En olisi koskaan uskonut, että voisin tuntea mustasukkaisuutta omasta lapsestani. Kuulostaa rumalta, jopa kun ajattelen sitä mielessäni, mutta se on totta.
Kun tyttäreni syntyi, olin kaksikymmentäkuusi. Nuori, pelokas, mutta onnellinen. Koko elämäni pyöri hänen ympärillään. Jätin työni, jotta voisin olla kotona hänen kanssaan. Mieheni teki töitä rakennuksilla, eikä ollut usein kotona. Minä olin kaikki äiti, isä, ystävä.
Vuodet kuluivat huomaamatta. Hän kasvoi, ja minä olin ylpeä jokaisesta askeleesta. Ostin hänelle mekkoja juhlia varten, valvoin myöhään, kun hän luki kokeisiin, paistoin hänen lempikarjalanpiirakoitaan sunnuntaisin. Elin hänen kauttaan, enkä tuolloin tajunnut sitä.
Teini-iässä hän alkoi vetäytyä omiin oloihinsa. Ajattelin, että luonnollista kai se on niin lapsista kasvaa aikuisia. Silti sydämeeni jäi tyhjä paikka. Hän ei enää kertonut minulle kaikkea. Syntyi salaisuuksia, ystäviä, maailma, jossa en ollut enää keskipisteenä.
Kun tuli ylioppilasjuhlien aika, katsoin kuinka hän laskeutui portaita uudessa mekossaan, ja henkeni salpautui. Hän oli kaunis, varma itsestään ja loisti. Hänen rinnallaan seisoi poika, joka katsoi häntä ihaillen. Sinä hetkenä ylpeyden rinnalle hiipi pelko että menettäisin hänet.
Kun hän lähti opiskelemaan Turkuun, talo hiljeni. Aamuisin ei ollut ketään kenen täytyy kiirehtiä kouluun. Ei levällään olevia vihkoja, ei naurua. Mieheni oli tottunut hiljaisuuteen, mutta minulle se tuntui rangaistukselta.
Aloin soittaa hänelle joka päivä. Kyselin mitä hän söi, missä hän oli, keiden kanssa. Huomasin, että hän pysyi etäisempänä. Joskus ei vastannut ollenkaan. Loukkaannuin ja ajattelin, että olin antanut elämäni hänelle, ja nyt hänellä ei ollut aikaa minulle.
Eräänä viikonloppuna hän tuli kotiin. Huomasin heti, kuinka itsenäinen ja itsevarma hänestä oli tullut. Hän kertoi harjoittelusta, tulevaisuuden haaveistaan. Minä en osannut iloita aloin muistuttaa sitä, kuinka vaikeaa ja vaarallista kaikki on, kuinka pitää olla varuillaan. Näin kuinka hänen silmänsä tummenivat. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että tukahdutin häntä ihan liikaa.
Saman illan istuin yksin keittiössä ja kysyin itseltäni, kuka olen, jos en ole vain äiti. En osannut pitkään aikaan vastata. Olin tottunut elämään hänen onnistumistensa ja murheidensa kautta, unohtanut itseni kokonaan.
Ilmoittauduin kirjanpitokurssille. Olen aina ollut hyvä numeroiden kanssa, mutta minulla ei ollut uskallusta aloittaa alusta. Löysin osa-aikatyön. Aloin tavata ystäviä, joita olin laiminlyönyt vuosia. Ensiaskeleet olivat vaikeita, mutta hitaasti aloin hengittää kevyemmin.
Välit tyttäreeni muuttuivat. Lopetin turhan utelun, kohtelin häntä aikuisena. Hän alkoi itse jakaa kuulumisiaan enemmän. Ymmärsin, ettei rakkaus ole sitä, että pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä, vaan että antaa toisen kasvaa ja lentää.
Kaipaan häntä yhä. Ikävöin hänen ääntään naapurihuoneessa, hälinää ja läsnäoloa. Mutta en enää tunne mustasukkaisuutta hänen elämäänsä kohtaan. Katson, kuinka hän kulkee eteenpäin ja olen ylpeä siitä, että olen saanut olla perusta, en este hänen tiellään.
Oivalsin, etteivät lapset ole meidän omaisuuttamme. He ovat vain hetken vieraita kodissamme. Meidän tehtävämme on valmistaa heidät lähtemään rohkeina maailmaan.
Ja ehkä tärkeintä nainen ei saa kadottaa itseään äidin rooliin. Kun lapset kasvavat isoiksi, täytyy pystyä jäämään kokonaiseksi itsenä.
