En minä sinua vihaa
Mikään ei oikeastaan muuttunut
Venla hypisteli hermostuneesti takkiaan ja katseli taksin ikkunasta ulos. Tutut lapsuuden kadut vilisivät ohi juuri ne, joita pitkin hän oli juossut aikoinaan Eeron kanssa, nauranut ja suunnitellut elämää. Seitsemän vuotta seitsemän vuotta siitä, kun hän oli viimeksi ollut kotikaupungissaan Tampereella.
Tässä ollaan, sanoi kuski lempeällä äänellä, keskeyttäen hänen ajatuksensa.
Auto pysähtyi vanhan kerrostalon eteen. Venla varmisti, että puhelin oli mukana, kaivoi esiin setelit, maksoi kyydin, ja nousi ulos. Ovi paukahti kiinni hänen takanaan. Hetken hän seisoi paikallaan hengittäen kotikaupungin ilmaa. Se oli erilainen kuin Helsingissä, missä hän nykyään asui. Joka tuoksu, joka äänen vivahdus herättivät muistoja. Lähikentältä leijui vastaleikatun ruohon tuoksua, kulman leipomosta lämpimän ruisleivän henkäys, ja kaiken yllä leijui selittämätön tunne koti. Siitä sydän samalla sykähti ilosta ja kuristui tuskasta. Hän oli odottanut tätä, mutta samalla pelännyt.
Venla oli tullut vain muutamaksi päiväksi. Virallisesti auttamaan äitiään papereiden kanssa, mutta todellisuudessa myös kulkemaan tuttuja reittejä ja katsomaan, olivatko ne entisellään. Ja ehkä syvin syy jonka hän myönsi lähinnä itselleen oli toivo nähdä Eeroa. Ehkä hänen elämänsä voisi vielä muuttua?
Hän tiesi, että Eero asui lähellä. Hän ei ollut koskaan tahallaan selvitellyt tämän asioita, mutta yhteiset ystävät olivat silloin tällöin maininneet Eeron nimen. Sieltä täältä hän oli kuullut: Eero oli vaihtanut työpaikkaa, saanut paremman viran, ostanut asunnon, muuttanut äitinsä luokseen Aina kun joku mainitsi tämän, Venla näki sielunsa silmin, millainen Eero nykyään oli. Sitten hän sysäsi ajatukset syrjään, ettei ne saisi liikaa valtaa sydämessä.
**********************
Seuraavana päivänä Venla päätti kävellä kaupungin keskustassa. Hänellä ei ollut erityistä suunnitelmaa halusi vain hengittää kaupungin ilmaa ja nähdä, miltä tutuilla kulmilla näytti päivänvalossa. Hän katseli liikkeitä, hymähti nähdessään kioskin, josta lapsena osti Aku Ankkoja, penkin, jossa istuivat tyttöporukalla koulun jälkeen, tai kahvilan, jossa hän ensimmäistä kertaa tilasi cappuccinon ja kaatoi sitä lähes koko paidalleen.
Silloin hän näki Eeron.
Tämä käveli kadun toisella puolella. Hän ei huomannut Venlaa katse kulki kauas, askel oli tuttu, rento, sellainen kuin aina ennenkin. Venla jähmettyi. Kaikki hänen sisällään pyörähti ylösalaisin, hän melkein unohti hengittää. Eero oli yhä sama pitkä, tutunoloinen, samalla tavalla hiukset leikattu.
Venla ei miettinyt hän ryntäsi suojatien yli. Valot vilkkuivat, joku tööttäsi, mutta hän ei kuullut. Jalat veivät, sydän takoi niin että sen kuuli varmasti kadulle asti.
Eero! Venla huusi, pysäyttäen hänet marketin oven luona.
Hänen äänensä värisi hän ei ollut uskonut jännittävänsä näin. Eero kääntyi hitaasti. Ei iloa, ei vihaa, ei mitään.
Venla? Eero sanoi tyynesti, jopa vähän vieraasti.
