En minä koskaan ole rakastanut miestäni.
Kuinka monta vuotta te sitten yhdessä olitte?
Lasketaanpa Naimisiin mentiin seitsemänkymmentäykkösellä.
Miten niin et rakastanut? Kuitenkin vuosikymmeniä yhdessä
Kaksi vähän toisilleen tuttua naista istuu penkillä hautausmaalla. He ovat molemmat siivoamassa omien läheistensä haudoilla, jäävät sattumalta juttelemaan.
Mieskö? kysyy toinen, osoittaen hautakuvan suuntaan harmaa baretti päässään.
Niin, mieheni. Yksi vuosi jo poissa En totu ikinä tähän kaipaukseen, ikävä polttaa. Siksi tänne kuljeksin Rakastin häntä, paljon, nainen kietoo mustaa huivia leuankärjestä tiukemmin.
Hetken hiljaisuus. Sitten vieras huokaa:
Mutta minähän en koskaan rakastanut omaa miestäni.
Kuuntelija kääntää päänsä kiinnostuneena:
Kuinka kauan sitten yhdessä olittekaan?
Vuosikymmeniä Seitsemänkymmentäykkösellä mentiin naimisiin, siitä laske itse.
Miten voi olla, ettet rakastanut, vaikka noin kauan yhdessä
Menin kiusallani naimisiin Veikon kanssa. Tykkäsin toisesta pojasta, mutta hän vaihtoi toiseen tyttöön. Suutuspäissäni päädyin nopeasti naimisiin ehdinpä ensin! Veikko, sellainen hiljainen nössykkä, pyöri perässäni ja tykkäsi kovasti minusta, niin sitten
Niin sitten mitä?
Melkein karkasin omista häistäni. Koko kylä juhli, mutta minä itkin. Ajattelin: siihen se nuoruus meni. Katsoin sulhasta teki mieli huutaa. Hintelä, lyhyt, kaljuuntuvat ohimot, korvat sojottavat. Puku päällä, kuin lehmällä satula. Hymyilee ja katsoo minua silmillään Ajattelin, että oma syy tämä on.
Entä sitten?
Asuttiin ensin hänen vanhempiensa luona. Olivat kuin hän pelkkiä hyviä tekoja, varovaisen helliä. Olin silloin pullea, tummat silmät ja pitkät letit, rinnat repivät mekon saumoja. Kaikki tiesivät, ettemme olleet pariskunta sellaiseksi luotu.
Aamulla kun nousin, kengätkin puhdistettu anoppi laittoi Veikon tekemään kaiken. Silti minä komensin siellä kuin kone ja valitin kaikesta. Jälkeenpäin tajusin, että halveksin itseäni. No, ei tietenkään tullut hyvää siitä eihän kenenkään mieleen käy tuollainen miniä.
Niinpä Veikko ehdotti, että lähdetään Lappiin töihin, ansaitaan vähän ja päästään omillemme. Minulle kaikki oli sama pääasia, että pääsee pois! Pää täynnä tuulta.
Silloin juuri rekrytoitiin Lapin rakennustyömaille nuoria ympäri Suomea. Veikko jaksoi yrittää ja meidät valittiin mukaan. Ensin Helsinkiin ja siitä sitten Rovaniemelle ja pohjoiseen.
Junassa naiset eri vaunuun, miehet toiseen. Veikolla ei ollut eväitä, kaikki minun laukussani, ja vaunun läpi ei päässyt. Minua ei kiinnostanut ystävystyin heti, naurettiin ja jaettiin kaikki eväät muiden kanssa, myös Veikon äidin leipomat pullat. Veikko juoksi asemalle kysymään ruokaa, minua alkoi hävettää. Sanoin, että ei ole enää, kaikki syötiin. Hän näki, että nolottaa, ja alkoi lohduttaa Hyvä että olette syöneet, meilläkin on vaikka mitä, maha täynnä! Ja juoksi pois.
