— En voinut jättää häntä, äiti, — kuiskasi Nikita. — Ymmärrätkö? En voinut Nikita oli neljäntoista ja koko maailma oli häntä vastaan. Tarkemmin sanottuna — ei halunnut ymmärtää häntä. — Taas tuo häiriköijä! — mutisi rouva Kirsti kolmannesta rapusta, kiirehtien pihan toiselle laidalle. — Yksinhuoltajaäiti kasvattaa. Tässä tulos! Nikita kulki ohi, kädet revittyjen farkkujen taskuissa, teeskenteli ettei kuule. Vaikka kuuli. Äiti oli töissä — taas myöhään. Keittiön pöydällä lappu: ”Lihapullat jääkaapissa, lämmitä.” Ja hiljaisuus. Aina hiljaisuus. Juuri nytkin hän käveli koulusta, jossa opettajat jälleen olivat ”keskustelleet” hänen käytöksestään. Ikään kuin hän ei ymmärtäisi olevansa kaikkien ongelma. Ymmärsi. Mutta mitä siitä muka? — Hei poika! — huusi naapuri-Veikko ensimmäisestä kerroksesta. — Näitkö täällä ontuvan koiran? Sehän pitäisi ajaa pois. Nikita pysähtyi. Katseli. Roskalaatikoiden vieressä makasi koira. Ei pentu — aikuisempi, punertava, valkoisin läikin. Makasi liikkumatta, vain silmät seurasivat ihmisiä. Älykkäät silmät. Ja surulliset. — Joku ajaisi sen pois! — myötäili rouva Kirsti. — Sairas varmaan! Nikita meni lähemmäs. Koira ei liikahtanut, heilutti vain hieman häntää. Takajalassa repaleinen, veren peittämä haava. — Miksi seisot siinä? — sanoi Veikko ärtyneesti. — Ota keppi ja aja pois! Silloin Nikitan sisällä katkesi jotakin. — Yrittäkää vaan koskea siihen! — hän tokaisi suoraan ja asettui koiran eteen. — Ei se tee mitään pahaa kenellekään! — No jo on, — totesi Veikko yllättyneenä. — Puolustaja löytyi. — Ja niin aionkin puolustaa! — Nikita kyykistyi koiran viereen, ojensi varovasti kätensä. Koira nuuhkaisi sormia ja nuolaisi hiljaa hänen kämmentään. Jotain lämpöä levisi pojan rintaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan joku suhtautui häneen lempeästi. — Tule, — hän kuiskasi koiralle. — Tule minun kanssa. Kotona Nikita teki koiralle pedin vanhoista takeista huoneen nurkkaan. Äiti töissä iltaan — ei kukaan hauku tai aja ”tartuntaa” pois. Haava näytti pahalta. Nikita etsi netistä artikkeleita eläinten ensiavusta. Hän luki, kurtisti kulmiaan termeissä, mutta yritti muistaa kaiken. — Pitää huuhdella vetyperoksidilla, — hän mutisi penkoessaan lääkekaappia. — Sitten käsitellään reunat jodilla. Varovasti, ettei satu. Koira makasi rauhallisesti ja luotti häneen — katsoi kiitollisesti, kuten kukaan ei ollut pitkään aikaan katsonut. — Mikä sinun nimi on? — Nikita sitoi varovasti koiran jalan. — Olet fiksu. Ruskea… Ruskea sopisi nimeksi? Koira haukahti hiljaa — kuin hyväksyisi. Illalla äiti tuli kotiin. Nikita odotti moitteita, mutta äiti katseli Ruskeaa, tunnusteli sidosta. — Sitkoitko itse? — hän kysyi hiljaa. — Itse. Netissä näin ohjeet. — Entä miten ruokit? — Keksin jotakin. Äiti katsoi poikaa pitkään. Sitten koiraan, joka luottavaisesti nuolaisi hänen käden. — Huomenna mennään eläinlääkäriin, — hän sanoi. — Katsotaan jalkaa. Onko nimi jo päätetty? — Ruskea, — vastasi Nikita hymyillen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan heidän välillään ei ollut ymmärryksen muuria. Aamulla Nikita nousi tuntia aiemmin kuin tavallisesti. Ruskea yrittää nousta, vinkui