Se äänensävy oli pahempi kuin mikään, mitä Venla oli kuvitellut. Vuosien padotut tunteet pulpahtivat rinnasta. Silmiin nousi itku, ääni värisi, sanat olivat vaikeita:
Eero, olen niin pahoillani, hän kuiskasi. Tiedän, ettei minulla ole oikeutta edes tulla puhumaan sinulle, mutta minä minä rakastan sinua. Vieläkin rakastan. Anna anteeksi. Pyydän!
Sanat tulivat nopeasti ja sekavasti, kuin hän pelkäisi etten enää saisi sanottua mitään. Sydän oli lastina, ja vain tärkeimmät sanat tulivat ulos ne, joita hän oli säilyttänyt seitsemän vuotta.
Venla halasi Eeroa, painautui häneen, kuin sillä saisi takaisin kaiken menetetyn ajan. Juuri sillä hetkellä ei ollut olemassa meluista katua, ohikulkijoita, aikaa vain lämpö ja toive siitä, että Eero vastaisi halaukseen.
Eero ei vetäytynyt heti. Venlasta tuntui hetken, ettei tämä ollut enää yhtä varmasti kääntymässä pois. Olkapäät rentoutuivat hetkeksi, kädet liikahtivat, kuin Eero olisi halunnut halata takaisin. Hetken ajan Venlassa syttyi toivo: ehkä he vielä voisivat löytää yhteyden?
Mutta hetki meni ohi. Eero nosti kätensä ja laski ne Venlan olkapäille. Katse oli tyyni, jäykkä, kasvot ilmeettömät. Poissa oli se nuori mies, jonka kanssa oli naurettu suut kipeinä. Eero oli nyt toinen, muurinsa taakse sulkeutunut.
Mene pois, hän kuiskasi hiljaa Venlan korvaan.
Sanoissa ei ollut tunnetta aivan kuin hän olisi ollut aivan vieras. Venla seisoi paikallaan.
Vihaan sinua, kuului vielä ja hetken aikaa Eeron katseessa vilahti halveksunta.
Hän kääntyi ja käveli pois, vilkaisematta taakse. Venla jäi paikoilleen kuin iskusta. Kaupunkielämä jatkui ympärillä, ihmiset kiirehtivät, autot tööttäsivät, jossain kauempana lapset nauroivat Joku ohikulkija katsoi ihmetellen, miksi nuori nainen seisoi keskellä katua kalpeana ja kyynelsilmin. Mutta Venla ei huomannut mitään.
Hän kuuli vain Eeron askelten etääntyvän kadulla ja oman hengityksensä, joka ei kulkenut. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta. Päässä kaikui väsynyt ajatus: Tämä on loppu. Lopullisesti.
Venla käveli kotiin. Jalat olivat raskaat, ja jokainen askel tuntui raskaalta. Päässä kaikui vain hänen sanansa ja Eeron kylmyys.
Kun Venla astui äitinsä asuntoon, hän ei jaksanut selittää mitään. Hän vain istahti keittiöön ja tuijotti ulos. Äiti huomasi itkuiset silmät ja tyhjän katseen, muttei kysynyt mitään. Hän vain huokaisi ja meni laittamaan veden kiehumaan. Tutun teepannun höyry, tuore teen ja hunajan tuoksu palasivat arkeen niiden tavallisuus oli juuri sitä, mitä Venla kaipasi.
Hän ei antanut anteeksi, hän kuiskasi lopulta, puristaen kuumaa teekuppia käsissään. Lämmön piti rauhoittaa, mutta mikään ei auttanut. Venla tuijotti teetä, jonka heijastumat liikkuvat valossa.
Äiti istui viereen ja silitti Venlan olkapäätä samalla tavoin kuin lapsena, kun polvi oli ruvella tai ystävän sanat satuttivat. Se yksinkertainen ele teki Venlasta taas pienen, haavoittuvaisen, kuin kaikki aikuisen päätökset olisivat kadonneet.
