8. elokuuta
Paljonko sun exä maksaa elatusmaksuja?
Minä, Marja Koskinen, olin hörppäämässä teetä ja melkein yskähdin. Kysymys tuli kuin lumipallo kasvoille keskellä kesää. Ei kai siinä varsinaisesti ollut mitään pahaa, mutta tuntui silti kurjalta.
Anja Lehtonen, mieheni äiti, istui vastapäätä minua keittiön pöydän ääressä. Omenapiirakka, jonka olin paistanut varta vasten hänen vierailunsa kunniaksi, oli jäähtymässä pöydällä. Anja piti omenapiirakasta. Nyt sillä ei ollut enää mitään väliä.
Kyllä me pärjätään, yritin hymyillä, mutta suupielet eivät liikkuneet mihinkään.
En minä sitä kysynyt, Anja napautti.
No… se on aika henkilökohtainen asia…
Anja siirsi teekuppinsa sivuun ja painoi kätensä pöydälle. Hänen kynsissään oli kauniin vaalea lakka, ja sormet rummuttivat pöytäliinaa.
Marjatta, en minä uteliaisuuttani kysele. Miikakin aloitti koulun tänä syksynä, eikö niin?
Nyökkäsin, vaikka kyllä oikeastaan tiesin tarkalleen, mihin Anja tähtäsi. Tai oikeastaan en halunnut myöntää sitä itsellekään.
Koulureppu, liikuntavarusteet, kirjat Harrastukset ja iltapäiväkerhotkin maksavat. Anja laski sormiaan, kuin olisi tehnyt listaa. Menoja tulee lisää, eikö niin?
Niin, kuiskasin.
Kumpi sitä rahaa oikeastaan laittaa enemmän? Miikan isä vai mun Miikka?
Keittiöön laskeutui hetken hiljaisuus. Ulkoa kuului auton tööttäys, yläkerrasta lasten naurua, mutta meidän pienessä keittiössä, missä värikkäät verhot itse ompelin viime keväänä, ilma tuntui raskaalta kuin sadepilvi.
Rykäisin.
Kyllä me pärjätään, toistin ja sanat kuulostivat heikoilta omiin korviinikin. Miikka ei valita.
Anja pyöräytti silmiään, naurahti kuivasti kuin vanhan kissan mulkaisu.
No eipä tietenkään. Hän on kärsivällinen, tullut minuun. Hän nousi ja vetäisi neuleensa suoraksi. Mutta minusta tuntuu siltä, että minun poikani elättää koko poppoota. Sinut ja Miikasi.
Anja
Anja lähti jo eteiseen. Seurasin, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Olinko edes velvollinen selittelemään? Mehän olimme perhe. Miikka itse halusi ottaa vastuun, halusi, pyysi
Anja pukeutui takkiinsa, tarkisti laukustaan avaimet. Sitten hän katsoi minua, eikä katseessa ollut vihaa, lähinnä väsymystä ja jotain muuta nimeämätöntä.
Yrittäisit vaikka etsiä osa-aikatyötä, Marjatta, hän sanoi, ääni hieman pehmeni, mutta se sattui vain enemmän. En minä lastani kasvattanut sitä varten, että hänen täytyy elättää toisen lapsi.
Ovi sulkeutui.
Seisoin eteisessä ja tuijotin mattoa, jossa luki “Tervetuloa”.
Illalla koti oli taas täynnä tuttuja ääniä: Miika rakensi legoja huoneessaan, Miikka kolisteli keittiössä lämmitellen ruokaa. Tavallinen ilta tavallisessa perheessä. Mutta päivän keskustelu ei jättänyt minua rauhaan. Anjan sanat pyörivät päässäni kuin rikkinäinen kasetti.
Odottelin, että Miika nukahtaisi. Kun Miikka jäi keittiöön istumaan, hän selaili uutisia tabletilla ja näytti niin rauhalliselta sen kuluneen t-paidan helmassa, että melkein peräännyin. Vain melkein.
Miikka, istahdin hänen viereensä, mietitkö koskaan, että kulutat liikaa Miikaan?
Miikka nosti katseensa.
Mitä oikein tarkoitat, Marja?
Ihan vain kysyn.
Hän laski tabletin pois ja kääntyi minuun päin. Siinä liikkeessä oli niin paljon ymmärrystä ja lämpöä, että häpesin jo kysymyksenikin.
Miika on mun poika, Miikka sanoi. Ihan sama, mitä papereissa lukee. Minä hänet kasvatan, minä häntä rakastan. Mitä väliä rahalla on tässä kohtaa? Ollaanhan me perhe.
Nyökkäsin ja hymyilin, sillä juuri noita sanoja olin toivonut kuulevani. Mutta sisällä, siellä jossain pimeässä, syntyi pieni, kylmä solmu. Anjan sanat, niin väärät ja loukkaavat, eivät jättäneet rauhaan. Ne juurtuivat syvälle.