kivusta. — Lepää, lepää, — Nikita rauhoitti. — Tuon vettä ja ruokaa. Kotona ei ollut koiranruokaa. Hän antoi viimeisen lihapullan ja liotti leivän maitoon. Ruskea söi ahnaasti mutta siististi. Koulussa Nikita ei ollut töykeä opettajille — ajatukset pyörivät vain yhdessä: mitä kuuluu Ruskealle? Sattuuko vielä? Onko yksinäinen? — Tänään olet jotenkin erilainen, — ihmetteli kotiluokan opettaja. Nikita vain kohautti olkapäitä. Ei halunnut kertoa — pilkataan. Koulun jälkeen hän juoksi kotiin, välitti naapureiden katseista. Ruskea juoksi vastaan innostuneesti — ja pystyi jo seisomaan kolmella jalalla. — No niin, ystävä, ulos haluaisit? — Nikita teki narusta talutushihnan. — Varovasti, jalka pitää vielä säästää. Pihalla tapahtui ihmeitä. Rouva Kirsti melkein tukehtui auringonkukansiemeniin heidät nähdessään: — Sehän vei sen koiran kotiin! Nikita! Oletko mennyt sekaisin?! — Mikä siinä? — poika vastasi rauhallisesti. — Hoidan sitä. Kohta paranee. — Hoidatko?! — naapuri käveli lähemmäs. — Mistä saat rahaa lääkkeisiin? Varastatko äidiltä? Nikita puristi nyrkkiä, mutta malttoi mielensä. Ruskea painautui hänen jalkaansa — kuin olisi tuntenut tunnelman. — En varasta. Omia säästöjä käytän. Säästö rahoja aamupalasta, — hän sanoi hiljaa. Veikko pudisti päätään: — Poika, ymmärrätkö, että otit vastuulle elävän olennon? Se ei ole lelu. Pitää ruokkia, hoitaa, ulkoiluttaa. Aamuisin alkoi lenkillä. Ruskea parani nopeasti ja juoksi, vaikka vähän ontui. Nikita opetti hänelle käskyjä — kärsivällisesti, tuntikausia. — Istu! Hieno! Anna tassu! Noin! Naapurit katsoivat kaukaa. Joku pudisti päätä, joku hymyili. Nikita ei nähnyt muuta kuin Ruskean uskolliset silmät. Hän oli muuttunut. Ei heti, vähitellen. Lopetti töykeyden, alkoi siivota kotona ja sai jopa parempia arvosanoja. Hänellä oli tavoite. Se oli vain alku. Kolmen viikon päästä tapahtui kauhein pelko. Nikita kulki Ruskean kanssa iltakävelyllä, kun autotallien takaa hyppäsi lauma kulkukoiria. Viisi-kuusi vihaista, nälkäistä ja pimeässä kiiluvin silmin. Johtaja, suuri musta koira, irvisti ja astui esiin. Ruskea väistyi Nikitan taakse. Jalka vielä kipeä, eikä juosta kunnolla. Nämä huomasivat heikkouden. — Pois! — Nikita huusi ja heilutti hihnaa. — Menkää pois! Lauma ei väistynyt. Ne piirittivät. Musta johtaja murisi ääni koventuen, valmiina hyppäämään. — Nikita! — kuului ylhäältä naisen huuto. — Juokse! Jätä koira ja juokse! Se oli rouva Kirsti, joka huusi ikkunasta. Takana näkyi lisää naapureita. — Älä ole sankari! — huusi Veikko. — Se kuitenkin ontuu, ei pääse pakoon! Nikita katsoi Ruskeaa. Koira vapisi, mutta ei paennut. Painautui omistajaan — valmis jakamaan kohtalon. Musta koira hyökkäsi ensimmäisenä. Nikita suojaantui käsillä, mutta isku osui olkapäähän. Terävät hampaat purivat takin läpi ihoon. Ruskea, vaikka jalka oli kipeä eikä pelko hellittänyt — hyökkäsi puolustamaan Nikitaa. Tartu johtajan jalkaan, roikkui kiinni. Alkoi taistelu. Nikita puolusti, potki ja suojeli Ruskeaa. Hän sai puremat ja naarmut, ei väistynyt. — Voi kauhea! — huusi rouva Kirsti. — Veikko, tee jotain! Veikko juoksi, otti kepin, raudan — mitä käteen sattui. — Kestä, poika! — hän huusi. — Kohta