Tiesit, että näin kävisi, äiti totesi hiljaa, ilman nuhtelua, lähinnä alakuloisena.
Tiesin, Venla myönsi. Ääni oli väsynyt, kuin hän olisi miettinyt sitä jo monta kertaa. Mutta toivoin. Hölmösti.
Ei se ole hölmöä, äiti sanoi lempeästi. Mutta se oli sinun ratkaisusi aikanaan. Sait tehtyä Eeron todella onnettomaksi hän ei päässyt pitkään aikaan yli teidän erostanne Tuntui kuin kuten Lumikuningattaren Kai, jonka sydän jähmettyi. Kukaan ei enää päässyt hänen sydämeensä.
Venla huokaisi syvään. Teemuki jäi pöydälle, hän nojasi tuolin selkänojaan ja antoi mielikuvien herätä: seitsemän vuoden takaisia aikoja.
Silloin kaikki oli ollut yksinkertaisempaa. Hän oli kahdenkymmenenkahden tulevaisuus oli avara ja täynnä mahdollisuuksia. Vierellä Eero, hiljainen mutta lämmin, ehdottoman luotettava, aina apuna ja tukena. Hän ei osannut isoja sanoja rakkaudesta, mutta Venla ei tarvinnutkaan sanoja.
Mutta oli yksi asia, jonka Venla laski ongelmaksi. Eero teki rakennustöitä, opiskeli iltaisin ja haaveili omasta yrityksestä. Hänellä oli suunnitelmat, mutta hidas polku Venla ei halunnut odottaa.
Venla ei kaivannut ylellisyyttä. Hän halusi turvaa, varmuutta tulevasta, oman työn ja katon pään päälle. Eeron rinnalla kaikki näytti epävarmalta: vuorotyötä, iltaopintoja, unelmia, jotka olivat vasta haaveita.
Sitten Helsinkiin muuttanut setä tarjosi töitä mainostoimistossaan. Venla tarttui tilaisuuteen. Se oli konkreettinen mahdollisuus niin selvä, ettei sitä sopinut jättää käyttämättä.
Mutta oli toinenkin totuus sellainen, jota Venla ei oikein halunnut muistella. Muuton aikoihin kuvioihin ilmestyi Joona. Hän oli menestynyt yrittäjä, paljon vanhempi, tottunut saamaan haluamansa. He tutustuivat firman pikkujouluissa, jonne Venla meni lainatulla jakkupuvulla, hieman vieraana suuressa porukassa. Joona otti hänet silmätikukseen, kyselee elämästä ja suunnitelmista.
Joona ei pihtaillut eleissä ei isoja ruusukimppuja, vaan pieniä yllätyksiä: viestejä, tuoreita kukkia, kutsuja hienoihin ravintoloihin ja teatteriin, arvaamattomia lahjoja, koruja ja silkkihuiveja. Jokainen pieni yllätys vakuutti Venlalle, ettei elämässä tarvitse tyytyä vähään.
Aluksi Venla epäröi kieltäytyi, sanoi etteivät lahjat ole tarpeen. Joona oli kuitenkin lopulta taitava: Tämä on vain pieni kiitos hienolle ihmiselle. Vähitellen uudet kokemukset tempaisivat hänet mukaansa: pitkät illat hyvissä ravintoloissa, suuret ostokset ilman että piti hintaa miettiä. Kaikki tuntui sadulta, josta ei halunnut herätä.
Lopulta Venla alkoi tapailla Joonaa. Ei siksi, että olisi rakastunut, vaan koska tämän maailma tuntui helpommalta. Joonan rinnalla ei tarvinnut miettiä riittävätkö rahat, eikä pelätä, että uusi hame jää ostamatta. Joona järjesti kaiken ja Venla nautti kaikesta.
Vähitellen hän unohti Eeron. Lopulta, ehkä häpeäkseen, hän jopa halveksi tätä: Eero ei koskaan tule pärjäämään, ei koskaan tarjoamaan minulle mitään parempaa.
