En syö eilistä ruokaa, laita tuoretta joka päivä. Tämä oli lause, jonka 48-vuotias avopuolisoni lateli lauantai-aamuna, kun hän nappasi jääkaapista eilisillan laatikkoruuan. Marjaana, tiedäthän etten syö vanhaa ruokaa. Tekisitkö jotain tuoretta? seisoi hän vaativana keittiössä samalla kun join kahvia ja katsoin häntä kuin hän olisi tullut toisesta maailmasta. Ei siksi, että hän pyysi ruokaa ihmiset pyytävät joskus. Vaan koska hänen äänestään puuttui kysymys, siinä oli vain vaatimus. Ikään kuin olisi itsestäänselvää, että naisen tehtävänä on tehdä tuoretta ruokaa heti kun mies sitä haluaa, ja eilinen ruoka olisi suorastaan rikos hänen oloaan kohtaan.
Olen neljäkymmentäviisi. Omillani elävä, vakituisessa työssä, asun omassa asunnossa täällä Helsingissä ja olen rakentanut elämäni uudestaan eron jälkeen. Otin Jarin luokseni asumaan kuukausi sitten en siksi, että kaipaisin palvelijaa, vaan koska kaipasin rinnalleni aikuista, kypsää ihmistä. Luulin tietäväni, mitä aikuisuus on.
Mutta olin erehtynyt.
Jarista ei alkuun huomannut mitään poikkeavaa ennen muuttoa.
Tutustuimme suorastaan perinteisesti, suomalaisen deittisovelluksen kautta. Jari oli 48, eronnut, työskentelee kuljetusfirmassa, asui vuokrakämpässä Kalliossa. Viesteissä hän oli kohtelias, treffeillä charmikas. Tuli kukkien kanssa, vitsaili, ei kysellyt palkastani eikä kehuskellut omillaan.
Tapailimme kolme kuukautta tasaisesti. Vietimme viikonloppuja yhdessä, laitoimme ruokaa, kävimme kävelyllä merenrannassa tai elokuvissa. Jari auttoi tiskissä, ehdotti kauppareissuja, kehui minua jämptisti. Ajattelin: tässäpä mies vailla turhia traumoja.
Kunnes hän totesi olevansa kyllästynyt maksamaan yksin vuokraa ja että olisi järkevää muuttaa yhteen, kun muutenkin olemme lähes koko ajan yhdessä. Myönnyin olemme aikuisia, turha pitkittää.
Ensimmäinen viikko meni hyvin. Jari siivosi omat jälkensä, teki joskus iltapalaa, ei jättänyt tavaroita lojumaan. Toisella viikolla alkoivat ilmestyä pienet asiat, jotka yritin ensin sivuuttaa.
Ne eivät kuitenkaan olleet mitään pieniä juttuja.
Hän jätti teekupin pöydälle ties kuinka pitkäksi aikaa. Kun kysyin, eikö voi itse pestä, hän vain tokaisi: No sinähän tiskaat kuitenkin illalla, miksi vaivautuisin erikseen? Alettiin myös löytää sukkia sohvan alta. Kun pyysin viemään pyykkikoriin, hän nauroi: Marjaana, ei noista kannata stressata.
Jokainen päivä toi lisää pyyntöjä Marjaana, annatko kaukosäätimen?, Marjaana, voitko tuoda vettä?, Marjaana, missä mun laturi on? vaikka olin töissä kotona ja hän tuli kotiin myöhemmin. Tuntui enemmän siltä, että olen huoltohenkilö omassa kodissani, en kumppani.
Sitten tuli se lauantai ja eilisten ruokien keskustelu. Ja illalla Jari kaivoi esiin listan.
Sunnuntai-iltana hän istui vastapäätä, kaivoi puhelimen ja totesi vakavissaan:
Kuule, mietin että olisi hyvä sopia käytännöistä. Tein listan, että ei tule väärinkäsityksiä.
Jännitys kasvoi. Kuvittelin, että hän ehdottaa reilua tehtävien jakoa niin kuin aikuiset, yhdessä.
Mutta hän avasi muistiinpanot ja alkoi lukea:
Ensimmäinen kohta: Ruoanlaitto. Naisen pitää laittaa ruokaa joka päivä, mieluiten vaihdellen. En syö eilisiä ruokia, joten tuoretta ruokaa pitää olla. Katsoin häntä epäuskoisena, mutta hän jatkoi kuin mitään.
Toinen kohta: Pyykki ja silitys. Tämä on täysin naisten aluetta, miehet eivät osaa näitä asioita. Paidat oltava silitettynä maanantaina. Sisälläni kiehui ärtymys ja hämmennys.