Näin toki, ettei ollut totta. Veikko ei koskaan pyytänyt keneltäkään mitään, ei osannut edes olla osa joukkoa. Hän vain rauhoitteli minua Unohdin hänet seuraavassa hetkessä.
Päästiin perille, meidät laitettiin asumaan barakkihotelliin, 35 naista samassa huoneessa, miehet toisessa. Perheille luvattiin omat huoneet myöhemmin, mutta minua ei haitannut. Missä Veikko yritti lähestyä, minä vältin koko ajan. Naisetkin jo huomauttivat: Mieshän tuo
Veikko seisoi pihalla pitkät tovit, odotti minua, pohjoisen sumussa ja kosteassa, mutta en reagoinut.
Päätin jo, että eroan. Lastakaan ei tullut, vaikka kaksi vuotta kului, eikä rakkautta herännyt. Majoituin muutaman kerran hänen kanssaan säälistä.
Sitten tuli kuvioihin Tapio tumma, komea, iso. Töissä me rutistettiin, minäkin olin betonityttönä, mutta arki oli iloista. Saimme hyviä elintarvikkeita, tšekkiläistä olutta, appelsiineja ja makkaraa, mitä kotona ei nähty. Klubeilla oli juhlia ja konsertteja.
Tapion tapasin juhlissa ystävät esittelivät. He olivat jo kiinnostuneita, mutta Tapio iski silmän minun. Iskin silmäni takaisin!
Rakastuin! Intohimoista! Veikko yritti puhua järkeä, hävetti hänen puolestaan. Lopulta sanoin:
Eroan sinusta.
Juuri silloin meille olisi ollut oma huone barakissa. Mutta minä en siihen enää suostunut.
Silti Veikko oli aina jossain taustalla. Kun kuljin Tapion kanssa tuntui, ettei Veikko ollut kaukana. Mutta en minä häntä ajatellut. Rakkaus puhui.
Kuuntelija mustassa huivissa kuuntelee kuin lumoutuneena.
Kuinka hän sen kaiken kesti?
Kesti. Rakasti liikaa. Sitten Tapio vaihtoi minut pian toiseen, Marja-liisa-nimiseen kirjanpitäjään, ja jätti. Kun ilmoitin olevani raskaana, hän Alkoi haukkua koko porukan edessä, väitti minun roikkuneen hänen kaulassaan, kun mies on kuulemma nössö.
Veikolle kerrottiin tietenkin hyvät ihmiset kun yleensä. Hän oli rakastanut minut tyhjäksi järjiltään. Kävi tappeluun Tapion kanssa työmaan ulkopuolella, siitä ei meille edes kuiskattu. Lopulta sain tietää, että Veikko oli viety sairaalaan. Minä sinne ja moitin, miten hulluna mies riehuu, eihän tuosta tule mitään. Kuljettaja Risto vain näytti syyttävältä.
Sairaalassa syöksyin itkemään. Veikko makaa, kasvot mustelmilla ja turvoksissa, jalka painona.
Miksi? Miksi menit tappelemaan?
Hän vastaa:
Sinun vuoksesi
Säälin itseäni. Silloin raskautta ei katsottu hyvällä rakennustyömaalla, odottavien piti palata kotikylään. Miten selittää, ettei lapsi ole Veikon? Kuka uskoisi? En edes ollut varma, kumpi isä. Veikon kanssa olin kuitenkin ollut
Kävin sairaalassa, vein ruokaa, mutta velvollisuudesta, en rakkaudesta.
Muistan kun hän seisoi kainalosauvoilla ikkunassa, vanha sairaalapuku, kuin vanhus, surullinen. Katsoo ulos ja sanoo:
Älä eroa. Lähdetään täältä, kasvatetaan lapsi yhdessä niin, ettei kukaan muu sekaannu.
Minä sanoin vain:
Miksi sinä?
Rakastan, hän vastaa.
Minä siihen:
Tee miten tahdot.
Käännyin pois, kuulin hänen katseensa perässäni, mutta en kääntynyt, vaikka olin salaa helpottunut ei tarvitse lähteä kotikylään yksin lapsen kanssa.