Kerran Venla palasi Tampereelle ei pyytääkseen anteeksi, vaan näyttääkseen, miten hienosti hänellä nyt oli asiat. Hän suunnitteli kohtaamisen tarkkaan: sopi kahvilaan, johon Eero usein meni töiden jälkeen, puki Joonan lahjoittaman mekon ja sormuksen. Istui pöytään ikkunan ääreen, nauroi muka kovaa uudelle miesystävälleen ja varmisti, että Eero näki hänet.
Eeron katseessa Venla näki tuskan ja epätoivon kaiken, mitä hän ei ollut halunnut ajatella. Venla oli ylpeä: hän oli todistanut itselleen ja Eerolle, että oli tehnyt oikean valinnan.
Kun Eero lähti kahvilasta, Venlan sisällä kuitenkin jokin hiljeni. Hän katsoi kädessään kimaltelevaa sormusta, miestä pöydän vastapäätä, eikä yhtäkkiä tuntenutkaan mitään. Kaikki tuo loisto ja yltäkylläisyys tuntui jotenkin ontoilta. Jatkaessaan keskustelua Venla kuuli hiljaa sisällään: Oliko tämä kaiken arvoista?
**********************
Voiton tunne oli katkera sen Venla huomasi hitaasti. Alussa Joona oli vielä huomioiva ja antelias. Mutta ajan myötä into laantui. Läheisyys muuttui etäisyydeksi. Pienet asiat kääntyivät piikittelyksi: Pitäisikö sinun alkaa kiinnittää enemmän huomiota ulkonäköösi? tai Tuo naurusi on vähän maalainen. Tuttavat eivät enää kelvanneet, Joonan maailma vaati uusia rooleja.
Joona katosi usein työkiireiden alle viikoiksi. Venla istui yksin laajassa, vuokratussa asunnossa, katseli kelloa ja poimi vaatteita kaapista kuin vieraan ihmisen. Jos hän yritti puhua, Joona puisteli päätään:
Sait, mitä halusit. Mitä muuta vaadit?
Venla selitteli itselleen asioita: Joona työskentelee paljon, hänellä on stressiä. Mutta syvällä hän tiesi: hän ei ollut muuta kuin uusi lelu. Uutuudenviehätys haihtui, ja sen myötä Joonan kiinnostus.
Venla kesti, koska pelkäsi myöntää suuren virheen. Jos hänen loistava elämänsä olikin valhetta, hän olisi pettänyt sen ainoan, joka oli rakastanut aidosti Eeron, jolla ei ollut vaatimatonta kotia tärkeämpää, mutta jonka kanssa mikään ei ollut pelottavaa.
Ylellisyys ei enää tuonut iloa: mekot roikkuivat elottomina kaapissa, korut muuttuivat vieraiden naisten koristeiksi, ravintolat kävivät raskaiksi, Joonan tuoksuma kosherbiisi aiheutti pahoinvointia. Ikkunan ääreen Venla pysähtyi usein katselemaan ohikulkijoita ja ajattelemaan: Entä jos
Yksinäisinä iltoina Venla ymmärsi, että vakaudesta haaveiltu tulevaisuus on tyhjää, jos sille ei ole ketään jakaa. Hän muisti Eeron kädet, vähän karkeat, mutta lämpimät. Muisti Eeron hymyn, joka ei ollut esittelyhymy, vaan aito sellainen, joka syntyi kun kaikki oli hyvin. Ja miten Eero puhui tulevaisuudesta ei suurin sanoin, vaan tavallisesti, luottaen että kaikki kyllä järjestyy.
************************
Kolmantena Tampereen päivänä Venla lähti kävelemään puistoon, jossa heillä oli ollut tapana kulkea. Löytyi vielä vanha penkki ison vaahteran alla heidän penkkinsä keskusteluille ja nauruille. Kerran, kun lehdet putosivat, Eero oli sanonut: Haluaisin meille kodin, jossa olisi isot ikkunat ja aamuisin paljon valoa ja iloa. Silloin Venla oli hymähtänyt, mutta nyt tuo lause tuntui menetykseltä.