Kolmas kohta: Siivous. Viikkosiivous, pölyt säännöllisesti. Olen töissä koko päivän, ei ole aikaa siivota. Hän luki listaa kuin työohjeistusta.
Neljäs kohta: Läheisyys. Vähintään kaksi kertaa viikossa. Tämä on tärkeää suhteelle. Puristin käsiä nyrkkiin, kun hän rullasi listaa eteenpäin silmiin katsomatta.
Viides: Talous. Sähkölaskut puoliksi, ruoka ja muut kodin tarpeet sinun piikkiin, kun kerran kokkaatkin useammin. Makselen vain omat menoni muuten. Sitten hän hymyili tyytyväisenä: Eikö ole reilua?
Olin hetken hiljaa ennen kuin kysyin: Jari, missä kohtaa on sinun vastuusi? Hän kohotti kulmiaan: Niin mutta minähän tuon rahaa taloon. Onhan sekin panostus. Minäkin käyn töissä, tienaan ihan hyvin, vaikka teenkin etänä, vastasin. Etätyö nyt kuitenkin eri asia kun minä ramppaan ympäri kaupunkia päivän. hän tuhahti.
Nousin ylös. Eli käytännössä haluat minusta ilmaiseksi taloudenhoitajan? Jari kurtisti kulmiaan: Ei, tämä on ihan tavallista. Miehet töissä, nainen pitää kodin niinhän se on aina mennyt. Niin, seitsemänkymmentä vuotta sitten on nyt kuitenkin 2020-luku. Jari huokaisi kuin lapselle: Me miehet ei olla kotitöihin tehty. Me metsästäjiä, nainen huolehtii kotipesästä.
En nukkunut sinä yönä. Makasin hereillä ja kuuntelin kun Jari nukkui tyytyväisenä vierellä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänen listansa ja paikkani siinä tuntuivat yhtäkkiä tukahduttavalta.
Viideltä aamulla päätin, mitä teen. Laitoin hänen tavaransa kahteen muovikassiin, nostin ovien viereen ja jätin lapun:
1. Etsi uusi kodinhengetär.
2. Tavarat ovella.
3. Avaimet postiluukkuun.
4. Älä soita. Onnea kodinhoitajan metsästyksessä.
Lähdin ennen kuin hän heräsi, menin ystäväni Lauran luo, joimme kahvit ja kerroin kaiken. Laura pudisteli päätään: Onneksi huomasit ajoissa. Olisitko kestänyt vuoden tuota?
Kolmen tunnin päästä Jari viestitti: Oletko tosissasi, suutut tällaisesta pikkujutusta? Luulin, että olet aikuinen. En vastannut, vaan estin numeron.
Mitä tämän listan taakse kätkeytyi?
Kahden kuukauden aikana mietin paljon ja oivalsin: ensinnäkin Jari ei etsinyt kumppania, vaan kotiapulaista, joka tarjoaa ruokaa, siisteyttä ja seuraa omien mieltymysten mukaan, mutta ilman vaatimuksia takaisinpäin. Toisekseen hänelle naisen paikka yli nelikymppisenä ei tarkoita itsenäistä ihmistä rajoineen, vaan palvelualaista, jota pitäisi kiittää siitä, että saa edes hetken huomiota. Kolmanneksi tällaisia täysin tavallisina miehinä esiintyviä on enemmän kuin uskommekaan ulospäin normaali, mutta hiljalleen tulee vaatimuksia, kun nainen on saatu.
Tärkeintä, minkä ymmärsin: yksin on parempi olla kuin yhdessä sellaisen, joka näkee sinut palvelijana eikä kumppanina. Olen neljäkymmentäviisi ansaitsen elää omilla ehdoillani, ilman listoja ja sukupuoliroolien kahleita.
Jos se tarkoittaa yksinäisyyttä, hyväksyn sen mieluummin kuin seuraa, jossa minua ei nähdä kokonaisena ihmisenä.
Entä sinä? Olisitko jäänyt kuuntelemaan vai etsinytkö uuden polun? Miksi osa miehistä neljänkympin jälkeen alkaa etsiä hoivakumppania, ei oikeaa kumppania? Ja oletko huomannut, miten ihmiset muuttuvat yhteenmuuton jälkeen ja aloittavat vaatimiset?
Elämä opettaa: oma hyvinvointi menee aina kaiken edelle eikä koskaan kannata jäädä sellaiseen suhteeseen, jossa oma arvo kavennetaan vain askareisiin.
