Sinikka edelleen kävelee puistossa ja käy akvarellissa. Ninna vie hänet teatteriin, ostavat hyvät paikat kaupungin näyttämölle. Sinikka ei muista koska on viimeksi ollut teatterissa, nauttii siitä istumisesta, buffan appelsiinimehusta ja elävän tarinan seuraamisesta.
Viisikymmentäkuusi vuotta, ja Sinikka ymmärtää, ettei tässä ole mikään loppu, vaan jonkin uuden alku.
Jarmo ja Sinikka jatkavat rinnakkaista eloaan. Mies ei enää arvostele ruokaa, ei mainitse Karin vaimoa. Joskus kysyy arjen asioita, joskus istuvat illalla samassa huoneessa hän lueskellen kirjaa, jonka Ninna toi. Tunnelma on rauhallinen, mutta uusi sävy: Sinikka ei enää tunne olevansa velkaa.
Kerran Jarmo pyytää tilaamaan lääkettä netistä halvemmalla.
En osaa, hän sanoo. Sun olisi helpompi.
Siellä on hakukenttä. Kirjotat lääkkeen, valitset apteekin.
Osaat paremmin.
Osaan toki. Mutta opi itsekin, pärjää kyllä.
Jarmo opettelee, sohlaa kännykkänsä kanssa, kysyy yhden kerran neuvoa. Sinikka vinkkaa. Mies tekee tilauksen itse.
Sinikka tajuaa tämänkin olevan tärkeää: ei tehdä toisen puolesta mitään, mikä toinenkin pystyy tekemään. Ennen ajatteli, että kaikki pitää hoitaa tämän puolesta nyt tajuaa, että kyse oli enemmän tottumuksesta kuin auttamisenhalusta.
Kesäkuussa helle yltyy. Sinikka ostaa itselleen kukkamekon, kevyen, helpon. Peilaa ja tajuaa ihan näyttävänsä naiselta, joka pitää itseä arvossa, eikä enää miltään maalaiseukolta.
Ihmisten vanhusliitot rakentuvat eri tavalla, Sinikka miettii. Joillain sota, joilla ystävyys, joillain vaikeneminen. Näiden kahden keskellä on nyt jotain neljättä: ei riitaa, ei sopua, mutta jotain rinnakkaista, jossa kumpikin vastaa omastaan.
Tulevaisuudesta Sinikka ei tiedä. Joskus miettii Ritvan kysymystä avioerosta. Ei sulje pois, muttei kiirehdi. Ensin on selvitettävä itsensä kanssa.
Kesä kuluu. Sinikka matkustaa yksin Ouluun Jeren luo pariksi viikoksi ensimmäinen kerta vuosikausiin ilman Jarmoa. Mies jää kotiin, sanoo töiden estävän. Sinikka pakkaa laukun, vie lapsenlapsille oman neuloman tyynyn, jonka mallin katsoi netistä, ja lähtee.
Kaksi viikkoa Jeren ja Irman, lasten kuusivuotias Topi ja nelivuotias Milja kanssa on paras mahdollinen aitosuhde. Leikkii lasten kanssa, keittää puurot, kylvettää, lukee iltasadut. Sillä hoidolla on eri luonne: ei uuvuttava, ei velvollisuudesta, vaan mielekäs.
Iltaisin Jere kyselee kuulumisia. Sinikka kertoo rehellisesti, että elämä on nyt vähän haastavaa, mutta ei paha. Jere nyökkää, ei tuputa neuvoja. Hyvä poika hänestä on kasvanut.
Paluu kotiin ruskettuneena, levänneenä. Jarmo vastaanottaa eteisessä: No tulit. Auttaa kassin kanssa. Melko vähän, mutta jotain.
Elokuu on kuuma. Sinikka hankkii pienen tuulettimen makuuhuoneeseen ja ostaa torilta vesimelonin: syö puolet itse, puolet leikkaa Jarmolle. Mies kiittää ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kiittää ruoasta.
Syyskuussa, aamujen kylmetessä, topolien lehtien rapistessa, tapahtuu se, mihin Sinikka on varautunut.