Muutimme Kainuuseen. Veikko oli hiljainen, mutta töissä huomattiin. Hän oli opiskellut koneinsinööriksi, ja pian johtikin vesijohtotöitä, matkusteli paikasta toiseen. Kotiin palattuaan toi aina jotain hyvää ei koskaan unohtanut minua.
Minulla on vaimo, hän kehui, Raskaana muuten!
Hän oli ylpeä, minä kätkin katseeni. Saimme asunnon, minut laitettiin töihin tarkastajaksi.
Synnytysosastolla näin heti, että lapsi oli Tapion poika, tumma kuin mikä. Veikko ei näyttänyt mitään, hymyili vain ja kyynelehti, kun hakei meidät kotiin.
Markus oli raskas poika, syntyi synnissä. Huusi ja sairasti. Veikko oli loppu, nukahteli pystyyn. Ei koskaan moittinut kuitenkaan.
Vuotta myöhemmin sain Matleenan, Veikon oman. Nimeksi annettiin appiukon mukaan. Silloin vasta tajusin, miten olin kohdellut hänen perhettään, mutta isä-Antero oli jo haudassa, edes vähän hyvää anopille.
En tuntenut enää Veikkoa kohtaan mitään ei rakkautta, ei vihaa. Kun lapset olivat pieniä, arki oli raskasta. Vain toivoi apua. Ja Veikko auttoi pesi pyykit, siivosi, antoi levätä.
Kerran aikoi pestä pyykit, sain juuri ja juuri kulhon kädestä. Ajattelin, että mitä miehetkin ajattelevat: pomo ja pesee naisväen alushousut. Veikko sanoi:
Vesi on jäistä, parempi näin kuin että nainen sairastuu! Puhukoot mitä puhuvat!
Lopulta hänen rakkaudestaan tuli minulle vain pelkkä ärsytys.
Markus, poika, oli jo kolmetoista ja poliisin kanssa ongelmissa. Hän ei kunnioittanut isää, piti tätä heikkona. Kun otin vyön kasvatuksessa, Veikko nappasi pois ei saanut satuttaa.
Veikko lähetettiin opiskelemaan Ouluun. Asuimme jo silloin Jyväskylässä, hyvä asunto. Hän sanoi:
Jos et halua, en mene. Hän tiesi, ettei meillä ollut kaikki hyvin.
Vastasin:
Mene vain.
Hän lähti kaihoisasti ja poliisi, Jari, alkoi olla enemmän läsnä. Hän piti Markuksesta, minusta ehdotti heti avioeroa. Mutta minä
Nainen vaikenee, pyyhkii lehtiä pois pöydältä.
No? toinen jo sinuttelee, tarina on tuonut lähemmäs.
Kertojan otsa kurtistuu, muistot satuttavat.
Mietin ja mietin Sitten tuli Veikolta kirje, jota yhä säilytän. Hän kirjoitti, ettei ole koskaan pystynyt tekemään minua onnelliseksi, että minä en ole koskaan häntä rakastanut, vain sietänyt, ja että jos sanon niin, hän ei palaa. Hän lupasi huolehtia puoliksi lapsista, lähettää puolet palkasta, toivotti onnea elämään. Hyvä kirje. Ei katkeruutta, ei moitetta. Kaiken surunsa piti sisällään, minulle toivotti iloa.
Koivun lehdet varisevat pöydälle, lämmin syyspäivä, taivas kirkkaansininen. Kuuntelija mustassa huivissa pyyhkii kyyneleitä.
Miksi itket? kertoo toinen.
Elämä on sellaista Tulee kyyneleet kun muistaa. Mutta jatka, jätitkö miehen?
Monta yötä valvoin. Markus luisui yhä, minä olin solmussa elämäni kanssa. Pyörittelin kirjettä. Tehtaalla vanhempi nainen, Tuulikki, sanoi: Olet hölmö, Liinu. Tuollaista miestä pitäisi kantaa käsissä.