Venla pysähtyi penkille, hengitti syksyistä ilmaa. Samalla tuttu ääni kysyi:
Venla?
Hän kääntyi siinä seisoi Aleksi, Eeron ja Venlan vanha ystävä. Hän hymyili yllättyneenä mutta lämpimästi.
Enpä uskonut törmääväni sinuun täällä, Aleksi sanoi. Mitä kuuluu?
Venla epäröi, mutta hymyili sen verran, että ääni ei särkyisi:
Ihan hyvää. Käymässä äidin luona.
Aleksi nyökkäsi, eikä painostanut. Hän osoitti penkkiä:
Istutaanko? Olin muutenkin kävelyllä.
Venla istui. Aleksi kertoi kuulumisiaan, mitä kaupunkiin kuului, ketä oli muuttanut, mitä uutta oli rakennettu. Puhe soljui rauhallisena ja se lohdutti. Kaikki tuntui hetken normaalilta, kevyemmältä.
Pian Aleksi hiljeni ja kysyi:
Oletko nähnyt Eeroa?
Venla laski katseensa. Eilinen kohtaaminen tuntui kirvelevältä muistossa. Lopulta hän sanoi:
Näin. Eilen.
Ja miten meni?
Hän ei halua puhua minulle, Venla sanoi hiljaa. Hän vihaa minua.
Aleksi huokaisi ja katsoi puiston syksyistä sumua. Hetken hän oli hiljaa.
Hän oli pitkään aivan rikki. Sinä vain katosit, Venla. Ei puhelua, ei kirjettä. Se sattui todella.
Venla nielaisi. Hän tiesi sen, mutta toisen suusta kuultuna se tuntui pahemmalta.
Olen pahoillani, hän kuiskasi. Olen syyllinen tähän kaikkeen.
Aleksi katsoi lempeän vakavasti:
Eero koetti unohtaa sinut. Tapaillutkin muita, mutta ei pystynyt rakastamaan uudelleen. Sinun paluusi se repi haavat auki.
Venla nyökkäsi.
En tajunnut, että voisin satuttaa niin pahasti. Luulin tekeväni oikein. Halusin vain turvaa.
Aleksi ei vastannut, ei syyllistänyt. Hän istui hiljaa vierellä, antoi ajan hoitaa.
Venla puristi nyrkkejä, pidätteli kyyneliä. Hänen mielessään pyöri vain se, ettei mitään ollut tehtävissä. Hän ei voinut muuttaa mennyttä, ei ottaa pois kipua, jonka oli aiheuttanut.
En pyydä anteeksi enää, Venla sai sanotuksi värisevällä äänellä. Halusin vain, että Eero tietäisi: olen todella pahoillani. Kadun joka päivä, mitä tein. Muistot eivät anna rauhaa. Muistan kaiken ja kaiken, minkä pilasin.
Aleksi katsoi häntä pitkään.
Ehkä Eeron ei tarvitse tietää, hän sanoi sitten matalalla äänellä. Jätä hänet rauhaan, älä tule enää takaisin. Avasit taas haavat. Eilen hän soitti minulle ja oli aivan sekaisin. Älä enää tulkitse itseäsi hänen kauttaan. Anna hänen jatkaa.
Venla ymmärsi, että Aleksi oli oikeassa. Hänen paluunsa oli vain tehnyt kipeämpää. Hän halusi hyvittää, mutta ehkä se vain pahensi asioita.
*************************
Iltasella Venla istui äidin asunnossa ikkunan äärellä. Kaupunki syttyi valoihin, katuvalot sommittuivat kirjavaksi helminauhaksi. Mutta Venla ei huomannut kauneutta. Mielessä pyörivät vain kuvat siitä, mitä olisi voinut olla: yhteinen koti, Eeron omat unelmat, arjen pienet ilot ja huolet ja moni onnekas hetki kadotettuina.