Perjantai-ilta, Jarmo tulee kotiin kahdeksalta. Kasvot harmaat, liikkeet varovaisia. Sinikka istuu keittiössä kirjan kanssa.
Sinikka, Jarmo sanoo. Nyt on huono olo.
Missä tuntuu?
Verenpaine vissiin. Pää jyskyttää, tässä puristaa, näyttää rintakehäänsä.
Sinikka katsoo tarkasti.
Kauanko tätä jo ollut?
Jo iltapäivästä, ajattelin menee ohi.
Oletko ottanut lääkettä?
Olen, kolmelta. Ei auttanut kunnolla.
Istu penkille.
Mies istuutuu. Sinikka mittaa paineet: 190/115 huonompi kuin keväällä.
Jarmo, tää on vakavaa. Pitäisi soittaa ambulanssi.
Voisiko odottaa, jos ottaa lääkkeen…
Ei. Tuotahan ei lääkitä enää yhdellä tabletilla. Tarvitset lääkärin.
Soita sinä sitten…
Tässä Sinikka pysähtyy. Pitää verenpainemittaria käsissään, katsoo Jarmoa.
Hän näkee: harmaat kasvot, pelokas katse, käsi rinnalla. Ihmisen, jolla on hätä. Tuntee empatiaa oikeaa, eikä ylenkatseellista. Mutta samaan aikaan muistaa vuoden takaiset sanat ja katseet.
Päätös on valmis.
Jarmo, Sinikka sanoo rauhallisesti. Sulla on puhelin, ambulanssin numero tiedät.
Mitä?
Soita 112. Kerro osoite, kerro tilanne. He tulevat.
Sinikka… Etkö auta?
Autoin mittasin verenpaineen, sanoin että pitää soittaa. Lopun hoidat itse.
Mutta minä…
Jarmo. Laskee mittarin pöydälle. Olet aikuinen. Osastonjohtaja. Kyllä pärjäät.
Sinikka poistuu keittiöstä, kävelee olohuoneeseen, sulkee oven rauhassa, ei lukitse.
Keittiöstä kuuluu lopulta miehen ääni, hennosti vapiseva:
Hei, ambulanssi. Osoite on…
Sinikka kaataa itselleen kamomillateetä omaa lemppariaan. Kulkee hiljaa keittiöön, väistää Jarmoa, joka puhuu luuriin hätäkeskuksen kanssa. Mies vilkaisee häntä, mutta Sinikka suunnistaa ikkunalle katsomaan syksyn pimeyteen.
Alhaalla piha on tyhjä. Valo palaa oven yläpuolella ja heijastaa märälle asfaltille. Topolien lehdet ovat vierineet tummaksi matoksi. Penkillä ei istu ketään.
Mies lopettaa puhelun. Talo hiljenee.
Tulevat hakemaan, Jarmo sanoo.
Hyvä, Sinikka vastaa.
Voisit tulla mukaan sairaalaan…
Sinikka kääntyy. Näkee miehessä harmaan pelon. Häntä käy sääliksi. Oikeasti sääliksi ilman katkeruutta.
En minä nyt tule, Jarmo, Sinikka sanoo lempeästi. Kyllä lääkärit hoitavat.
Sinikka…
Ambulanssi tulee, he tietävät työnsä.
Sinikka ottaa teekupin, menee olohuoneeseen, vetää oven kiinni. Nostaa katseen ikkunaan: toisen talon harvaan palavat valot ja järven yli siintävät kaupungin tuikut.
Keittiössä liikkuu jokin. Sitten hiljaista. Kohta hissin kolahdus.
Ambulanssi hakee Jarmon parissakymmenessä minuutissa. Sinikka kuulee oven, miesten askeleet, ripeän ja rauhallisen huudon: “Verenpaine, sairauskohtaus, ehkä sairaalaan.” Miehen alistuva ääni, kuin oppilaan.
Onko kotona vaimo?
On, mutta ei tule mukaan.
Pieni tauko. Lääkärillä tyyni vastaus:
Selvä. Lähdetään katsomaan.
Ulk ovi käy kiinni. Hissi vie alas. Talo on jälleen hiljainen.
