Kuule, mun on pakko kertoa sulle yksi uskomaton juttu, joka tapahtui pienessä syrjäisessä suomalaisessa kylässä jossain päin Kainuuta, missä autotiet loppuu ja polut kulkee metsän halki. Siellä asuu poika, josta naapurustossa liikkuu tarinoita. Niiden mukaan hänellä on ihmeellinen kyky parantaa ihmisiä kävelemään, mutta hänen vaatimuksensa on sellainen, että se kylmää rikkaimmankin selkää.
Kuvittele aamu, pieni harmaa mökki ja sen rappusilla istuskelee tämä poika. Pihaan kaartoi upouusi, kiiltävä pyörätuoli, jossa rullaa nainen, joka näyttää siltä, ettei normaalisti koskaan joutuisi liikkumaan ilman autonkuljettajaa, ja päällä sillä on vaatteita, joiden hinnalla remontoitais vaikka kolme tällaista mökkiä. Hän puristaa kädessään isoa kirjekuorta täynnä viidenkympin seteleitä euroja tietysti. Koko kirjekuori sisältää kolme- neljäkymmentä tuhatta euroa, enemmän kuin tämän perheen vuositulot yhteensä.
Ota nyt nämä rahat, täällä on viisikymmentä tuhatta euroa, nainen melkein sähisi pojalle, tee vain niin, että minä pääsen taas kävelemään.
Mutta poika ei edes vilkaissut rahoja. Sen katse kiinnittyy taakse, missä hänen vanha äitinsä yrittää vääntää painavaa halkokasaa kotiin selkä kumarassa. Poika tönäisi naisen käden pois lempeästi mutta päättäväisesti.
Mun lahjaa ei osteta rahalla, poika sanoo rauhallisesti. Mä myyn parannusta vain oikealla työllä.
Se nainen höpsähti ihan suutuksissaan. Hän katsoo alas jalkoihinsa, jotka ei liiku mihinkään, ja siihen kalliseen tuoliin.
Ootko pudonnut päästäs? Mä en pysty mihinkään, nainen huutaa. Mä en ole kävellyt kolmeen vuoteen!
Poika kumartui hiljaa lähemmäs ja katsoi suoraan silmiin. Sen katse näki kaiken naisen ylpeyden ja sen, miten helppoa on ostaa ihmisiltä palveluksia.
No sitten ryömi. Ryömi niin kauan, että opit, poika kuiskaa.
Yhtäkkiä poika napsauttaa sormiaan ja nainen hätkähtää. Sen jalka, joka ei ole liikkunut moneen vuoteen, potkaisee tuolin pyörään niin, että koko tuoli kaatuu. Nainen mätkähtää suoraan multaan, sydän täynnä kauhua ja kasvoilla epäusko.
Se ei kuitenkaan herätä pojassa sääliä. Sormella hän näyttää yhtä polttopuisista, jonka äidiltä lipsahti matkalla.
Haluatko palauttaa jalkasi? Vie tuo halko äidilleni perille asti, poika sanoo topakasti.
Mä en jaksa! Mä en pysty! nainen itkee.
Mutta aina kun se aikoi luovuttaa, jalkoihin iski kipu, joka pakotti naisen liikkumaan eteenpäin. Hänet ajettiin pakolla liikkeelle. Eihän sille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua kylmään sammaleeseen molemmin käsin ja lähteä konttaamaan kohti mökkiä. Tuntikausia nainen hikoili ja itki, kunnes viimein sai halon perille. Vaatteet oli revenneet, kädet naarmuilla ja posket täynnä kyyneliä.
Lopulta iltasella poika tuli hänen luokseen, kun nainen makasi mökin lattialla henkeä haukkoen. Ei siinä näkynyt enää vanhaa vihaa, pelkkää väsymystä ja jotain uutta, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään ylpeyttä.
Nouse ylös, poika sanoi matalalla äänellä.
Mä en pysty, nainen kuiskasi, ääni tuskin kuuluen.
Sä olet jo tehnyt vaikeimman osuuden. Sä unohdit itsesi ja muistit, mitä oikea työ on.
Poika ojensi kätensä, ja nainen tarttui siihen. Ja usko tai älä, hän tunsi jaloissaan voimaa. Ensin epävarmana vapisevin jaloin, mutta kohta seisoi jo suorassa. Kolmeen vuoteen hän ei ollut seissyt näin.
Lattialla lojuva setelikuori ei enää merkinnyt mitään, pelkkää roskaa vain.
Vain se, joka tuntee maan ja työn arvon, saa jalkansa takaisin, poika sanoi hiljaa ja astui mökkiin. Mene nyt, eikä sun tarvitse enää koskaan kuvitella, että elämää voi ostaa rahalla.
Nainen askelsi hitaasti takaisin metsäpolulle, tunsi jokaisen neulasen jalkapohjissaan ja ensi kertaa elämässään mietti: ehkä olin tänään rikkaampi kuin koskaan ennen.