Seuraavana päivänä Venla pakkasi hitaasti laukkunsa. Äiti seisoi ovella, katseessa lämmin huoli ei syytöksiä, vain surua.
Pidä itsestäsi huolta, äiti sanoi.
Venla nyökkäsi ja halasi häntä. Ulos astuessaan hän vielä veti syvään hengityksen kotona, ennen kuin astui kadulle.
Juna-asemalla hän osti lipun Helsinkiin matka kestäisi muutaman tunnin, ehkä siinä olisi aikaa koota ajatukset.
Junamatkan ajan Venla katsoi ikkunasta viliseviä maisemia: vanhoja kerrostaloja, kaupunginosia, lapsuuden leikkipaikkaa, leipomon kirkasta kylttiä Arki jatkoi rullaamistaan, vaikka kaikki tuntui nyt kaukaiselta.
Jossain niissä kaduissa oli se ihminen, jota Venla rakasti. Se, jonka silmiin oli joskus paistanut odotus tulevasta, jonka kädet olivat raaat mutta lempeät, joka olisi ansainnut selityksen ja hyvästit Nyt kaikki oli ohi sen Venla hyväksyi, vaikka sydän oli raskas.
*************************
Puoli vuotta kului. Venla jatkoi elämäänsä Helsingissä: työ, kahvihetket ystävien kanssa, samat rutiinit. Ulkoa kaikki näytti samalta. Mutta sisällä jokin oli iäksi muuttunut. Hän ei enää juossut karkuun menneisyyttään, ei kätkenyt sitä uuden elämän kiireisiin tai ostoksiin. Nyt hän kykeni katsomaan virhettään ja sen tuomaa tuskaa suoraan silmiin: hyväksyi sen.
Venla oppi heräämään joka aamu ja sanomaan itselleen: Tein, mitä tein. Se oli virhe, mutta sitä ei voi muuttaa. Siitä löytyi outo, hiljainen helpotus ei ilo, mutta mahdollisuus jatkaa.
Yhtenä iltana, kun Venla oli juuri tekemässä ruokaa, puhelin värähti uuden viestin merkiksi. Hän pyyhki kätensä pyyhkeeseen ja vilkaisi näyttöä. Viestissä oli outo numero ja vain yksi lause: En minä sinua vihaa. Mutta en voi antaa anteeksi.
Venla jähmettyi. Hän puristi puhelinta, sydän pysähtyi hetkeksi. Hän istahti lattialle, painoi kännykän rintaansa vasten, kuin tuntisi jonkun toisen sydämen sykkeen kaukaa.
Hän ei tiennyt, mitä viesti tarkoitti. Oliko se askel eteenpäin vai lopullinen hyvästi? Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen sydämessään tuntui pieni yhteys. Heidän välillään oli yhä ohut, haurastunut lanka sellainen, joka voisi katketa milloin tahansa, mutta joka silti oli siellä, Eero oli miettinyt häntä.
Venla hymyili kyynelten läpi. Hymy oli pieni ja varovainen, mutta aito. Ehkä kaikki ei ollut lopullista. Ehkä vielä joskus he voisivat puhua rauhassa ilman syytöksiä ja puolusteluja. Ehkä he löytäisivät sanat, joiden avulla molemmat voisivat jatkaa yhdessä tai omillaan, mutta ymmärtäen toisiaan.
Mutta sillä hetkellä riitti tieto, ettei Eero ollut unohtanut häntä täysin.
Elämä kuljettaa eri suuntiin, mutta menneestä voi oppia ja joskus kaikista suurin viisaus on kohtaamattoman anteeksiannon laulamaton sävel. Täytyy oppia päästämään irti, hyväksyä tehdyt virheet, eikä koskaan pitää itsestäänselvänä sitä, joka aidosti rakastaa.