autan! Nikita lähes kaatui lauman alle kun tuttu ääni kuului: — Pois siitä, heti! Se oli äiti. Hän juoksi rappuun, heitti vettä koirien päälle. Lauma perääntyi iristen. — Veikko, auta! — hän huusi. Veikko juoksi kepin kanssa ja lisää naapureita tuli alas. Kulkukoirat tajusivat voimasuhteet — pakenivat. Nikita makasi asfaltilla, puristi Ruskeaa. Molemmat verisinä ja täristen — mutta elossa. — Voi rakas, — äiti kyykistyi ja tutki haavat. — Sä pelästytit minut. — En voinut jättää häntä, äiti, — Nikita kuiskasi. — Ymmärrätkö? En voinut. — Ymmärrän, — äiti vastasi hiljaa. Rouva Kirsti tuli pihaan, katsoi poikaa oudosti — kuin näki ensimmäistä kertaa. — Poika, — hän sanoi hämmentyneenä. — Olisit voinut kuolla… koiran takia. — Ei se ole ”koiran takia”, — Veikko puuttui keskusteluun. — Hän teki sen ystävän puolesta. Ymmärrätkö eron, Kirsti? Naapuri nyökkäsi. Kyyneleet valui poskille. — Mennään kotiin, — äiti sanoi. — Haavat pitää hoitaa. Ruskean myös. Nikita nousi, nosti koiran sylin. Ruskea vinkui hiljaa, mutta häntä liikkui — iloitsi kun omistaja oli vierellä. — Odottakaa, — Veikko pysäytti. — Huomenna menette eläinlääkäriin? — Mennään. — Minä vien. Omalla autolla. Ja maksan hoidon — koirahan on sankari. Nikita katsoi naapuria yllättyneenä. — Kiitos, Veikko. Mutta pärjään itse. — Älä väittele. Saat maksaa myöhemmin takaisin. Nyt… — mies taputti olkapäätä. — Nyt ollaan ylpeitä sinusta. Eikö vain? Naapurit nyökkäsi hiljaa. Kuukausi kului. Tavallinen lokakuinen ilta, Nikita palasi eläinlääkäriasemalta — auttoi viikonloppuisin vapaaehtoisena. Ruskea juoksi vierellä — jalka parantunut, ontuminen lähes kadonnut. — Nikita! — rouva Kirsti huusi. — Hetkinen! Poika pysähtyi, valmistautui nuhteisiin. Mutta naapuri ojensi kassillisen koiranruokaa. — Tämä on Ruskealle, — hän sanoi hämillään. — Hyvää, kallista ruokaa. Pidät siitä niin hyvää huolta. — Kiitos, Kirsti-täti, — Nikita vastasi aidosti. — Meillä on ruokaa. Saan palkkaa asemalta, lääkäri Anna Mäkinen maksaa. — Ota silti. Tulevaisuutta varten. Kotona äiti teki ruokaa. Poika tuli sisään — äiti hymyili: — Miten menee asemalla? Anna on tyytyväinen sinuun? — Sanoo että mulla on oikeanlaiset kädet. Ja kärsivällisyyttä. — Nikita silitti Ruskeaa. — Jospa minusta tulisi eläinlääkäri. Oikeasti ajattelen sitä. — Entä koulu? — Hyvin. Fysiikan Petteri kehui. Olen tarkempi. Äiti nyökkäsi. Kuukaudessa poika oli muuttunut paljon. Ei töykeyttä, auttoi kotona, tervehti naapureita. Ja tärkeintä — oli päämäärä. Unelma. — Tiedätkö, — äiti sanoi, — huomenna Veikko tulee. Hänellä on tuttu jolla on kennel, tarvitsee apulaista. Nikita hymyili: — Ihanko totta? Voiko Ruskean ottaa mukaan? — Luulen. Sehän on melkein palveluskoira nykyään. Illalla Nikita istui pihalla Ruskean kanssa. Harjoittivat uutta käskyä — ”vartioi”. Koira yritti parhaansa, katseli omistajaa uskollisesti. Veikko tuli, istahti viereen penkille. — Huomenna siis lähdet kenneliin? — Lähden. Ruskea mukana. — Mene ajoissa nukkumaan, huomenna raskas päivä. Veikon lähdettyä Nikita vielä istui hetken pihalla. Ruskea painoi kuononsa pojan polvelle, hengähti tyytyväisenä. He löysivät toisensa. Eivät enää koskaan olisi yksin.