Kerran aamulla heräsin ja tunsin vain kylmää sisällä. Koko elämä miehen kanssa ja minä?
Muistin, miten hän aina auttoi. Kerran olin sairaalassa, vakavassa leikkauksessa. Luulin kuolevani, lääkäritkin niin ajattelivat. Veikko istui yötä päivää, piti kättä, hankki avun ja lääkkeet, nosti koko sairaalan jaloilleen.
Toisen kerran saimme vahingossa toisen perheen postipaketin. Helikopteri toi kylään postit ja ruuat, myrskyssä ne jäivät lumeen. Veikko kantoi paketin viereiseen kylään tuiskussa. Kun yritin estellä, hän sanoi: ihmiset niitä odottavat. Palasi kotiin posket paleltuneina, sairastui.
Silloin tajusin, ettei minulla olisi ketään muuta kuin hän.
Kirje vai? Eihän hän voisi uskoa. Olin vuosia kertonut, miten vähän arvostan häntä. Voisiko nyt selittää? Ymmärsin, että hän oli jo päättänyt jättää minut.
Syksy jatkui. Lämmin syys. Järjestin lapset, työt ja lähdin itse Ouluun.
Juna tuntui matelevan. Olisin halunnut jo perille, nähdä hänet. Hänen silmiään kaipasin, niitä turvallisia. Rakastin kaljuaan, korviaan, mahaansa, kaikkea hänessä.
Opiskelija-asunnolla sanottiin, että tunnilla ovat. Eteenpäin metrolla. En päässyt sisään, odotin portailla, vilkuilin joka suuntaan. En tunnistanut hän tuli ulos kurssilaistensa kanssa itsevarma, tummanharmaa takki, lippis, kansio kainalossa. Jähmetyin siitä rakkaudesta. He menivät ohitse hoksasinko edes, hän ei huomannut. Sitten huusin hänen nimensä.
Hän pysähtyi, katsoi minua, ei uskonut silmiään. Jäimme tuijottamaan, lehdet putoilivat kuin nytkin.
Veikon opiskelukaverit nauroivat: Katsokaa, siinä vasta rakkautta! Elämä yhdessä ja kohtaaminen kuin ensi kertaa.
Toinen nainen niistää nenänsä märkiin huiviinsa.
Elitte sitten yhdessä koko loppuajan?
Loppuun asti?
Niin, nainen viittoi haudalle, jota toinen siivosi Siellähän se miehesi?
Ei, ei Se on Markuksemme, se poika. Hän kuoli nuorena. Ei ehtinyt edes neljääkymmentä. Huonoille teille, istui vankilassakin. Kärsimystä oli paljon. Sitten alkoi juoda, niin loppui
Miehesi elossa?
Elossa, nainen tekee ristinmerkin, Kiitos Jumalalle. Veikko toi minut tänne, lähti nyt asioille. Autetaan tytärtä, vilkaisee syrjään, Tuolla hän jo tulee. Puhuttiinpa paljon. Tarviitko kyytiä?
Ei, käyn vielä omieni haudoilla. Kiitos.
Heitä lähestyy pullea keski-ikäinen mies, päällä musta takki ja nahkainen lakki. Sympaattinen, pyöreäkasvoinen, hyväntahtoinen. Tervehtii.
Väsähditkö, Veikkonen? Juoksit varmaan asioilla? vaimo pyyhkäisee havuja miehen olkapäältä.
Mies kerää haudan tarvikkeet valmiiksi. Vaimo vie painavimman roskasäkin itse huolehtii kipeästä selästä.
He kävelevät yhdessä käsikynkkää keltaista hautausmaan polkua pitkin, kuusten varjossa, kohti parkkipaikkaa.
Ennen kulman takaa kääntymistä harmaabarettinen nainen vilkuttaa. Mieskin vilkuttaa. Jäänyt nainen katsoo miehensä kuvaa ja ajattelee: Onni ei elä itsestään, se syntyy vain, jos päästää sen sydämeensä.
Onni on vain yhtä rakastaa ja tulla rakastetuksi.