Puoli vuotta myöhemmin
Istuin kylpyhuoneen reunalla ja katsoin raskaustestin kahta viivaa. En tahtonut uskoa todeksi. Näytin sen Miikalle, ja hän nosti minut syleilyyn ja pyöritti ympäri eteisen, kuin teini. Miika pomppi vieressä ja tivasi, mitä tapahtuu, ja kun selvisi, että hänestä tulisi isoveli, hän julisti haluavansa pikkusiskon ja opettavansa tälle kaikki legotemput.
Raskaus sujui helposti, melkein kuin huomaamatta. Maaliskuussa syntyi pikkuruinen Sanni, jolla oli isän silmät ja minun nenäni. Miika piti lupauksensa: hän vartioi siskon unta tuntikausia ja komensi meitä hiljaisuuteen.
Luulin, että perheemme nyt viimein hyväksyttäisiin sellaisena kuin olemme. Että Anja sulaisi, kun näkisi Sannin.
Olin väärässä.
Anja saapui vierailulle kaksi viikkoa kotiutumiseni jälkeen. Sanni nukkui pienessä sängyssään, Miika oli koulussa. Istuttiin keittiössä minä, Miikka ja Anja.
Sitten Anja jätti teekupin pöydälle.
Marjatta, olet nyt äitiyslomalla, eikö niin? hän aloitti. Perheen tulot siis pienemmät, mutta Miikan menot samat, vai kuinka aiot ratkaista tämän?
Sydämeni hyytyi. Rintaan tuli kylmä tyhjyys.
Ehkä sinun kannattaisi soittaa Miikan isälle, jatkoi Anja, huomaamatta kalpeuttani. Joko hän suostuu korottamaan elatusmaksuja, tai maksaa muutakin päälle. Hänen kuuluisi kantaa vastuunsa. Ei minun Miikkaani ole tarkoitettu hyväksikäytettäväksi…
Yhtäkkiä Miikka löi kämmenensä pöytään niin, että lusikka kolahti lattialle.
Riittää jo, äiti, hän sanoi, äänellä jota en ollut koskaan kuullut.
Anja oikaisi selkänsä ja loi tyttäreni isään pettyneen katseen, muuttuen hetkessä hyökkääjästä puolustajaksi. Äidin vaistot kuohahtivat esiin.
Minä vain huolehdin susta ja Sannista, Anja kimpaantui. Onko se rikos? Olen äiti, saanhan minä olla huolissani pojastani!
Mistä olet huolissasi? Miikka ei antanut periksi, leukapieli lihakset jännittyivät. Siitäkö, että olen onnellinen, että minulla on perhe?
Siitä, että sä tuhlaat elämääsi ja rahojasi vieraan lapseen! Anja huitaisi kädellään. Sinulla on nyt oma tytär oma lapsi! Ja silti elätät tuota.
Painauduin tuoliini, toivoin hajoavani olemattomiin, katoavani. “Tuota”. Miikani, joka piti Miikkaa jumalanaan, piirsi joka juhlaan isälleen kortteja “tuota.”
Miika on mun poika, Miikka sanoi tarkasti. Ihan sama, mitä jossain papereissa lukee. Minä olen hänen isänsä, yhtä lailla kuin Sannin. Me olemme perhe, äiti. Jos et pysty sitä käsittämään, se on sinun ongelmasi, ei meidän.
Anja nousi niin nopeasti, että tuoli kolahti jääkaappiin.
Pilaat elämäsi! hän huusi vihasta väristen. Tuhoat kaiken tämän naisen ja hänen lapsensa takia! Senkö vuoksi minä sinua kasvatin!
Lastenhuoneesta kuului itkua, ensin arkaa, pian yhä kovempaa. Sanni heräsi huutoon.
Nousin nopeasti, jätin keittiön, anopin ja miehen, joka jatkoi vielä puhumista, mutta en enää kuullut hänen sanojaan veren kohinalta korvissani. Nostin itkevän vauvamme syliini, silitin, kuiskailin jotain rauhoittavaa, merkityksetöntä mutta lempeää.
Jossain asunnossa kuului kova, ponnekas oven sulkeminen, ja koko talo tuntui värähtävän yhtä aikaa kanssani.
Sitten tuli hiljaista.
Sanni rauhoittui, painoi kasvot olkapäähän. Seisoin lastenhuoneessa, pelkäsin liikahtaakaan, pelkäsin kääntyä. En ollut varma, miten tämä päättyisi.
Ovi narahti, Miikka astui sisään varovasti. Hän oli väsynyt, mutta rauhallinen. Hän tuli luoksemme, otti meidät molemmat halaukseensa, ja olimme siinä kauan, hiljaa. Kolmistaan.
Äiti on vaikea ihminen, Miikka sanoi vihdoin. Mutta minä en aio antaa hänen pilata tunnelmaasi. Hän ei ihan heti tule käymään.
Katsoin häntä, kyyneleet kirvelivät silmissä, enkä saanut sanaakaan suustani. Nyökkäsin vain.
Me pärjättiin. Meidän pieni perhe pysyi yhdessä.
